Näkökulmia Barksiin

San Franciscon yliopiston elokuva- ja mediatutkija löytää Barksista terävän satiirikon, jonka sarjoissa heijastuu USA:n yhteiskunnallinen kehitys toisen maailmansodan ajoilta postmodernin jälkiteollisen ajan kynnykselle.

Thomas Andrae: Carl Barks and the Disney Comic Book –
Unmasking the Myth of Modernity
15,4 x 23,5 cm, 306 s. Kuvaliite
ISBN 1-57806-858-4 (pehmeäkantinen)
ISBN 1-57806-857-6 (kovakantinen)
University Press of Mississippi 2006
Kustantajan sh: pehmeäkantinen
: $20 kovakantinen $50

Thomas Andraen kirja on ensimmäinen akateeminen tutkielma aiheesta englannin kielellä. San Franciscon yliopiston elokuvaosaston kouluttajana toimiva Andrae aloitteli pitkään odotetun teoksen kirjoittamista jo 1990-luvun lopulla. Viimein se valmistui loppukesästä 2006.

Andrae tarkastelee kulttuurintutkimuksen näkökulmasta Barksin uran kaikkia vaiheita Disney-studioiden animaatiotöistä eläkkeelle jäämisen jälkeen kirjoitettuihin Sudenpentutarinoihin. Andraen mukaan Barksin työt esittelevät Disneyn yleisestä päälinjan tuotannosta merkittävästi poikkeavan maailmankuvan. Barksin satiiriset tarinat kritisoivat läntistä imperialismia, konsumerismia ja Yhdysvaltain pakkomielteenomaista suhtautumista menestykseen, vaurauteen ja teknologiseen ylivertaisuuteen.

Barksin tuotannossa on syvyyttä ja kompleksisuutta, joka puuttuu valtaosasta Disneyn tuotteista. Barksin töistä löytää ironiaa ja satiiria, joka on täysin vastakkaista etenkin sodanjälkeiselle sokeroidulle Disneyn eetokselle. Barks ei olekaan kapitalismin apologeetta, jollaiseksi tunnettu 1970-luvun tutkimus Kuinka Aku Ankkaa luetaan hänet esitteli. Andraen mukaan Barks on yksi kriittisimpiä teollistuneen kapitalistisen yhteiskunnan kuvaajia populaarikulttuurin puolella.

Andrae tukee väitteitään runsain esimerkein. Aivan alkuun Aku Ankkaa uudelleenluetaan tarkastelemalla kriittisin silmin marxilaisten Dorfmanin ja Mattelartin kuuluisaa sarjakuvatutkimusta Para leer al Pato Donald eli Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirjaa. Andraen mukaan chileläisen tekijäkaksikon perusvirhe oli jäykän marxilais-reduktionistisen kulttuurin mallin käyttäminen lähestymistapana. Sen mukaan kulttuurin ylärakenne on taloudellisen perustan heijastuma. Toisin sanoen populaarikulttuuri on täysin imperialistisen ideologian, markkinavoimien hallinnassa, eikä se sallisi minkäänlaisia vastakkaisia diskursseja. Marxilaisen kirjoittajakaksikon näkemys on elitistinen, se olettaa että populaarikulttuurin kuluttajat ovat passiivisia vastaanottajia ja alttiita tiedostamattomalle vaikutukselle, indoktrinaatiolle, kykenemättömiä vastustamaan, muuttamaan tai suodattamaan median sisältöjä.

Dorfman ja Mattelart tarkastelivat aihettaan Latinalaisen Amerikan näkökulmasta, ja heidän käytettävissään oli ainoastaan käännettyä ja alkuperäisestä poikkeavaa aineistoa. Monissa tapauksissa käännöksiä oli väritetty sävyiltään alkuperäistä konservatiivisemmiksi tai jopa antikommunistisiksi.

Kuinka Aku Ankkaa luetaan valmistui vuonna 1971, vuosi sen jälkeen, kun sosialistisen Salvador Allenden hallitus oli noussut valtaan Chilessä. Kirjoittajat toimivat hallituksen kustantamon palveluksessa ja kirjan tarkoitus oli paljastaa Disneyn viattomien eläinhahmojen takana piilevä kapitalistis-imperialistinen maailmankuva. Se näki koko Disneyn tuotannon yhtenä suunnitelmallisena blokkina, jonka tarkoitus oli toimia amerikkalaisen imperialismin työkaluna ja levittäjänä. Barksin sarjat niputettiin tähän samaan kasvottomaan tuotantomassaan, jolla oli vain tämä yksi tarkoitus.

Pyrkimys yhtenäisyyteen ja poliittiseen oikeaoppisuuteen oli niin suuri, että tekijäkaksikko pyysi englanninkieliseen laitokseen esipuheen kirjoittanutta sarjakuvahistorioitsija David Kunzlea poistamaan tekstistään ison osan Barksia käsittelevästä ja kehuvasta osuudesta. Barksin poikkeuksellisuutta ei saanut korostaa. Andraen sanoin Karl Marx syrjäytti Carl Barksin.

Dorfman ja Mattelart myös kritisoivat sitä kuinka Ankkalinnassa kukaan ei näytä tekevän teollista työtä, vaan kaikki tuntuvat työskentelevän palvelualoilla. Andraen vastaväite huomauttaa että Barksin sarjakuvat, jotka olivat valmistuneet 1950-luvulla, heijastelevat sodanjälkeisen Amerikan tilannetta. Siinä missä teollisuusalojen työntekijät edustivat valtaosaa työväestöstä Chilen kaltaisissa alikehittyneissä maissa, USA:ssa jo neljä viidesosaa toimi palvelualoilla.

Omasta mielestään Barks teki sarjojaan pelkästään amerikkalaislukijoille, koska ei ennen 1960-luvun alkua tiennyt lainkaan että hänen sarjojaan julkaistaan lähes kaikkialla maailmassa. Dorfman ja Mattelart olettivat väärin luullessaan Disneyn studion kontrolloivan sarjakuvien tuotantoa yhtä tarkalla kädellä kuin animaatioiden valmistusta. Barksin asema Disneyn työntekijänä oli poikkeuksellinen, sarjakuvia hän sai tehdä lähes täydellisessä autonomiassa. Sarjakuvaurallaan Barks ei itse asiassa ollut enää Disneyn palkollinen. Sarjakuvien tuotantoyhtiö Western antoi Barksille ainutlaatuisen vapaat kädet. Hänen ei tarvinnut hyväksyttää käsikirjoituksiaan etukäteen, kuten muiden kirjoittajien. Hän oli yksi harvoja, jotka sekä kirjoittivat että piirsivät omat sarjansa.

Barks on nähty auteurina joka säilytti luovan kontrollin omaan tuotantoonsa, vaikkei saanutkaan nimeään julki. Taiteellinen vapaus oli Barksille siinä määrin tärkeää, että hän tyytyi pienempään palkkaan voidakseen säilyttää sen. Niinpä Barksin sarjakuvissa heijastuvat muiden tekijöiden töitä selkeämmin tekijän oma henkilökohtainen ääni, elämänvaiheet ja mielipiteet. Tarkkavainuisen sarjakuvantekijän sarjat projisoivat yhteiskunnallisia muutoksia ja ajan henkeä joskus tahattomastikin, intuitiivinen mieli löytää ja käsittelee aiheita lähes alitajuisesti.

Kulttuurintutkimus ei ole käsitellyt sarjakuvia kovinkaan paljon, vaikka elokuvat, jazz, video ja tietokonepelit on katsottu tutkimisen arvoisiksi ja kohotettu taiteiden joukkoon. Edes sarjakuvantutkijat eivät, etenkään USA:ssa, ole tarttuneet sarjakuvistakin kaikkein ala-arvoisimpana pidettyyn funny-animal -genreen. Sarjakuvien vakava tutkimus on Andraen mukaan keskittynyt käsittelemään supersankareita ja niiden tekijöitä. Koska funny-animal -genreä on pidetty pääosin nuorille lapsille suunnattuna sisällöiltään muita sarjakuvanlajeja vähemmän sofistikoituneena, on sen tutkiminen jäänyt hyvin vähälle. Hassuja eläimiä on pidetty ajattomiksi ja muuttumattomiksi rakennettuina ja siksi esimerkiksi Bradford Wrightin laajahko tutkimus Comic Book Nation jättää ne ”kulttuurintutkimukselle huonosti soveltuvina” tylysti lähes huomiotta.

Näkemys, joka karsinoi eläinsarjat pikkulapsille ja supersankarit aikuisemmalle yleisölle, voi olla pääosin oikea, mutta Barksin poikkeukselliset sarjat rikkovat esitetyn aikuinen/lapsi dikotomian. Siinä missä etenkin 1950-luvun supersankarit tarjoavat lukijoilleen huimia kertomuksia yliluonnollisista voimista, fantastisista tilanteista ja värikkäisiin asuihin pukeutuneista oikeuden puolustajista, eli silkkaa eskapismia, keskittyvät Barksin lyhyet kymmensivuiset tarinat kuvaamaan melko normaalia arkielämää ja tavallisten ihmisten jokapäiväisiä ongelmia. Andraen mukaan Barksin sarjakuvat vaativat lukijoiltaan kompleksisempia näkökulmia moraaliin ja yhteiskuntaan, kuin supersankarisarjakuvat.

Huomionarvoinen seikka sekin, että Barks teki parhaat ja monisyisimmät sarjansa vähän ennen ja heti sen jälkeen, kun 1950-luvun puolivälissä voimaan astunut Comics Code -säännöstö leikkasi terän lähes kaikilta sarjakuvilta, jotka käsittelivät vähänkään aikuisempia teemoja. Comics Code ei kuitenkaan koskenut puhtoiseksi ja turvalliseksi koettua Disneytä, eikä Westerniä yleensäkään. Yhdessäkään Westernin lehdessä ei ollut Comics Coden hyväksyntäleimaa kannessaan. Yllättäen puhuvat ankat olivatkin supersankareita ja cowboyta inhimillisempiä. Barksilla oli mahdollisuus kertoa tavallisista ihmisistä ankan valepukuun turvautuen. Hän käsitteli pinnalta katsoen kepeitä ja valoisia aiheita, mutta syvemmältä paljastuu synkempiä vireitä. Akun, Iineksen, Roopen, Hannun ja ankanpoikien välillä on jännitteisesti kuvattuja suhteita, kateutta, ahneutta, masentumista. Barksin arkiset tarinat heijastavat sodanjälkeisen Amerikan muutosta ja siihen liittyviä pelkoja. Andrae antaa olettaa että Barks teki kaiken hyvinkin tietoisesti.

Esimerkiksi Painajaistakin pahempaa (WDC 101 – 2, 1949) – sarjassa heijastuu Toisen Maailmansodan aikana sukupuolirooleissa tapahtunut muutos. Sotaponnisteluihin osallistuneiden miesten työpanos oli korvattava naisten tekemällä työllä ja naiset astuivat aloille, joita oli aiemmin pidetty yksinomaan miehisinä. Sodan jälkeen monet uudenlaisen vapauden ja taloudellisen riippumattomuuden löytäneet naiset eivät siirtyneetkään pois työelämästä päästääkseen veteraanit takaisin vanhoihin työtehtäviinsä. Sodanjälkeisten film noir -elokuvien femme fatale, kohtalokas nainen joka kieltäytyy pysymästä aiemmin sovitulla naisellisella alueella, on nähty tästä tilanteesta syntyneen yhteiskunnallisen kriisin ilmentymänä. Miehet kokivat tilanteen uhkaavan perinteisiä maskuliinisia koodeja. Näiden muutosten tuomat jännitteet näkyvät sarjassa Akun turvattomuutena ja epävarmuutena, kun hänen miehisyytensä on dominoivien naisten vaarantama.

Painajaistakin pahempaa.
Painajaistakin pahempaa.

Painajaistakin pahempaa -tarinan lähtökohtana toimivat Akun näkemät painajaiset, joissa hän toistuvasti on vaarassa joutua toinen toistaan hurjempien petojen tai hirviöiden ahmaisemaksi. Tilanne johtaa pahaan unettomuuteen, jonka hoidoksi psykiatri määrää pitsiliinojen virkkauksen. Hermojännityksen laukaisemiseksi on näet puuhattava jotain mitä potilas suuresti inhoaa. Akun suurimmaksi peloksi osoittautuukin lopulta se että hänen epämiehekkäät, naiselliset puolensa paljastuvat. Niinpä hän pakenee Iinestä ja tämän naisystävää, jotka ovat kuulleet Akun uudesta harrastuksesta. He aikovat pyytää Akua puhumaan

Aku pelkää henkistä emaskulaatiota.
Aku pelkää henkistä emaskulaatiota.

pitsiliinoista naiskerhoonsa. Barksin kuvaus Iineksen suorittamasta takaa-ajosta on kuin toisinto Akua kiusanneista epämiellyttävistä painajaisista. Lopulta naisjoukkio jahtaa Akun umpikujaan.

Naisten piirittämänä.
Naisten piirittämänä.

Samantapaisella lähiluvulla käydään läpi kymmeniä Barksin tarinoita ja nähdään kuinka ne heijastelevat amerikkalaisen yhteiskunnan muutoksia, maailmanpolitiikan vaiheita, Barksin henkilöhistoriaa ja niin edelleen. Nämä tarinat eivät ole historiattomia. Monopolistisen kapitalismin satiirisina kuvauksina toimivat sellaiset muistettavat tarinat kuten Turhaa tuhlausta vuodelta 1953. Se muistuttaa kuinka pääomavoittojen ylijäämä valuu aina vahvimman ja rikkaimman taskuun. Siinähän Roope tuskailee jatkuvasti sisään vyöryvien liikevoittojen kanssa, rahasäiliö on repeämäisillään. Roopen palkkaama Aku koittaa tuhlata mahdollisimman paljon rahaa mitä pöyristyttävimpiin ylellisyystuotteisiin ja ruokiin, mutta ne tulevat vain moninkertaisina takaisin, koska Roopella on monopoli lähes kaikilla aloilla.

Andrae löytää Barksin tarinoista eräänlaisen liberaalin konservatiivin, joka suhtautuu kriittisesti Yhdysvaltojen ulospäin suuntautuviin poliittisiin pyrkimyksiin, jopa anti-imperialistin, mutta vain vanhakantaisessa Monroen opin mukaisessa isolationistisessa mielessä. Barksin sarjoissa oli myös ekologista tietoisuutta jo 1950-luvulla, kapitalistinen teknologia aiheuttaa monissa tarinoissa ongelmia.

Andrae löytää kriittisyyttä USA:n toimiin ulkomailla monista 1960-luvun melkeinpä avoimen poliittisista sarjoista. Tarinassa Äänitohtori (Monkey Business WDC 297 – 1965) Roope myy tehtaansa tekemät vialliset leluapinat Siambodian (Kamputsea) markkinoille, mikä on Andraen mukaan viittaus amerikkalaisyritysten yleiseen tapaan dumpata myymättömät ja jopa vaaralliset tuotteet kolmansien maiden markkinoille. Leluapinat aiheuttavat ekologisen vaaran ja sotilaallispoliittisen konfliktin Siambodian ja Upper Malarian (Etelä-Vietnam) välille.

Konflikti alkaa.
Konflikti alkaa.

Näin Barks halua, Andraen tulkinnan mukaan, esittää kuinka USA:n interventio tuo muassaan kaaosta, tuhoa ja sotaa. Tarina on kirjoitettu 1964, jolloin Kamputsean prinssi Sihanouk (Barksin tarinassa kuningas Jambok) yritti epätoivoisesti pitää maansa neutraalina, samalla kun naapurivaltio Etelä-Vietnam oli jo sodassa.

Andraen kirja muistuttaa miten tärkeää on sarjakuvia tutkiessa tietää niiden tuotantoon vaikuttaneista taustavoimista, olosuhteista, yhteiskunnasta ja ajasta joka ne loi. Aku Ankkaa tutkiessa myös alkukielisten versioiden lukeminen näyttää hyödylliseltä, siinä määrin moni asia käännöksen mukana näyttää liudentuvan tai katoavan. Tarkkanäköinen ja multiperspektiivinen ote osoittautuu hedelmälliseksi. Vaikka osaa Andraen näkemyksistä voisikin pitää hienoisina ylitulkintoina, ei se himmennä vaikuttavaa kokonaisuutta.

Kirja ei ole sieltä kaikkein helpoimmin lähestyttävästä päästä. Se on paikoin melkoisen raskas ja huomattavasti akateemisempi kuin useimmat muut sarjakuvista kirjoitetut eräänlaiseen postimerkkeilyyn ja nippelitietoon taipuvaiset ”tutkimukset”. Näkökulma on kulttuurihistorian, sosiologian, poliittisen historian sekä media- ja kulttuurintutkimuksen puolella. Baudrillard, Silverman, Postman, Sontag, Eco ja Horkheimer vilahtelevat välillä tekstissä. Muuten erinomaisen kirjan outona puutteena on lähdekirjallisuuden, bibliografian täydellinen puuttuminen. Nyt mahdollisia mielenkiintoisia lähdeteoksia joutuu onkimaan lähdeviitteiden viidakosta.

Thomas Andrae on aiemmin tuottanut pitkän videon Barksista The Duck Man ja toiminut amerikkalaisen, 1980-luvulla julkaistun Carl Barks Libraryn toimittajana. Hän on yksi Discourse – Journal for Theoretical Studies in Media and Culture -lehden perustajista.

Andraen kirja ilmestyi Mississipin yliopiston julkaisusarjassa, samalta taholtahan tuli myös Donald Aultin kokoama Barksin haastattelukirja. Aultilta odottelemme yhä kirjoitusvaiheessa olevaa akateemista opusta The Comic Vision of Carl Barks, joka tarkastelee Barksin tuotantoa kirjallisuuden tutkimuksen kantilta.

Tänä keväänä Mississipin yliopisto on julkaissut kaksi kirjaa Rodolfe Töppfleristä, 1800-luvun sveitsiläisestä sarjakuvan pioneerista. Toinen on täydellinen kokoelma hänen töitään ja toinen pitkä tutkimus niistä.

Mississipin Yliopiston julkaisusarjassa tulevana syksynä on luvassa mm. Thierry Groensteenin kirja The System of the Comics joka käsittelee sarjakuvan muodollisia konventioita. Kerronnan mekanismeihin siis uppouduttaneen. Conversations -sarjassa on tullut tai tulollaan haastattelukirjat Walt Disneystä, Art Spiegelmanista ja Chris Waresta.

Mississipin yliopiston julkaisujen katalogi

Donald Aultin Barks-kirjan arvio Kvaakissa

Keskustelua Carl Barksin kootuista Kvaakissa