Ryhmä-X / X-Men 1/2006

Morrisonin lähdettyä pelkäsin että Ryhmä-X:n taso putoaa kuin lehmän häntä. Edellinen numero antoi jo pahoja viitteitä, mutta onneksi tila oli vain väliaikainen. Joss Whedon osaa kirjoittaa sujuvaa tarinaa TV-ammattilaisena, ja John Cassaday kuvittaa herkullisesti. Cassadayn taidetta ei ole muistaakseni Suomessa nähty, jenkeissä hänet tunnetaan parhaiten Planetary -sarjasta. Kieltämättä uusimmassa Ryhmiksessä on aineksia.

  • Ryhmä-X/X-Men 1/2006
  • 100s, 5,70 euroa
  • Egmont Kustannus
  • toimittanut: Koivumäki &Rmäki
  • Astonishin X-Men 1-3
  • tarina: Joss Whedon
  • kuvitus: John Cassaday
  • värit: Laura Martin

Suoraan Morrisonin tarinan jatkaminen olisi saattanut tuntua halvalle. Niitä ei nyt toki unohdeta, mutta Whedon kirjoittaa kuitenkin kuin olisi jatkamassa X-Meniä luovuutensa huipulla lopettaneen Chris Claremontin jäljiltä. Pesäeroa edelliseen kauteen tehdään kuitenkin heti alussa, X-Men -elokuvista ja Morrisonin kaudelta tutut nahka-asusteet heivataan mäkeen ja tilalle laitetaan perinteiset supersankaritrikoot… jotka kylläkin ovat väriltään mustat… no, menköön.

Ensimmäinen numero menee kokonaan tarinaa käynnistellessä, aluksi tuntuu että Whedonin tarina on vain tekosyy antaa Cassadayn piirtää komeita kuvia. Nostalgiaa ja silmäkarkkia? Toki Kitty Pryden hahmon paluu kartanolle on mukavaa luettavaa, ja kunnioitan kirjoittajaa joka saa minut kiinnostumaan hahmosta joka ei ole pitkään aikaan kiinnostanut. Mukana on tietysti pakollinen Wolverine-tappelu.

Kitty palaa koululle. Aah, nostalgiaa.
Kitty palaa koululle. Aah, nostalgiaa.

Kun lopulta varsinainen tarina pääsee käyntiin, se osoittautuu lämmittelyn arvoiseksi. Scott Summers aikoo parantaa mutanttien mainetta supersankaroimalla trikoissa, ja mukavalta vaikuttava tiedenainen aikoo puolestaan parantaa mutantit mutanttiudesta. Vaikuttaa sille että tämä kuvio on jo kelvannut uuden X-Men III elokuvan käsikirjoitukseenkin. Kuvioihin astuu myös uusi vihollinen, ja hallitus tietenkin salailee jotakin. Kovin uusilla tai ennennäkemättömillä juonikuvioilla ei siis pelata, mutta kokonaisuus tuntuu toimivalle. Vaikka tarinalta kaipaisi syvyyttä, se rullaa kuitenkin sujuvasti eteenpäin, eikä tv-sarjamainen rutiini paista läpi. Sekä sanailut että ilman ylimääräisiä tehosteita toteutetut toimintakohtaukset viihdyttävät yhtälailla. Kokonaisuus ei lyö ällikällä ainakaan vielä, mutta viihdyttää takuuvarmasti.

Lisää Cassadayn kaunista kuvitusta voi ihailla miehen omilla sivuilla

www.johncassaday.com

  • Wolverine: The End
  • Tarina: Paul Jenkins
  • kuvitus: Claudio Castellini
  • värity: Paul Mounts

Jotenkin tuntuu että Wolverinen faneja pidetään ihan tyhminä. Mikä tahansa ilmeisesti myy, mutta tämä tarina asettaa jo sanan ”kakkossarja” solvauksen synonyymiksi. Vanhuuden höppänä Wolverine tapaa ensikertaa veljensä, joka on yhtä omaperäinen hahmo kuin Wolvie itse. Lisäksi muistellaan lapsuutta, josta käsikirjoittaja Jenkins pari vuotta sitten tekaisi hieman paremmin onnistuneen stoorin nimeltä Origin. Mutta tähän tarinaan mielenkiintoa riittää kuin naapurin lomakuviin.

Kuvitus ei ole kovin persoonallista, ja Logan itse näyttää pitkälle ja hoikalle, ollakseen lyhyt ja harteikas hahmo. Väritys tavoittelee eri tunnetiloja sävyillään, mutta tunnelma on hiukan päälleliimatun oloista. Loppuisi jo.

Ei näin noloa loppua olisi odottanut yhdelle suosikkihahmolleen.