Zip-A-Tone 70 v.

Painettujen sarjakuvien harmaat pinnat tehdään joko piirtäen tai rasterilla. Työpöytärasteri täytti juuri pyöreitä vuosia. Kvaak sukeltaa sarjakuvatekniikan historiaan.

Esihistoriaa

Tanskalainen kelloseppä Christian Piil (1804–1884) oli fotomekaanisen kuvalaattavalmistuksen edelläkävijä. Vuonna 1845 Piil keksi kemitypiaksi kutsutun menetelmän. Kemitypia otettiin käyttöön noin 30 vuodeksi ja sillä painettiin mm. kuvitettu H.C. Andersenin satukirja. Varsinaisesti kemigrafian keksi kuitenkin englantilainen William Henry Fox Talbot (1800–1877), joka huomasi että kalaliima, munanvalkuainen, sokeri, gelatiini muuttuivat veteen liukenemattomiksi kun niihin lisäsi ammoniumkarbonaattia tai kaliumkarbonaattia. Fototypian avulla pystyttiin valmistamaan tarkkoja kuvalaattoja mistä tahansa viivapiirroksista. Varhainen painomenetelmien kehittely kulki käsi kädessä valokuvaukseen liittyvien keksintöjen kanssa.

Ensimmäinen rasterikuva

Yksityiskohta osittain säilyneestä Meisenbachin rasteroimasta kuvasta.
Yksityiskohta osittain säilyneestä Meisenbachin rasteroimasta kuvasta.

Piti odotella vielä vuosia ennen kuin sävypintoja sisältävien maalausten ja valokuvien toistaminen painamalla tuli mahdolliseksi. Saksalainen Georg Meisenbach (1841–1912) kehitteli ja tuotti kaikkien aikojen ensimmäisen rasterikuvan. Hän patentoi autotypia-nimisen keksintönsä saksassa toukokuun yhdeksäntenä v. 1882. Menetelmä levisi seuraavalla vuosikymmenellä nopeasti, kun yhdysvaltalainen Max Levy (1857–1926) alkoi valmistaa verkkorastereita tehdasmaisesti.
Rasteri-sanalla tarkoitettiinkin lähes sadan vuoden ajan ensisijaisesti kirjapainojen käyttämiä rasterilevyjä, joiden läpi sävykuvat kuvattiin painopinnan ja -originaalin valmistamiseksi. Aluksi rasterilinjat kaiverrettiin lasiin ja täytettiin valoa läpäisemättömiksi, myöhemmin alettiin käyttää läpinäkyviä muoveja. Ennen rasterointimenetelmien keksimistä sävykuvat kaiverrettiin kirjapainoissa käsin puuhun tai metalliin. Metallisia painolaattoja myös syövytettiin nykyaikaista taidegrafiikkaa muistuttavilla menetelmillä jo 1400-luvulla.

Kilpailevia tekniikoita

Kohopaino, syväpaino ja laakapaino kukoistivat 1800-luvulla rinnakkain. Painopintojen valmistuksessa kokeiltiin monenlaisia menetelmiä ja materiaaleja. Uusia, laadukkaampia ja nopeampia painomenetelmiä mietittiin kiihkeästi. Valokuvaus ja ladontatekniikat kehittyivät voimakkaasti 1800-luvun puolivälistä alkaen. Jokaista painotekniikkaa varten kehitettiin omia rasterointimenetelmiä. Rotaatiopaino ja teollinen paperinvalmistus mahdollistivat lopulta 1880-luvulla sanomalehdistön nousun massamediaksi. Sarjakuva syntyi sanomalehtien kylkeen ja alkoi rehottaa. Kehitys merkitsi jatkuvasti parannuksia myös rastereiden ominaisuuksissa. Tästä ja keltaisen painovärin käyttöönotosta sarjakuva hyötyi erityisesti. Suuret, värilliset sarjakuvasivut olivat lehtien näyttävintä ja kiehtovinta antia 1800-luvun lopulla.
Suomessa Helsingin Sanomat painoi ensimmäisen rasteroidun valokuvan vuonna 1904. Alussa rasterikuvat tulivat lehdille kalliiksi, mutta jo ennen toista maailmansotaa oli löytynyt edullisia tekniikoita.

Roy Crane

Yksi sarjakuvien toonaustekniikoiden kehittäjistä oli monen piirtäjän esikuvaksi mainittu Roy Crane (1901–1977). Hän aloitti sarjakuviensa varjostamisen käsin viivaus- ja ristikkäisviivaustekniikalla ja käytti sen rinnalla sävytystä rasvaliidulla (karkeapintaiselle piirustuspaperille), saadakseen aikaan raerasteria. Tämä kokeilevuus ja pyrkimys pintojen ja materiaalien havainnolliseen kuvaamisen näkyi Cranen työskentelyssä jo 1920-luvun lopulla. Ajan hengen mukaan hahmot olivat hieman hassuja ja karrikoituja, mutta taustoissa Crane pyrki realistiseen kuvaukseen.
Vuonna 1936 Crane etsi entistä uutterammin tekniikkaa joka voisi sopia hänen kertomistapaansa. Monista aikalaisista poiketen Cranen sarjoissa (Wash Tubbs ja Captain Easy) nähtiin jo tuolloin elokuvamaista kerrontaa, jonka tunnusmerkkejä ovat kamerakulmien vaihtelu ja syvyysvaikutelma ruutujen taustoissa. Viivoituksen ja liitujäljen rinnalla Crane kokeili tussin pirskottelua saadakseen parannettua kuviensa sävyalaa ja materiaalintuntua. Keväällä 1936 Crane alkoi käyttää pisterasterointitekniikkaa, hän merkitsi harmaat kohdat originaaliin ja ne toteutettiin painopinnan valmistamisen yhteydessä.

Kaksoistoonin varjot

Ruutu Mikki Hiiri -stripistä v.1938. Näin monimutkainen sävytys (Craftint Doubletone) voi olla vain piirtäjän tekemä.
Ruutu Mikki Hiiri -stripistä v.1938. Näin monimutkainen sävytys (Craftint Doubletone) voi olla vain piirtäjän tekemä.

Wash Tubbs– päivittäisstrippi starttasi vuonna 1924 ja kolme vuotta myöhemmin se poiki sunnuntaisarjan nimeltä Captain Easy. Captain Easyn piirtäminen kiristi Cranen aikatauluja huomattavasti ja työ alkoi rasittaa häntä vuosi vuodelta enemmän. Crane alkoi pohtia nopeampia ja helpompia työskentelytapoja. Kokeilut johtivat siihen, että keväällä 1937 Crane alkoi käyttää ”maalattavaa rasteria”, eli Craftint Doubletone-toonipaperia päivittäin. Maurice Hornin mukaan Crane oli 1950-luvulle tultaessa kehittänyt doubletonen käytön huippuunsa. Meillä Crane muistetaankin parhaiten juuri 1943 alkaneesta Buz Sawyer sarjasta ja tästä erikoisesta rasterointitekniikasta.

Craftint Doubletone-toonipaperin tyypillistä käyttöä. Mel Graff: Agentti Kelly (Agentti X9 n:o 8/1993)
Craftint Doubletone-toonipaperin tyypillistä käyttöä. Mel Graff: Agentti Kelly (Agentti X9 n:o 8/1993)

”Roy Crane piirtää kauniisti, hän on kehittänyt sarjakuvatekniikkaa ottamalla käyttöön rasteripaperit, joiden avulla saadaan aikaan uusi harmaa tooni…”
Kaukoranta & Kemppinen, 1972

”On olemassa myös kemiallista toonipaperia, jolle taiteilija voi piirtää kuvan paperin valkoisena ollessa ja erikoisilla nesteillä sivelemällä saada kaksi erilaista sävyä esille haluamiinsa kohtiin.”
Hendell & Vuorio, 1942

Zip-A-Tone -sävytteistä kauhua ja sci-fiä

Kynällä tehtyä varjostusta. War Picture Library 928 (uusintajulkaisu numerosta 173, vuodelta 1962)
Kynällä tehtyä varjostusta. War Picture Library 928 (uusintajulkaisu numerosta 173, vuodelta 1962)

Yksi Cranen ihailijoista oli Wally Wood (1927–1981) joka aloitti ammattimaisen piirtäjänuransa vuonna 1948. Wood käytti Craftint doubletone-paperia esikuvansa mukaan jo 1930-luvun lopulla, mutta hänet muistetaan myös innokkaana Zip-A-Tone-rasterien käyttäjänä (ks. esim. The Outer Space Spirit).
Zip-A-Tone oli maailman ensimmäinen kalvorasteri. Se tuli Yhdysvalloissa markkinoille vuoden 1937 alussa. Piirtäjät pitivät tekniikasta ja rastereita (screen tone) alettiin pian kutsua yleisesti myös nimellä zipatone. Parisenkymmentä vuotta myöhemmin Zip-A-Tone sai kilpailijan nimeltä Chart-Pak. Ensimmäiset rasterit perustuivat siirtokuvatekniikkaan. Siirtokuva-arkkikalvon nurjalla puolella on vahamainen liima, joka tarttuu hierrettäessä piirustusarkkiin.

Suomalaisia pioneereja

(c) Aarno Liuksiala 1932
(c) Aarno Liuksiala 1932

Aarno Liuksiala (1903–1988) muistelee Metsänhoitaja -lehden (3/1981) haastattelussa uransa alkuvaiheita Metsälehdessä: ”Kaikessa säästettiin tavattomasti, valokuvatkin olivat sellaisia postimerkin kokoisia, sillä laatat olivat kalliita. Oikeastaan juuri tämäkin oli yksi syy siihen, että ryhdyin piirroksillani kuvittamaan lehteä.” Metsälehti alkoi ilmestyä säännöllisesti vuonna 1933 ja osa Liuksialan kuvista oli sävytetty joko pisterasterilla tai stokastisella ns. kuurna- tai jyvärasterilla. Lehden kuvittajana (ja toimituksen monissa muissa tehtävissä) toiminut Liuksiala saattoi itse vaikuttaa siihen, missä asussa hänen piirroksensa tulivat julki.

Tove Janssonin (1914–2001) Muumiin ja Kari Suomalaisen (1920–1999) pilakuviin rasterit tehtiin painossa (1950- ja 60-luku).

Tarrarasterit

Tarrakalvorasterien saapuminen Suomeen (vuonna 1972?) on mielenkiintoisella tavalla tullut dokumentoiduksi Sarjis -lehden sivuilla. Ensimmäisenä rasteria ehti hankkimaan Ilkka Heilä (ks. Sarjis 1/1973). Hienoa on myös nähdä, miten Kari Leppänen tuskailee originaaleihinsa pisterasteria ensin kynällä piirtäen, ja miten hänen ilmaisunsa räjähtää toonien ansiosta täyteen kukkaan tarinassa Vierailijat (Sarjis 4/1974).
Letrasetin, Mecanorman ja monien muiden valmistajien rasterit poistuivat kaupoista 1990-luvun alussa kun insinöörit ja mainostoimistot siirtyivät tietokoneiden käyttäjiksi. Viime vuosina Suomesta on voinut taas ostaa Letrasetin ja Deleterin rastereita. Ne ovat brändättyjä mangapiirtäjiä houkuttaviin pakkauksiin.

Lähteet:
Sarjakuvat, Heikki Kaukoranta ja Jukka Kemppinen, Otava 1972 (s.80 ja 97)
Kirja ja kirjapainotaito, Lauri Hendell ja V. A. Vuorio, Otava 1942
Graafinen tietokirja, Paavo Virusmäki (toim.) WSOY 1960
Kynä käy – Aarno Liuksiala taiteilija ja metsämies, Pekka Virtanen, Kustannusosakeyhtiö Metsälehti 2003
100 Years of American Newspaper Comics, Maurice Horn (toim.), Gramercy Books 1996
Wally Wood Sketchbook, Spurlock & Pearson (toim.), Wanguard Productions 2000
Mangan harmaasävyt, Reima Mäkinen, Opus 2007
Rastereista Kupla-akatemiassa
Jyrki vaino kirjoittaa Craftint rasterista Kvaakin keskustelussa

Eero Hämäläisen kokoama aikajana valokuvauksen ja valojäljentämisen historiasta

(sekä muita nettilähteitä)

4 Replies to “Zip-A-Tone 70 v.”

  1. Mukavaa ja hyödyllistä tietoutta! Leppäsen rasterointi on ollut todella kaunista katsottavaa aikoinaan, mutta Mustanaamion siirryttyä väreihin emme ole enää hänen rasteroinneistaan saaneet nauttia. Itsekin aikoinaan käytin rasterikalvoja, mutta nykyään en enää ollenkaan. Nykyäänhän erilaisten rasterointikuvioiden luonti on helppoa kun sen voi tehdä tussaukseen tietokoneella. Toinen tapa on tehdä erilliseen väritystiedostoon harmaasävyt, jotka painettaessa rasteroidaan.

  2. Juu, näinhän se on että tietokoneella paljon tehdään. Ja näistä keskustellaan Kvaakissakin monessa säikeessä.

    Uudessa kirjassani olen koonnut yhteen, ja esitellyt vanhoja ja uusia tekniikoita. Se kuitenkin painottuu mangaan, joten ajattelin että olisi juhavuoden kunniaksi hyvä valaista hieman myös tätä länsimaista näkökulmaa.

  3. Rasterin historiaan liittyy jotenkin myös mies nimeltä Ben Day. Hänen mukaansa jotkut piirtäjät (mm. Mort Walker) ovat käyttäneet rasterista yleisinimeä ’benday’ tai ’Ben Day dots’. En tiedä, liittyikö hän sitten painotekniikkaan vaiko tuohon zipatoneen.

    Amerikkalaisissa lehtisarjoissa näyttäisi olleen tapana, että piirtäjä merkkasi rasteroitavat alueet originaaliinsa painossa toistumattomalla vaaleansinisellä vesivärillä, ja levitysfirmassa joku apulainen sitten liimasi näille paikoille tuota zipatonea.
    Englannissa ilmeisesti tapa oli muuten sama, mutta rasteri tehtiin painossa erilliselle arkille. Näin originaalissa ei näitä pisteitä näy, vaan ainoastaan piirtäjän merkkaamat siniset alueet. Samaa tapaa käytettiin myös Suomessa, tunnetuimmin kuten mainittua Kari Suomalaisen töissä (niissähän on noita sinisiä alueita), mutta myös lehtipiirroksissa jo ennen häntä. Näissä rasterialueet saatettiin merkata myös sinisellä puuvärillä.

    Jotkut amerikkalaiset pilapiirtäjät käyttivät aikanaan myös paperia, jonka pinnan tekstuurissa oli rasterimaisia säännöllisiä nyppyjä. Näistä saatiin rasterimainen vaikutelma kevyesti hiilellä tai liidulla sävyttämällä.

    Omasta mielestäni Suomen parhaita rasterin käyttäjiä on pilapiirtäjä Jouko Innanen.

  4. Kari Suomalaisen tekniikasta (sinistä vesiväriä napista originaaliin) näkyy elävä esimerkki Päivälehtimuseon näyttelyssä, jossa pyörii Studio Patrik Oraksen video: ”Kari piirtää” vuodelta 1988.

    HS julkaisikin ekan rasterikuvan 1904 (pitäisi ehtiä korjata tieto tuonne juttuun).

    Olen tutkinut tuota Ben Day dots -aihetta useita viikkoja. Olen nyt mielestäni päässyt hajulle mitä sillä lopulta tarkoitetaan. Netti (ja Wikipedia) vie siinä asiassa valitettavasti lähinnä hakoteille. Tietoni olivat pitkään niin epämääräiset, että päätin olla mieluummin hiljaa kuin jatkaa asian hämmentämistä. 🙂

    Aivan! Muistan ihailleeni Joukon rasetereita jo joskus -90 luvun alussa. En vain hänen töihinsä kovin usein ”vahingossa” törmää.

Kommentit on suljettu.