Kuvakirja aikuisille.

Jenni Rope: Mitä teet viikonloppuna?
WSOY, 2006

ISBN: 951-0-32247-4
20 sivua.
Painettu Kiinassa.

Jenni Ropen ”Mitä teet viikonloppuna?” on päätös viikonpäivien mukaan nimettyjen julkaisujen sarjalle, joita taiteilija on julkaissut Napa-kustantamonsa kautta vuoden 2003 ”Mondaysta” lähtien. Thursday ja Friday olivat pieniä flip-bookeja, eli pläräysvihkosia – uusin on taas sarjakuvaa, vaiko sittenkin kuvakirja – paksut pahviset sivut pyöristettyine kulmineen tuovat mieleen lastenkirjat, samoin koskettelukansi ja kirjan taitto. Mielleyhtymä ei varmastikaan ole tahaton, ja palvelee oivallisesti tarkoitustaan hieman ironisena sitaattina, sekä kirjan fyysisyyttä korostavana. Ja toki 20-sivuinen julkaisu olisi ollut paljon ohuempi normaalisivuissa.


Albumin tarina on lakoninen ja riisuttu, arkisia huomioita yhden päivän kulusta – varsinaisesti runoudesta ei voi pelkän tekstin kohdalla puhua, mutta teksti ja kuvat muodostavat yhdessä hyvinkin runouden rytmiä ja logiikkaa noudattavan kokonaisuuden. Graafikko ja kuvataiteilija Rope esittelee omaa esteettistä näkemystään tyylitellyissä kuvissaan, joissa yhdistyy vähäeleinen akvarellien käyttö ja leikkisät paperileikkaukset. Maalauskollaasit kuvittavat varsin suoraan tekstien aiheita, niitä hieman abstrahoiden, mutta temaattisesti paljon lisäämättä.

Teos on kiinnostava omaehtoisuudessaan, ja siinä kuinka horjuvalla perustalla kokonaisuus lopulta seisoo. Tekstit itsessään eivät ole kirjallisesti tai sisällöllisesti erityisen taidokkaita, ja kuvatkin yksinään hajanaisen luonnosmaisia – rinnakkain ne ovat enemmän kuin osiensa summa, mutta silti herää kysymys, josko tekijä olisi pystynyt enempäänkin: karsitussa ilmaisussa kun jokaisella detaljilla on oleellinen rooli. Jokin lopullinen oivallus jää saavuttamatta, ja albumista jää hieman hämmentynyt olo.Ehkä tarkoituksellakin. Ei oikein edes osaa sanoa liikutaanko duurissa vai mollissa – jossain rivien välissä olen lukevinani yritystä lapsenomaisen innostuvaan näkökulmaan, mutta tekstin toteavuus saa sen kuulostamaan pikemmin väsyneen melankoliselta. Tekijä on tiettävästi halunnut fragmenttiensa synnyttävän isompia kohtauksia lukijan päässä, mutta niissä ei itsessään ole erityisen persoonallisia koukkuja, eivätkä siihen ainakaan kohdallani houkuttaneet.

Erikoinen ja omintakeinen painotuote, joka todennäköisimmin löytää ystävänsä taiteellisesti suuntautuneen naisväen joukosta. Hieman yllättäen kotiraadissa kolmivuotias tyttäreni tykkäsi albumista – naureskeli kuville, ja halusi minun lukevan tarinan toisenkin kerran.