Piispa Henrikin sormi vie koko käden

Piispa Henrikin sormi ja muita katkelmia
Aulikki Oksanen
WSOY 2004
ISBN: 9510294241
312 sivua, osin värillinen. Hinta 25-30 euroa

Omaelämäkerrallista Piispa Henrikin sormea työstäessään Oksanen palasi juurilleen. Kirjayhtymä julkaisi häneltä vuonna 1967 sarjakuvailmaisua käyttävän pikkualbumin Emilia ja Suomi. Näiden kahden kirjan väliin mahtuu kahdeksan romaania, kolme novellikokoelmaa, näytelmiä, laulutekstejä ja kourallinen runoteoksia.

Luettuani Oksasen Emilia ja Suomi -teoksen noin vuosi sitten, pelkäsin tarttua tähän tiiliskivikuvakirjaan. Asiaa ei auttanut edes viime syksynä julkaistu HS:n kritiikki tai kirjailijan esiintyminen televisiossa. Lintunaisista höpiseminen ja parikymppisenä väsätty Emilia ja Suomi olivat pudottaneet Oksasen samaan eksentristen naissarjakuvittajaromaanikirjailijoiden kastiin, jota Joanna Rubin Dranger mielikuvissani päälliköi. Vähänpä tiesin. Luojan kiitos, että kirjastoja on olemassa!

Huomattavan määrän respektiä taiteilijalle tuo se, että Oksanen oli (ehkä) ensimmäinen, siis ensimmäinen sarjakuvaa kuin kirjoituksen käsialaa käyttänyt tekijä. Hän oli viisitoista vuotta edellä Rosa Liksomia ja Riitta Uusitaloa. Oksanen kokeili menestyksellisesti naisellista tajunnanvirtaa 30 vuotta ennen taiteellisesti vaikuttuneen sarjakuvan nousua 1990-luvun puolivälissä. Suurin piirtein samaan aikaan Alpo Jaakola läiskytteli omaa tussiaan, mutta sitä en osaa sanoa, tiesivätkö 60-lukulaiset taiteilijat toistensa kokeiluista?

Piispa Henrikin sormi pani miettimään kenen joukoissa seison. Päätös ei ollut kuitenkaan vaikea, sillä Oksasen kohdalla antauduin spontaanisti. Kirjan fiktiivisempi puoli on minusta edelleen pahemman luokan haahuilua. Teosta vaivaa myös lievä löysyys, mutta vikaa on lukijassakin – sen myönnän. Tulen kyllä myöhemmin todennäköisesti palaamaan Oksasen sarjakuviin siinä toivossa että valaistun vielä uudelleen. Vaikka epäilin tuossa lopputulosta löysäksi, en silti ymmärrä mitä siitä voisi perustellusti poistaa (tai mitä jäisi puuttumaan). Piispa Henrikin sormi luetaan joko munaskuilla (naisilla varsinkin on sellaiset), tai sitten sitä ei lueta ollenkaan.
Parhaimmillaan Oksanen on omaa ja sukunsa tarinaa kertoessaan. Tuntuu turhalta nostaa nyt esiin yksittäisiä hauskoja kuvia tai koskettavia kohtauksia, sillä kysymys on siitä paljon puhutusta osien summasta.

Kaikkien suomalaista sarjakuvaa (tai sarjakuvaa ylipäätään) harrastavien olisi hyvä lukea tämä tarina. Se on myös loistava näyttö siitä, mitä annettavaa sarjakuvalla on kertomataiteille. Vaikka Oksasella ei olekaan takanaan Spiegelmanin tai Satrapin perheiden traumoja, Piispa Henrikin sormi on yksi vaikuttavimmista koskaan Suomessa tehdyistä sarjakuvista. Tai ehkä se on niin mukavaa luettavaa juuri siksi? Odotankin, miten tämä sarjakuva mahdollisesti koskettaa 2000-luvun uusia sarjakuvantekijöitä. Enkä nyt välttämättä tarkoita nuoria tekijöitä, vaan sitä vanhemman polven väkeä, joilla olisi kerrottavanaan koko joukko tarinoita elämänsä varrelta.

Piispa Henrikin sormi ei ole pelkkää sarjakuvaa, mutta aikana jolloin koko sarjakuvan määritelmä hakee muotoaan, tätä ei voi laskea teoksen viaksi. Eläköön taide, eläköön sarjakuva!

One Reply to “Piispa Henrikin sormi vie koko käden”

Kommentit on suljettu.