Chilessä syntynyt Arturo del Castillo seurasi isoveljensä Jorgen jälkiä valitessaan ammatin sarjakuvapiirtäjänä. Arturo muutti niin ikään Jorge-veljensä jäljessä Argentiinaan. Arturon ikimuistoisin lännensarja oli Randall, The Killer, jota esitettiin Euroopassa nimellä Ringo.
Suomessa nähtiin Fleetwayn julkaisemaa Larrigan-sarjaa, mutta muualla Euroopassa Arturo del Castillon töitä julkaistiin laajalti ja myös uusittiin ahkerasti. Hänen piirroksiaan ripustettiin esille peräti Pariisin Louvressa, mutta ulkomailla avautuneiden työtarjousten sijaan piirtäjätaituri pysytteli suurperheensä parissa.
Isoveli Jorge del Castillo
Arturo Pérez del Castillon (1925–1992) vanhemmat olivat espanjalaissiirtolaisia. Taiteilijaperhe muutti Chilessä kaupungista toiseen ennen asettumistaan maan pääkaupunkiin, Santiagoon; isoveli Jorge syntyi Chillánissa, ja Arturon synnyinkaupunki oli Concepción.
Jorge Pérez del Castillo (1923–1997) oli itseoppinut sarjakuvapiirtäjä, joka sai töitä El Cabrito -lastenlehdestä (”Kilipukki”, Editorial Zig-Zag). Jorgen ensimmäiset julkaistut sarjakuvat olivat lyhyttarina La sombra del maestro (”Maestron varjo”) sekä jatkokertomus La nave de los Argonautas (”Argonauttien laiva”) vuonna 1943.
Jorge odotti vaimonsa kanssa ensimmäistä lastaan, kun he muuttivat naapurimaa Argentiinan pääkaupunkiin, Buenos Airesiin vuonna 1944. Chileläistaiteilija Raúl Manteolan suosituksesta Jorge sai töitä Editorial Columba -kustantajalta. Ensimmäiset Jorgen sarjakuvat uudessa kotimaassa nähtiin El Tony -lehdessä. Kuitenkin irtiotto kilpailevalle kustantajalle, käsikirjoittaja Leonardo Wadelin mukaelma Francisco Martínez de la Rosan näytelmästä Conjuración en Venecia (”Venetsian salaliitto”), joka julkaistiin Patorizuto-lehdessä, nosti Jorgen sarjakuvia harrastavan yleisön tietoisuuteen vuonna 1946.
Sanotaan, ettei Patorizuton kustantaja Dante Quinterno sietänyt Jorgen entistä ekspressionistisempaa tyyliä. Silmätikuksi joutuneen perheenisän oli vaikea pysyä aikatauluissa, eikä Wadel yksin pystynyt pitämään kiinni piirtäjästä. Columba sen sijaan antoi Jorgelle paitsi förskottia myös vapauden kehittää tyyliään haluamaansa suuntaan.
Jorge piirsi useita sarjakuvasovituksia kirjallisuuden klassikoista Columban Intervalo-lehteen, kunnes palasi Chileen vuonna 1969. Chilessä hänen töitään julkaisivat Mampato-lastenlehden lisäksi sanomalehdet La Segunda ja El Mercurio. Jorgen viimeinen työ julkaistiin chileläisessä Tit-Bits-lehdessä vuonna 1991, ja hän kuoli Santiagossa vuotta myöhemmin.
Randall, The Killer
Arturo del Castillo muutti Argentiinaan vuonna 1948. Hän sai töitä isoveljensä tavoin Columbalta, jossa työskenteli tekstaajana. Ensimmäiset Arturon sarjakuvat julkaistiin kilpailevan kustantajan Aventuras-sarjakuvalehdessä, ja ne olivat sovituksia kirjallisuuden klassikoista, kuten Victor Hugon Kurjista.
Columba julkaisi Arturon piirtämiä sarjakuvia lehdissä Intervalo ja Intervalo Extra. Uran alkupuolen töistä huomionarvoisimman julkaisi kuitenkin Codex-kustantaja Pimpinela-lehdessä vuonna 1958. Kyseessä oli Nauruihminen, järjestyksessään jo toinen Arturon piirtämä sovitus Victor Hugon romaanista. Kirjallisuussovitusten sijaan kuitenkin lännensarja Randall, The Killer määritti Arturon tulevan uran.
Héctor Germán Oesterheldin käsikirjoittamaa Randall, The Killer -sarjaa julkaistiin Editorial Fronteran Hora Cero Semanal -lehden ensimmäisestä numerosta alkaen vuonna 1957. Lehden aloitusnumeron muut sarjat olivat Hugo Prattin sotasarja Ernie Pike ja Francisco Solano Lópezin Eternautti. Kollegoistaan poiketen Arturo del Castillo piirsi sivunsa siveltimen sijaan tusseilla.
Kuusi ensimmäistä Randall, The Killer -sarjan sivua on arveltu olevan osin tai kokonaan italialaisen Guglielmo Letterin työtä. Sen jälkeen Arturo kehitti lännensarjan puikoissa oman tyylinsä, johon vaikuttivat Harold Foster (Prinssi Rohkea) ja Frank Godwin (Rusty Riley). Arturoa puolestaan kertoi ihailleensa mm. Tex Willer -piirtäjä Miguel Ángel Repetto.
Kuvituksen lisäksi Randall, The Killer poikkesi aikansa lännensarjakuvista myös vakavuudellaan, jota historioitsija Juan Sasturain usein vertasi Sam Peckinpahin lännenelokuviin muutamaa vuotta myöhemmin. Randall oli yksinäinen ratsastaja, elokuvien tavoin paikalle saapunut muukalainen, joka ei ongelmat ratkottuaan jäänyt aloilleen edes pyytämällä.
Ringo
Randall, The Killer muuttui legendaksi yhden kohtauksen ansiosta. Järjestyksessään toisen julkaistun tarinakaaren päätösruudussa Randall makaa rakkaansa haudalla tekstin kuvatessa sidotun haavan aukeutuneen uudelleen (Hora Cero Semanal n:o 28, 1958). Oesterheldin teksti runoili “veren valuvan maahan kuin lämmittääkseen uudelleen rakastettunsa kylmentyvää rintaa”. Lukijat jäivät julkaisuviikolla siihen luuloon, että Randallin seikkailut päättyivät niille sijoille.
Kuolema ei tarinan julkaisuaikana ollut tavanomaista sarjakuvissa, joskin aiemmin Milton Caniff oli Terry and the Pirates -sarjassa vuonna 1941 saattanut haudan lepoon yhden sarjansa sivuhenkilöistä. Huolimatta siitä, että uusi Randall-seikkailu alkoi jo seuraavassa numerossa, synnytti väkevä kohtaus kollektiivisen valemuiston. Sarjan muistellaan päättyneen hautakummulle, ja Oesterheldin uskotaan jatkaneen sarjaansa vasta yleisön painostuksesta johtuen. Kumpikaan väitteistä ei pidä paikkaansa.
Randallia julkaistiin myös Hora Cero Extra -lehdessä, jossa Oesterheld ja Arturo del Castillo työnsivät sarjaa kuvitettujen kertomusten ja perinteisen sarjakuvan välimaille vuosikymmenen taitteessa. Kun Arturo monien kollegoidensa tavoin aloitti työt britannialaiselle Fleetway-kustantajalle, piirsi viimeiset Randall-seikkailut vuosina 1960–1961 Cirilo Muñoz.
Randall lisensoitiin Italian kautta Britanniaan, jossa sarjaa esitettiin nimellä Ringo. Fleetwayn Top Spot -lehdessä tarinaa oli tiivistetty ankarasti tammikuussa 1960. Osa ruuduista oli poistettu ja käsikirjoitusta muutettu poistoja vastaavasti. Film Fun -lehdessä sarjaa sentään julkaistiin levollisemmassa tahdissa vuoden loppuun saakka.
Larrigan ja Garrett
Kolme muskettisoturia eli The Three Musketeers jatko-osineen (The Man in the Iron Mask ja The King’s Musketeers) syntyivät Leonard Matthewsin käsikirjoitusten pohjalta 1960-luvun alussa. Kolme seikkailua restauroitiin ja paketoitiin yksiin kansiin The Complete Adventures of The Three Musketeers -kokoelmassa (Book Palace Books 2018). Sama kustantaja on julkaissut myös neljäosaisen Larrigan-kokoelman vuonna 2019.
Lännensarja Larrigania julkaistiin Fleetwayn lehdissä Lone Rider Picture Library ja Cowboy Picture Library vuosina 1961–1962. Suomessa tarinat esitettiin kuin haulikolla ammuttuna kahden vuosikymmenen aikana. Larriganin seikkailut Arturo poikkeuksellisesti käsikirjoitti itse, joskin viimeinen niistä oli uusi versio Oesterheldin käsikirjoituksesta Randall-sarjaan. Oesterheldin vaikutus näkyi Arturon omien töiden psykologisessa ulottuvuudessa. Kaksintaisteluiden sijaan laukaukset usein ammuttiin varjoista, eikä pistoleroista erota muuta kuin aseiden suuliekkien leimahdukset.
Britannian lisäksi Arturo del Castillo jatkoi töitä argentiinalaisille kustantajille. Vuonna 1961 hän loi Sharonin, joka oli argentiinalaisen sarjakuvan ensimmäinen cowgirl. Editorial Yagon Misterix-lehdessä nähtiin puolestaan Randall-kopio nimeltä Don Rover (Misterix n:o 687–709).
Garrett, El Montaraz (”Garrett, vuoristoseutujen mies” Misterix n:o 712) oli nimimerkkiä Ray Collins käyttäneen Eugenio Zappietron käsikirjoittama lännensarja. Garrett oli kotoisin Wyomingin osavaltiosta, mutta sen enempää lukijalle ei päähenkilön taustoja valaistu. Karkeaotteista Garrettia julkaistiin Fleetwayn Ranger– ja Look and Learn -lehdissä nimellä Dan Dakota: Lone Gun 1960-luvun loppupuolella. Tekijät palasivat uusin Garrett-seikkailuin vuonna 1978, jolloin sarjaa julkaisi Ediciones Récord nelivärisessä Skorpio Extra -lehdessään.
Sheriffi Kendall
Arturo del Castillon työt kulkivat Argentiinasta Eurooppaan Rinaldo D’amin kautta. Useiden piirtäjätovereidensa tavoin myös Arturon oli yhdistänyt D’Amiin Hugo Pratt. Eurostudio julkaisi Lo sceriffo Kendall -sarjaa italialaisessa Corriere dei Piccoli -lehdessä vuodesta 1964 alkaen.
Sheriffi Kendallin seikkailuista osan käsikirjoitti Jorge Claudio Morhain nimimerkillä Jerry McKinlay. Euroopassa Kendall oli varsin suosittu, ja Dodge Cityn lainvalvojan seikkailut uusittiin saapasmaassa kokonaisuudessaan Cenicio-kustantajan lehdissä Rin Tin Tin e Rusty sekä Whiskey & Gogo vuosien 1967–1975 aikana. Julkaistiinpa sheriffiä myös ruotsalaisen Mustanaamion eli Fantomen-lehden jatkosarjana.
Euroopassa Arturo del Castillon eri lännensarjoja julkaistiin miten sattuu, mistä johtuen harrastajien koostamissa indeksoinneissa on paljon virheitä. Espanjalaisessa Saloon-lehdessä Randall esiintyi nimellä Larrigan, jälleen rajusti editoituna. El Gigante de la historieta -lehteen (“Sarjisjätti”) saapui alkuperäinen Randall, mutta Casco del acero -lehdessä (“Teräskypärä”) esitettiin brittiläisten Ringoa. Hollannissa puolestaan Sheriffi Kendallin seikkailuja julkaistiin nimellä Ringo. Italiassa Kendall seikkaili omana itsenään, mutta Corriere dei Ragazzi -lehdessä sheriffi ristittiin Dan Dakotaksi (joka puolestaan oli Garrett Britanniassa) vuonna 1974.
Sankareita nimettiin ja julkaistiin Euroopassa ristiin siitä syystä, ettei Gary Cooperin oloisia lännenmiehiä ollut erottaa toisistaan. Siinä missä moni piirtäjä pyrki kehittämään tyyliään yhä luonnollisempaan suuntaan, pitäytyi Arturo 1950-luvun elokuvia jäljittelevässä dramaattisessa kuvakerronnassa. Kriittinen katse poimii tiukasti satulassa kiinni pysyviä ratsastajia sekä samalla tavoin laukkaavien hevosten kaltaisia maneereja. Kuitenkin Arturoa pidettiin korkeassa arvossa.
Kuuluisuus ja suurperhe
Kuuluisan Escuela Panamericana de Arte -taidekoulun merkittävin teos oli Técnica de la historieta (“Sarjakuvan tekniikka”, 1966). Arturo tuotti kirjaan merkittävän osan oppimateriaalia, mutta ei monen kollegansa tavoin antanut opetusta luokkahuoneessa.
Vuonna 1967 Pariisin Louvressa järjestetyssä Bande dessinée et figuration narrative -näyttelyssä asetettiin esille myös Arturon töitä. Historioitsija Oscar Masotta nosti kirjassaan La Historieta en el mundo moderno (1970) Arturon Alberto Breccian, Hugo Prattin ja José Luis Salinasin rinnalle.
Italiassa Arturon piirtämiä tarinoita julkaistiin 1960-luvun lopulla lehdissä Messaggero dei Ragazzi ja Corriere dei Piccoli. Isoveljensä Jorgen avustamana toteutuivat Pancho Villan ja Emiliano Zapatan (Rivoluzione in Messico, “Meksikon vallankumous”) elämäkerrat, ja ilman veljeään Arturo piirsi sellaiset vielä Giuseppe Garibaldista (Il Corsaro del Rio Grande, “Rio Granden kaappari”) ja Simón Bolívarista.
Espanjalaisen Enrique Venturan käsikirjoittamista tarinoista Britanniaan (Eagle Annual 1973 ja 1974) päätyivät mm. Il treno per Chattanooga (“Juna Chattanoogaan”) ja kultaryntäyksen kuvaus La lunga marcia di Capo Giuseppe (“Komentaja Giuseppen pitkä marssi”).
Arturo del Castillo sai tunnustusta mm. Luccan sarjakuvafestivaaleilla Yellow Kid -palkinnon muodossa vuonna 1980. Hän ei kuitenkaan perhesyistä jättänyt Buenos Airesia tarttuakseen työtarjouksiin ulkomailla. Ensimmäisen vaimonsa kanssa Arturo sai kolme lasta, ja toisesta liitosta lapsia siunaantui kahdeksan. Arturo jäi eläkkeelle vuonna 1989, mutta töitä oli jonossa julkaistavaksi lähes hänen kuolemaansa saakka.
El Cobra ja Loco Sexton
Kun Editorial Récord käynnisti Skorpio-lehden vuonna 1974, palasi Garrett sen ensimmäisessä numerossa entistä pessimistisempänä nimellä El Cobra. Sarjaa käsikirjoitti edelleen Zappietro, mutta kuvitusvastuu siirtyi myöhemmin Repettolle. Samalla El Cobra siirtyi Corto Maltés -lehteen antaen näin tietä Loco Sextonille. Repetton El Cobra ratsasti kaukaisuuteen viimeisen kerran vuonna 1979.
Loco Sexton oli Héctor Oesterheldin 1950-luvulla luoman sotareportteri Ernie Piken tavoin sivullinen kertojahahmo. Sarjan tarinoista osa oli raadollisen julmia, mutta eroottisine kohtauksineen sarja viisti läheltä seksilänkkärien rajaseutua.
Samoin kuin Loco Sexton -tarinoissa suoritettiin nopeita vaihtoja tyylilajista toiseen, kokeili myös Arturo sarjan mittaan useita eri tekniikoita. Hän rikkoi perinteistä ruutujakoa ja alkoi lisätä sivuille epämuotoisia ruutuja. Sarja väritettiin italialaisjulkaisuja varten, mutta Argentiinassa sitä julkaistiin mustavalkoisena.
Oesterheld käytti Loco Sextonin (Skorpio n:o 13, 1975) ensimmäisissä jaksoissa nimimerkkiä Enrico Veronese, mutta sarjaa käsikirjoittivat myös nuoremman polven tekijät, kuten Guillermo Saccomanno. Sotilasjuntta kaappasi Oesterheldin vuonna 1977, mutta käsikirjoituksia oli odottamassa julkaisuaan, ja lopulta viimeinen Oesterheldin käsikirjoittama Loco Sexton -tarina julkaistiin vasta 1980 (Skorpio n:o 62). Loco Sexton jatkoi pääosin Zappietron käsikirjoitusten varassa vuoteen 1986 saakka.
Bannister
Käsikirjoittaja Zappietron kanssa syntyi myös Bannister, jota julkaistiin Columban El Tony -lehdessä vuodesta 1981 alkaen. Bannister oli Texas Ranger, joka ei Loco Sextonin tavoin ollut itse sarjan päähenkilö. Sitä oli hänen matkakumppaninsa, Bostonista matkaan lyöttäytyvä teinipoika Daniel.
Täysin Arturon ei voi sanoa koskaan luopuneen työläästä viivavarjostuksesta tai viivarasterin käytöstä, mutta Sheriffi Kendallin tarinoista lähtien sivuilla oli sekä entistä vähemmän viivoja että niukemmin kontrasteja. 1970-luvun myötä Arturon piirtämiä seikkailuja julkaistiin kustantajasta ja maasta riippuen mustavalkoisena tai väreissä. Tuotantoarvot vaihtelivat paljolti maakohtaisesti. Herkin viiva saattoi painossa haipua jäljettömiin, ja väritkin osaltaan tukahduttivat hennoimman viivan. Käytännössä Arturo vastasi näihin haasteisiin pelkistämällä sivujaan entisestään. Oivaltavan värittäjän kanssa sivuilla aistii lähes henkäyksen nykytaidetta, mutta muutoin Arturon lännensarjat olivat parhaimmillaan mustavalkoisina.
Lyhytsarjat
Tyylillisesti Arturo del Castillon suurimmat irtiotot tapahtuivat Bannisterin lisäksi lyhytkestoisissa lännensarjoissa. Skorpio-lehden italialaisen vastineen lisäksi lyhyttarinoita esittivät L’Eternauta– ja Lanciostory-antologialehdet.
Guillermo Saccomannon kanssa syntyi Navajo (1982), Alfredo Grassi kirjoitti sarjaa Comanchero (1987) ja yhteistyössä Eduardo Mazzitellin kanssa toteutuivat sekä El Bestia (”Petoeläin”, 1989) että El Vengador (”Kostaja”, 1990). Toisiinsa liittymättömiä lyhyttarinoita toteutui Grassin ja Saccomannon lisäksi nimimerkkiä Roger King käyttäneen Rogelio Galicchion kanssa.
Lännentarinoiden lisäksi ei Arturo del Castillon uralta juuri yhdistäviä tekijöitä voi löytää. Historiallisten seikkailujen joukosta voisi jo ennestään mainittujen jatkoksi lisätä korkeintaan viikinkiseikkailut. Kaksi Los vikingos -sarjan osaa julkaistiin argentiinalaisessa Tit-Bits-lehdessä: Diego Navarron kertoma Hägard (1976) ja Grassin kynäilemä Kraken (1981). Sen lisäksi Arturo kuvitti Manuel Morinin käsikirjoittaman Los hombres del hielo -sarjan (”Jään miehet”, El Tony, 1990) sekä Ricardo Barreiron käsikirjoittaman La saga del sur -sarjan (”Etelän saaga”, Skorpio n:o 222–225, 1994).
Arturo del Castillo oli lännensarjojen legendaarinen taituri, mutta hän itse jäi etäiseksi lukijoilleen ja kollegoilleen. Sarjakuvahistorioitsija Juan Sasturainin antaman vaikutelman perusteella perhe oli Arturolle työtä tärkeämpi.
Keskustele Arturo del Castillon sarjoista Kvaakissa.
Lue Randall, The Killer -sarjan Hora Cero Semanal -lehdessä julkaistut jaksot Fierro-lehden sivulla (espanjaksi).
Lue Larrigan-kokoelman näytesivut kustantajan sivulla (englanniksi).