Kirjahyllyn takana: Lupin III – Volume 1

Kansi, hintalappu vielä tallessa.
Kansi, hintalappu vielä tallessa.

Miksi ostamme sarjakuvia? Tukeaksemme niiden julkaisua? Pitääkseemme niitä kirjahyllyssä, näyttääksemme ystäville? Että ne olisi aina käsillä? Emme ainakaan lukeaksemme; siihen riittää kirjastokortti.

Jokaisen ihmisen elämässä tulee aika jolloin hänen täytyy käydä tavaroitaan lävitse ja miettiä miksi se on ostettu ja tuleeko sitä vielä tarvittua. Se koskee myös sarjakuvia. Tässä kolumnissa käyn lävitse aikoinaan ostamiani sarjakuvia, miettien miksi aikoinaan ostin ne ja onko niillä paikka hyllyssäni. Testissä epäonnistuneet sarjakuvat menevät myyntiin.

Lupin III – Volume 1
Kirjoittanut ja kuvittanut Monkey Punch
Käännös Toshi Yokoyama ja Matt Yamashita
Kustantaja Tokyopop
Painettu Kanadassa joulukuussa 2002
ISBN 1-59182-252-1

Kirja on ollut omistuksessani nyt neljä vuotta jona aikana olen lukenut sen kahdesti ennen kuin selasin sen kolumnia varten uudestaan lävitse. Se oli pölyn peitossa, hautautuneena kirjahyllyn kakkosriviin kenkätelineen korkeudelle.

Vuosia sitten näin Miyazakin elokuvan The Castle of Cagliostro, jossa Lupin III –mestarivaras- yrittää murtautua Cagliostron linnaan pelastaakseen prinsessan ja rikkoakseen setelipainon.
Elokuva mielessäni löysin Tokyopopin julkaiseman pokkarisarjan ensimmäisen osan Fennicassa. Paremman tekemisen puutteessa otin sen käteeni ja kuljetin tiskille.

Nuorempi minäni pettyi pahasti. Miyazakin elokuva oli saanut minut odottamaan jotain muuta kuin miksi pokkari aikoinaan osoittautui.
Odotin sarjakuvalta dramaattisia käänteitä, kenties isohkoa ja eeppistä juonta jossa Lupin kokoaa yhteen useita alansa spesialisteja toteuttaakseen mahdottoman rikoksen. Kenties pitkien tarinoiden välissä olisi lyhyempiä tunnepalasia jossa Lupin osoittaa ylivoimaisuutensa pienehköillä taidonnäyteillä jokapäiväisessä elämässään.

Pappi neuvoo vangittua Lupinia.
Pappi neuvoo vangittua Lupinia.

Tätä ei pokkarista paljoa löydy. Kirja ei ala hahmojen turhilla esittelyllä; tarkastaja Zenigata ilmestyy villiin juhliin ja ilmoittaa että itse Lupin on naamioituneena paikalla. Siinä ovatkin kirjan ainoat yli 40 sivua mukana olevat hahmot. Ikävää onkin että he ovat visuaalisesti melko samankaltaisia ja sekoittuvat helposti toisiinsa, varsinkin kohtauksissa jossa ovat samassa huoneessa.

Tarinat ovat pieniä ja mahtuvat hyvin 40 sivuun. Tarinoiden alku on epävarmaa; Lupin on jo keskellä tehtävää, ryöstämässä mikrofilmiä, paljastamassa yllätyssisarta huijariksi, vapauttamassa kauniita naisia ilkeältä mafiapomolta. Tarinan lopussa saatetaan selittää nopeasti mistä juttu kertoi, mutta useimmiten ei. Tärkeää ei loppujen lopuksi ole juoni vaan tapahtumat. Ja niitä löytyy: alastomia naisia, seksiä, räjähdyksiä, sala-asuja, tyylikkäitä sisääntuloja, outoja piilopaikkoja, salaisuuksia. Huumoria.
Välillä neljäs seinä rikotaan, ja hahmot toteavat että juoni on kuin jostain tyhmästä sarjakuvasta tai että “tälläisistä jutuista Monkey Punch tykkää”. Tämä ei ole eeppistä tarinankerontaa tai elämää suurempia hetkiä; niitä löytyy, mutta ne ohitetaan nopeasti jotta päästäisiin takaisin siihen mikä oikeasti on oleellista: kauniit naiset alastomana sängyllä, yllätyskuolemat ja crazy-huumori. Kuin suoraan Vaaleanpunaisesta pantterista, siitä alkuperäisestä, ennenkuin ne kertoivat tarkastaja Clouseusta.

Takakannessa on leima jossa lukee “100% autenttista mangaa”. Jos määritelmänä on Japanissa valmistettu sarjakuva, ei takakansi valehtele. Jos kyseessä on tapa tehdä sarjakuvia, ei voitaisi olla enempää väärässä. Panelisommittelu on hyvin tiheää ja yhdeltä sivulta löytyy keskimäärin yhdeksän ruutua. Piirrustustyyli toi lähinnä mieleen Sergio Aragonesin (mikäli tämä olisi pyrkinyt piirtämään realistisen näköisiä taustoja ja kauniita ihmisiä).

Lupin tietää missä mennään.
Lupin tietää missä mennään.

Kirja tarjoaa nopeaa huumoria ja viihdykettä automatkalle. Se ei kuitenkaan tarjoaa minkäänlaista jatkuvaa juonta, ei edes päähenkilöiden esittelyä ensimmäisessä kappaleessa. Piirrosjälki on hyvin huoletonta ja luonnosmaista, ja sivuasettelu antaisi ymmärtää että paperista olisi pulaa. Kaiken kaikkiaan vaikutelma on kuin yritettäisiin saada mahduttettua mahdollisimman monta vitsiä mahdollisimman pieneen tilaan. Kaiken kaikkiaan pokkari ei oikein ole minun makuni mukainen. Pidän siitä tänäpäivänä huomattavasti enemmän kuin ensimmäisellä lukukerralla, mutta en tarpeeksi pitääkseni sitä näytteillä kirjahyllyssä tai lukeakseni sitä enää koskaan uudestaan.

Parempi pistää myyntiin.

Keskustelua kolumnisarjasta.