Ravintoketjun huipulla

Parasyte
Hitoshi Iwaaki
Del Rey Manga, 2007

Eräänä yönä taivaalta sataa tuntematon määrä tennispallon kokoisia koteloita. Niistä kuoriutuu toukkia, jotka ryömivät vaistomaisesti ihmisten koteihin ja sänkyihin, porautuvat sisään korvasta tai nenästä ja tappavat heidät ennen kuin he ehtivät edes kunnolla herätä. Sitten ne syövät heidän aivonsa ja aikuistuvat, sulauttaen pään kudokset osaksi omaa rakennettaan. Seuraavana aamuna muut ihmiset eivät herätessään osaa aavistaa tapahtuneesta mitään – ei ennen kuin erään heidän (sinä aamuna kovin vaiteliaalta vaikuttavan) perheenjäsenensä kasvot avautuvat epäinhimilliseksi kidaksi, joka syö heidät ensimmäiseksi ateriakseen.

Näin alkaa Hitoshi Iwaakin seinensarja Parasyte (Kiseijuu), joka ilmestyi Afternoon-seinenlehdessä 1990-2003 ja voitti päätyttyään Kodanshan scifipalkinnon. Miten tällaista voisi olla rakastamatta?

Yeerkit ovat mameroille

Myös ensimmäistä lukiovuottaan käyvälle Shinichi Izumille on vähällä käydä näin. Hänen onnekseen hän sattuu nukahtaneen nappikuulokkeet korvissa, joten hänen ikkunastaan sisään ryöminyt parasiitintoukka ei pääsekään hänen päänsä sisään. Shinichin herättyä ja panikoitua se porautuu hänen ihonsa alle hänen kämmenestään, muttei hänen tekemänsä puristussiteen takia pääse pois hänen käsivarrestaan. Shinichin vanhemmat eivät usko sanaakaan hänen sekavista puheistaan – eihän hänen kädessään ole edes haavaa.

Seuraavana päivänä Shinichi huomaa muutaman kommelluksen kautta, että hänen oikea kätensä ei ole enää entisensä. Ja kun hänen kädessään aikuistunut parasiitti lopulta on kuuntelemalla tarpeeksi oppinut pystyäkseen puhumaan hänelle, hän luonnollisesti kauhistuu.

Parasiittien älykkyys peittää asian usein näkyvistä, mutta niillä ei ole tunteita eikä huumorintajua. Ihan totta!
Parasiittien älykkyys peittää asian usein näkyvistä, mutta niillä ei ole tunteita eikä huumorintajua. Ihan totta!

Shinichi tottuu kuitenkin uuteen seuralaiseensa kohtuullisen pian. Hän alkaa kutsua parasiittia Migiksi eli ”Oikeaksi”, ja huomaa pian sen olevan varsin kummallinen olento: vaikka se ei tiedäkään mitään alkuperästään, se on kuitenkin äärimmäisen nopea oppimaan, valtavan utelias ja lukee paljon (jopa Shinichin nukkuessa). Se pystyy muuttamaan muotoaan ja tiheyttään sekä muodostamaan silmiä, raajoja, teriä ja muita ulokkeita silmänräpäyksessä. Se pystyy myös irtautumaan Shinichistä, vaikkei selviäkään erossa hänen verenkierrostaan kolmea minuuttia kauempaa kuihtumatta ja kuolematta. Lisäksi se on älykkyydestään ja persoonallisuudestaan huolimatta täysin itsekäs ja vailla mitään inhimillisiä tunteita: kun Shinichi uhkaa kertoa siitä muille jotta lääkärit voisivat leikata sen irti hänestä, se ilmoittaa täysin suoraan voivansa siinä tapauksessa puhkaista häneltä silmän tai korvan häntä kiristääkseen.

Samaan aikaan ympäri maata alkaa tapahtua uskomattoman väkivaltaisia ja raakoja murhia, mutta liian hajanaisina jotta kyseessä voisi olla sarjamurhaaja ja liian usein jotta sen voisi kuitata sattumana. Alkaa levitä huhuja murhaajakultista, mutta Shinichi ja Migi tietävät, että kyseessä ovat toiset parasiitit; sellaiset, jotka ovat onnistuneet siinä missä Migi epäonnistui. Parasiitit pystyvät aistimaan toistensa aivoaallot parinsadan metrin päästä, joten kohtaaminen sellaisen kanssa on lopulta väistämätön – toiset parasiitit pitävät sitä, että Shinichi tietää niistä, uhkana omalle olemassaololleen. Shinichin onneksi hänen hengissäpysymisensä on myös Migin elinehto.

Eräänä päivänä Shinichin kouluun saapuu parasiitti – uusi sijaisopettaja nimeltä Reiko Tamura. Hän pitää Shinichiä ja Migiä kiinnostavina, ja päättää olla tappamatta heitä ainakaan vielä. Hän myös esittelee heille tuntemansa toisen parasiitin, herra A:n, jonka kanssa hän kertoo kokeilleensa parittelemista. Hänen odottamansa lapsi on kuitenkin ihminen, mikä herättää kysymyksen siitä, voivatko parasiitit lisääntyä lainkaan. Häntä kiehtoo myös se, miksi parasiitit kokevat niin voimakasta viettiä syödä ihmisiä, vaikka selviäisivät ihmistenkin ruualla.

Pahaksi onneksi herra A ei ole yhtä utelias eikä looginen kuin Reiko Tamura tai Migi, joten hän seuraa Shinichiä tämän kouluun tappaakseen tämän. Shinichi ja Migi selviävät, mutta ihmisten suissa ja roskamediassa kiertelevien huhujen joukkoon ilmestyy yksi lisää: huhu ihmisenkaltaisista hirviöistä, joiden pää on pelkkää suuta.

Scifisääntö #362: alienien läsnäolo keskuudessamme on aina salattava kansalta, etenkin jos ne ovat ihmissyöjiä.
Scifisääntö #362: alienien läsnäolo keskuudessamme on aina salattava kansalta, etenkin jos ne ovat ihmissyöjiä.

Ennen pitkää parasiitit oppivat salaamaan metsästyksensä sekä alkavat toimia yhdessä ja suunnitella yhä kauaskantoisempia suunnitelmia. Reiko Tamura jatkaa kokeitaan ja tutkimuksiaan, ja pyrkii selvittämään lajinsa alkuperää ja tarkoitusta. Uuden parasiittimassamurhan jälkeen myös viranomaiset alkavat saada vihiä siitä minkä kanssa ollaan tekemisissä, minkä lisäksi Shinichille koituu päänvaivaa Kanasta, tytöstä, joka pystyy aistimaan parasiittien aivoaallot. Migi vastustaa kuitenkin edelleen ehdottomasti heidän salaisuutensa kertomista kenellekään.

Joka tapauksessa Shinichin elämä pysyy enimmäkseen normaalina – kunnes hänen vanhempansa eräänä päivänä päättävät lähteä kahdestaan lomamatkalle.

Juonenkaappaajien invaasio

Tavallisella ihmisellä ei ole mitään mahdollisuuksia parasiittiä vastaan...
Tavallisella ihmisellä ei ole mitään mahdollisuuksia parasiittiä vastaan…

Tietyssä mielessä Parasyte on palkintonsa ansainnut: se saattoi hyvinkin olla Kodanshan vuonna 2003 julkaisemista scifimangoista paras, ja se käsittelee helvetin syvällisiä teemoja: oikeutta elää ja olla olemassa, oikeutta tappaa, vastuuta luonnosta. Siinä on kuitenkin ongelmansa, joista monet toki ovat tekijän kokemattomuudella kuitattavissa – olkoonkin, että Parasyte oli jo hänen kolmas pitempi sarjansa.

...ne ovat nimittäin nopeita.
…ne ovat nimittäin nopeita.

Loppujen lopuksi sarjan peruskaava ei ole mitenkään ihmeellinen ja on tuttu jo vanhoista japanilaista taruista. Se muistuttaa paljon vaikkapa Go Nagain sleaze-klassikko Devilmania: demonit uhkaavat ihmiskuntaa, ja sen voi pelastaa vain poika, jonka on antauduttava demonin riivaamaksi saadakseen voimat muiden demonien voittamiseen. Samoin käy Shinichille, joka saa Migin ansiosta valtavat voimat, tarkat aistit ja nopeat refleksit, mutta menettää parasiitin kylmälle loogisuudelle suuren osan empatiantuntemiskyvystään. Vertaus ei ole edes erityisen kaukaa haettu, koska eräs Neo Devilmanin tarinoista on Iwaakin käsialaa. Sillä saralla ei siis ole odotettavissa juurikaan mitään uutta.

Iwaakin taide ei myöskään ole mitenkään erityisen loistakasta, etenkään sarjan alussa (jossa hänen hiuksensa ovat suorastaan rumia). Hän käyttää piirtoterää – myös varjostamiseen, mikä saa tuloksen näyttämään paikoin vähän sotkuiselta – ja tekee paikoin kohtuullisen yksityiskohtaistakin jälkeä, mutta useimmiten hän menee siitä mistä aita on matalin ja piirtää vain olennaisen. Taide tekee siis tehtävänsä, mutta ei juurikaan sen enempää. Pari kertaa Iwaaki sortuu jopa muutamiin aika aloittelijamaisiin kömmähdyksiin, kuten miljöönvaihtoon ilman suurempaa esittelyruutua.

Jokainen parasiitti on kuitenkin riippuvainen isäntäruumistaan, joka on sen Akilleen kantapää.
Jokainen parasiitti on kuitenkin riippuvainen isäntäruumistaan, joka on sen Akilleen kantapää.

Lisäksi sarjaa kokonaisuutena tarkasteltaessa sen etenemisestä ja rakenteesta löytyy aika lailla ongelmia. Juoni etenee pienin nykäyksin, eikä siitä löydy loppujen lopuksi mitään kovin selkeää punaista lankaa eikä suurta kuviota. Reiko Tamura vihjaa, että parasiitit ovat ehkä ihmisen luomia – ja entä sitten? Iwaaki on selvästi tiennyt mitä haluaa sarjallaan saavuttaa, mutta ei ole oikein tiennyt miten sen tehdä – puhumattakaan siitä, että mitään lopullista katharsista ei lopultakaan saavuteta. Vähemmän tyydyttävää lopetuskohtaustakin saa hakemalla hakea.

Myöskään sivuhenkilöt eivät tunnu kovin ehjiltä kokonaisuuksilta: he ovat vain valmiiksi kirjoitettuja nappuloita, jotka tuodaan peliin silloin kun tarinankuljetus sitä vaatii ja poistetaan siitä kun he ovat tehtävänsä tehneet. Miten kävi Izussa asuvan Makikon? Entä Yukon, tytön, joka tajusi Hideo Shimadan olevan parasiitti? Parasiittileukainen Uda – toinen tapaus, jossa parasiitti epäonnistui valtaamaan isäntäruumiinsa aivot – ei esiinny sarjassa ensiesiintymisensä jälkeen kuin kahdesti, ja toisella kertaa vain parin ruudun pituisen puhelinkeskustelun ajan. Shinichin tyttöystäväksi kirjoitettu Satomikin tuntuu aika ohuelta persoonalta; vain Shinichin motivaattoriksi tarkoitetulta hahmolta. Etenkin tämänkaltaisessa jatkuvajuonisessa sarjassa se on aika lailla sääli.

Jokainen parasiitin soluista on tavallaan myös hermosolu, joten tuli ja kemikaalit voivat vahingoittaa niitä pahastikin.
Jokainen parasiitin soluista on tavallaan myös hermosolu, joten tuli ja kemikaalit voivat vahingoittaa niitä pahastikin.

Mutta on sarjassa hyvätkin puolensa. Niitä muutamaa syvällisempää teemaa onnistutaan puimaan aika onnistuneestikin etäännyttävän elementin, tässä tapauksessa parasiittien, avulla. Mikä oikeus ihmisillä on nimittää hirviöiksi olentoja, jotka vain syövät elääkseen – vaikka nyt sitten sattuisivatkin pyydystämään saaliinsa iskurepliikein eivätkä pusikoissa väijymällä? Eivätkö ihmiset eläinten näkökulmasta katsottuna ole vielä pahempia hirviöitä? Eikö jokainen ansaitse edes mahdollisuuden? Onko ihmisillä oikeus hävittää toinen laji sukupuuttoon itsensä suojelemiseksi? Ja oli miten oli, parasiittien mielikuvitukselliset ulkonäöt ja muodonmuutokset ovat varsinaista silmänkarkkia. Ällöä sellaista, mutta kuitenkin.

Korjattu, kiillotettu ja jälleen kaupoissa

Englantia lukeva yleisö sai tutustua Parasyteen ensimmäistä kertaa vuonna 1998 Mixx Entertainmentin julkaisemissa Mixxzine-antologialehdissä, joissa sitä julkaistiin 17 luvun verran ennen pelkkään pokkarijulkaisuun siirtymistä – tämä oli aikaa, jolloin kuviteltiin mangan jäävän kaupan hyllyille nököttämään, jos sitä ei julkaista lehtiformaatissa. (Mixx julkaisi myös shoujolehti Smilea, mutta kumpikaan niistä ei menestynyt sanottavasti.) Vuoden 2001 kieppeillä Mixx morfasi Tokyopopiksi ja mullisti koko Pohjois-Amerikan sarjakuvakustannusalan alkamalla julkaista mangaa flippaamattomina, pieninä ja halpoina tankouboneina. Parasyte, Sorcerer Hunters ja muut vanhemmat sarjat julkaistiin silti loppuun vanhassa formaatissa – päätös miellyttänee pokkaririvin yhtenäisyyttä katsovan silmää, joskaan ei lompakkoa. Vanhoissa laitoksissa – joiden painos on jo aikaa sitten loppunut niin kustantajilta kuin jälleenmyyjiltäkin – komeili nimittäin nykyään musertavan tuntuinen 18 euron hintalappu.

Jos sarja on aloittelijamaisten virheiden riivama, niin oli myös sen ensimmäinen englanninkielinen julkaisu. Se oli flipattu, minkä takia Migi oli jouduttu kääntämään ”Leftyksi”. Kokeilunhaluinen toimituskunta on testaillut muutamia mielenkiintoisia typografisia erikoisuuksia, joihin lukeutuu esimerkiksi kakkososan lähes lukukelvoton, kiemurteleva sisällysluettelo. Sarjan käännös on laadultaan varsin heittelevä. Osa nimistä on amerikkalaistettu, osa ei: Shinichi on ”Shin” ja Satomi ”Sara”. Sama seinäkirjoitus on sarjan eri osissa ihan eri näköinen, ja ääniefektit kulkevat joskus lukusuuntaa vastaan. Tekstin sekaan on päässyt satunnaisia kirjoitusvirheitä, ja parasiittien puheessa käytetyn onton fontin kanssakin on sekoiltu silloin tällöin – ärsyttävintä tämä on niissä parissa kohdassa, jossa jännitettä revitään irti siitä, ettei lukijan ole tarkoitus tietää onko joku parasiitti vai ei. Lisäksi kääntäjinä ovat olleet vuoroin Ray Yoshimoto, Mika Onishi kuin itse Stu Levykin, mikä näkyy parissa kohtaa erilaisina käännösratkaisuina. Vähäisiä, mutta ärsyttäviä yksityiskohtia.

Kenties juuri tästä johtuen Parasyte ei koskaan ole saanut lännessä ansaitsemaansa mainetta ja arvostusta. Kaikeksi onneksi sen oikeudet osti sittemmin Random House, jonka spefi- ja sarjakuvaosasto Del Rey on parhaillaan tuomassa sarjaa uudestaan myyntiin omana, nykyisen julkaisukulttuurin mukaisena versionaan. Tätä kirjoitettaessa vasta kaksi ensimmäistä osaa on saatu uudelleen myyntiin, mutta otakuystävällisistä käännöskäytännöistään tunnettu Del Rey on tehnyt jälleen kerran hyvää työtä.

Lisäksi Parasytestä on jo pitkään ollut suunnitteilla Hollywood-elokuva: Tokyopopin vuonna 2002 painettu viimeinen pokkari puhuu Don Murphysta ja Men in Blackin ohjaaja Bo Welchistä ja haastatteleekin heitä, mutta Del Reyn viimevuotisen lehdistötiedotteen mukaan asialla ovat nykyään New Line Cinema ja Grudgen ohjannut Takashi Shimizu. IMBD listaa Parasyten vuoden 2008 elokuvaksi; toivokaamme parasta.

Tästä kaikesta huolimatta Parasyte on ehdottomasti lukemisen arvoinen sarja. Se ei ole virheetön eikä ongelmaton manga, mutta sen mielikuvituksekas konsepti ja ajatuksia herättävät teemat korvaavat näitä puutteita yllättävän hyvin. Toivottavasti se löytää uuden painoksensa myötä itselleen myös uuden yleisön, joka ei ennen ole saanut mahdollisuutta tutustua siihen.

Keskustelua Parasytesta Kvaakissa

Arvostelu on julkaistu Otakussa 1/2007.
Kaikki kuvat kansikuvaa lukuun ottamatta ovat Mixxin versiosta.