Helsingin sarjakuvafestivaalien toisena päivänä Kvaakin toimittaja piipahti Vintti-salissa kuuntelemassa alkuiltapäivän keskusteluja. Niistä välittyi eri näkökulmia sarjakuvan tekemiseen: yhteisöllistä iloa, sukeltamista lähihistoriaan ja hurjaan sotatodellisuuteen, nuoruuden intoa taiteilijuuden alkutaipaleella.
Zoras-kollektiivin yhteisöllinen heittäytyminen uuteen
Vintti-salin sunnuntain aloitti Zoras-kollektiivin englanninkielinen haastattelu, jossa haastattelijana toimi Hannele Richert. Kollektiivista olivat paikalla sarjakuvataiteilija Sanna Hukkanen, monialainen taiteilija Rona Kennedy, kuvataiteilija Inez Louwagie sekä monialainen taiteilija Silvana Mammone.
Kollektiivin jäsenet kertoilivat yhteisöllisestä tavastaan työstää projektejaan ja siitä, miten he valmistelivat syksyn Kuti-lehteä. Uuteen heittäytyminen ja kollektiivin toisten jäsenten käyttämiin menetelmiin tutustuminen ovat olleet avainasemassa ryhmän tehdessä yhdessä töitä. Ryhmän jäsenet tuntuivat todella inspiroituneilta kollektiivistaan, sen monialaisuudesta ja siitä, että he pystyivät luomaan “pienen universumin”, jonne voivat nyt kutsua lukijoita tutustumaan työn tuloksiin.
Keskustelu soljui luontevasti kaikkien osallistujien kesken, ja oli valaisevaa kuunnella jäsenten kokemuksia yhteisöllisestä työtavasta. Sarjakuvan tekeminen on usein yksinäistä puurtamista, mutta kollektiivimuotoisen työtavan myötä siihen on mahdollista saada aivan uusia ulottuvuuksia.
Haastattelussa Heikki Paakkanen ja Aapo Kukko
Kaksi Zum Teufelin tämän vuoden uutuussarjakuvan tekijää oli mahdutettu samaan haastatteluun eli Ville Hänninen haastatteli Heikki Paakkasta ja Aapo Kukkoa. Molemmilla herroilla riitti runsaasti juttua omista kirjoistaan, ja he olisivat varmasti ansainneet aivan omankin juttutuokionsa lavalla. Hyvin Hänninen silti onnistui nivomaan Paakkasen Slava Ukraini -sarjakuvan ja Kukon Puhumalla paras -sarjakuvan välillä rönsyilleen keskustelun yleisöystävälliseksi kokonaisuudeksi, joka lähti räväkästi liikkeelle Paakkasen animaatiofilmillä.
Paakkanen kertoili runsassanaisesti kirjansa taustoista ja matkastaan Ukrainen sota-alueelle. Oli erittäin kiinnostavaa kuulla hänen metodeistaan, joissa korostuu perinteinen piirtäminen – valokuvauskaluston puuttuminen herätti suurta hämmennystä Ukrainassa. Kukko puolestaan joutui kirjaansa varten sukeltamaan lähihistorian arkistoihin perehtyessään pasifisti Yrjö Kallisen elämään. Viiden vuoden mittainen työ on huipentunut tänä vuonna julkaistuun kirjaan, ja siinä Kukko kertoi pyrkineensä tuomaan Kallisen moniulotteisen persoonan aiempaa paremmin esille. Kaksijakoinen keskustelutuokio oli kiintoisaa kuunneltavaa, varsinkin kun Paakkanen innostui tarinoimaan myös Kallisesta ja tämän laajalti tunnetuista puhujantaidoista.
Limingan taidekoululaisten haastattelu
Limingan taidekoulun sarjakuvalinjalaiset olivat saaneet oman haastattelutuokionsa, kun H-P Lehkonen jututti koulussa ensimmäistä vuotta opiskelevaa Inka Mikkosta ja Miia Koivulampea sekä näiden opettajaa Mikko Jylhää. Jollei koulusta tiennyt entuudestaan mitään, tästä haastattelusta sai oikein hyvän yleiskuvan Limingan yhteisöllisestä opiskeluilmapiiristä ja opetusmenetelmistä. Mikkonen ja Koivulampi kuvasivat koulua inspiroivaksi taidekuplaksi, jonka luova ilmapiiri kannustaa opiskelijoita toteuttamaan itseään. Lehkonenkin on aikoinaan opiskellut Limingassa, ja olikin mukavaa kuulla kommentteja myös hänen opiskeluajoista.
Haastattelun tuoksinassa yleisöstä kuultiin melko kipakkaa kommenttia suomalaisen sarjakuvan nykytilasta, mutta onneksi keskustelun vetäjä palautti haastattelun varsinaiseen aiheeseen eli Limingan taidekouluun. Se tuntuu olevan varsin hyvä kasvupaikka nuorille taiteilijanaluille.
***
Tämän vuotiset Helsingin sarjakuvafestivaalit on nyt festaroitu. Kiitoksia järjestäjille, näytteilleasettajille ja esiintyjille, kiitoksia Kulttuuritehdas Korjaamolle! Sympaattinen ja tunnelmallinen Korjaamo sopi mielestäni hienosti sarjisfestarien järjestämiseen, vaikka Vaunusalissa olikin välillä kovin tiivis tunnelma. Molempina päivinä tarjolla ollut buffet-ruokailumahdollisuus oli hyvä juttu ja ruoka oli maistuvaa. Sisäpihan pöydät ja tarjoiluvaunu toivat mukavasti lisätilaa rentoon oleiluun, ja onneksi sää kirkastui sunnuntainakin aamun jälkeen sen verran, että pihalla pystyi viettämään aikaa ilman sateen uhkaa.
Ensi vuoteen!
