Hugo Pratt Argentiinassa

Sarjakuvataiteilija Hugo Pratt asui Argentiinassa läpi koko 1950-luvun. Italialaisen yhteys tangon kotimaahan säilyi matkojen ansiosta paljon kauemmin, eikä se hänen töissään koskaan katkennut.

Kiinnostus Prattin Argentiinassa viettämiin vuosiin on uusintajulkaisujen myötä entisestään kasvanut 2000-luvun aikana. Uutta on viime aikoina ollut hänen elämäntyönsä tarkastelu argentiinalaisten silmin.

Tässä artikkelissa keskitytään Prattin varhaistuotantoon ja hänen rooliinsa Argentiinan sarjakuvan historiassa. Siinä italialaisilla on ollut keskeinen osa.

Yhdysvaltojen ratsuosasto pysähtyy, kun tiedustelija vaatii kapteenin huomiota espanjaksi. Kirk kapteenin rinnalla.

Editorial Abril

César Civita oli italianjuutalainen, joka pakeni fasismia toisen maailmansodan alla Yhdysvaltoihin. Hän perusti Editorial Abril -kustannusyrityksen Argentiinassa vuonna 1941. Civita julkaisi mm. satuja ja lastenlehtiä, mutta panosti voimakkaasti sarjakuviin vuosikymmenen lopussa.

Misterix (1948) ja Rayo Rojo (”Punainen salama”, 1949) olivat kustantajansa menestyneimmät sarjakuvalehdet. Koska julkaisujen sisältö koostettiin ensi alkuun Tex Willerin tapaisista italialaissarjoista, olivat ne esikuviaan mukaillen liuskalehtiä.

Surameris

Surameris oli Argentiinan ensimmäinen sarjakuvasyndikaatti, jonka perusti Civita yhtiökumppaneineen. Civitan vastinkappale Milanossa oli Matilde Finzi.

Toisesta maailmansodasta toipuva Eurooppa ei tarjonnut työtilaisuuksia. Alberto Giolitti muutti Buenos Airesiin jo vuonna 1946. Suramerisin ansiosta italialaisia työllistyi joukoittain myös kotimaastaan käsin, mutta moni ylitti Atlantin siirtolaisaluksilla vuosikymmenen taitteessa. Hugo Pratt astui maihin tammikuussa 1951.

Pataässä

Pataässä oli italialaisen Albo Uragano -lehden pääsarja joulukuussa 1945. Ensimmäisessä vaiheessa lehteä julkaistiin kuusi numeroa. Mario Faustinellin perustama Uragano Comics julkaisi sarjaa myöhemmin Asso di Picche Comics -antologialehtessä vuoteen 1949 saakka. Pataässä oli ensimmäinen Prattin piirtämä sarja.

“Seikkailu Venetsiassa” oli Pataässän tarina, joka valittiin Prattin parhaimpia tarinoita esittelevään kokoelmaan Argentiinassa (Récord, 1976).

Kuvien luonnostelu oli Faustinellille vähiten mieluisa työvaihe. Siitä syystä hän tussasi Pataässää Prattin luonnostelemien sivujen päälle. Kuitenkin Pratt myöhemmin kiitti Faustinellia ”siveltimen sysäämisestä käteensä”.

Asso di Picchen tekijät kutsuttiin Buenos Airesiin, mutta aluksi he toimittivat materiaalia kotimaastaan käsin. Salgari-lehdessä Pataässää esitettiin vuodesta 1948 alkaen. Argentiinassa julkaistiin myös kourallinen Italiassa julkaisemattomia Pataässän seikkailuja. Alberto Ongaro käsikirjoitti tarinat italiaksi, ja Abril käänsi ne espanjaksi.

Argentiinassa Pataässää julkaistiin nimellä As de Espadas (”Miekkaässä”). Salgari-lehden lisäksi sarjaa esitettiin Cinemisterio-lehdessä vuonna 1951. Suomessa kyseistä sarjaa on julkaistu nimellä Pataässä (Suuri Sarjakuvakirja 3, 1986).

Pataässän myöhempi versio on samojen tekijöiden L’Ombra (Corriere dei Piccoli, 1964). Ongaro käsikirjoitti sarjaa alussa, mutta Pratt vastasi myöhemmistä seikkailuista myös siltä osin. Espanjaksi sarjan nimi kääntyi kirjaimellisesti muotoon La Sombra, ja myös Suomessa seikkaili Varjo (Suuri Sarjakuvakirja 2, 1985).

Junglemen

Kaikkiaan Pratt piirsi kymmentä eri sarjakuvaa Asso di Picchen sivuille. Junglemen oli Pataässän ohella niistä ainoa sarja, jota julkaistiin Argentiinassa. Sen ansioksi lasketaan moniulotteiset henkilöhahmot. Sarjaa esitettiin Salgari– ja Cinemisterio-lehdissä nimellä Hombres de la Jungla (”Viidakkomiehet”) vuoteen 1951 saakka.

Junglemen perustui osin Prattin omiin kokemuksiin, ja sarjan nimen hän selitti viittaavan toisen maailmansodan aikana toimineeseen australialaiseen joukko-osastoon. Ongaro tarkensi sarjan esikuvan olevan Uudessa-Guinessa toiminut Jungle Patrol -yksikkö. Afrikkaan sijoittuvat maisemat Pratt piirsi ulkomuistista.

Taidekoulun oppimateriaalina käytetty ruutu sarjasta Junglemen (El dibujo a traves del temperamento de 150 famosos artistas, 1953).

Prattin mukaan idea Junglemen-sarjaan oli häneltä itseltään lähtöisin, mikä on ristiriidassa Ongaron kuvauksen kanssa. Koska tekijät jatkoivat työtä Buenos Airesissa, ei ole täysin selvää viittasiko Pratt sarjan alun sijaan vasta itse piirtämiinsä seikkailuihin. Sarjan ensimmäiset jaksot oli vuonna 1949 piirtänyt Dino Battaglia.

Alberto Ongaro

Alberto Ongaro asui Buenos Airesissa vuosina 1951–1957, mutta yhteistyö Prattin kanssa jatkui vielä Venetsiassa. Argentiinassa Ongaron käsikirjoittamia sarjoja olivat tässä jo mainittujen sarjakuvien lisäksi Ted Olsen, El cacique blanco (“Ted Olsen, Valkoinen kypärä”, 1951) ja Legión extranjera (”Muukalaislegioona”, 1954).

El cacique blanco -sarjan Ted Olsen oli valkoista hellekypärää käyttäneen päähenkilön Afrikassa kadonnut ystävä. Tämä varmaan hämmensi lukijoita, koska pian Olsen putosi sarjan nimen edestä pois.

Sadistisine kersantteineen Legión extrangera oli saanut vaikutteita Gary Cooperin tähdittämästä Beau Geste -elokuvasta (1939). Algerian aavikon horisontissa voi ensi kertaa nähdä sen viivankäytön, jonka Pratt kehitti myöhemmin huippuunsa.

Työskentelytavat

Taiteilijaelämää viettänyt Hugo Pratt oli värikäs persoona, josta kerrotut tarinat kasvoivat legendaarisiin mittoihin. Osaltaan vauhdikkaan elämän mahdollisti Prattin työskentelynopeus, joka sekin oli legendojen aihe.

Sarjakuvataiteilija José Muñoz kuvasi Prattin saattaneen upottaa siveltimen mustepulloon ja tuottaneen päivän aikana luonnostelematta viitisenkymmentä sivua 1950-luvun lopulla. Käsikirjoittaja Sergio Tarquinion mukaan Pratt tuotti 40 sivua luonnostelematta jo ensimmäisinä Buenos Airesin vuosinaan. Tarquinio kuitenkin tarkensi työvauhdin kasvaneen vasta, kun Pratt tarvitsi rahaa.

Kaikki ei mestariltakaan syntynyt ilman luomisen tuskaa. Pratt kuvasi Atelier-taidelehdelle vuonna 1957 työskentelevänsä samassa talossa venetsialaissyntyisen taidemaalari Germán Tessarolon kanssa. Tessarolon ansioksi voinee laskea Prattin tavan käyttää musiikkia oikean tunnelman tavoittamiseen. Corto Maltesen Pratt luonnehti myöhemmin syntyneen “murheellisista sävelistä”. Tessarolo on sittemmin kehittänyt taideterapiaa muutettuaan Kolumbian pääkaupunkiin, Bogotáan vuonna 1969.

Genghis Khan

Osoitteesta toiseen kulkenut Pratt kertoi olleensa haluton asettumaan aloilleen. Ennen velkaantumistaan hän ei taipunut työskentelemään vakituisesti Editorial Abril -kustantajalle. Sopimuksen allekirjoittaminen nimittäin sitoi tekijän yksinoikeudella kustantajaan.

Kuvanäytteitä julkaisemattomasta Genghis Khan -sarjasta nähtiin Enrique Lipszycin julkaisemissa kirjoissa vuodesta 1955 alkaen.

Dante Quinterno oli Argentiinan menestyneimpiä sarjakuvakustantajia 1940-luvulla. Hänen perustamansa kustantamon kirjanpidossa näkyy maksusuoritus Prattille sarjasta Genghis Khan vuonna 1952. Sarjaa ei kuitenkaan julkaistu sivuakaan.

Walter Fahrer kertoi tarinaa, jonka mukaan Quinternon toimituspäällikkö saksi originaalisivuilta osan ruutuja ja kehotti piirtämään lähikuvat ihmiskasvoista uusiksi. Se ei käynyt italialaisen pirtaan, eikä Pratt tiettävästi ollut enää koskaan tekemisissä kustantajan kanssa.

Kirjassa Hugo Pratt (Enrique Lipszyc, 1955) nähtiin kuvanäytteitä julkaisemattomista Prattin Genghis Khan -sivuista. Pascual Güidan piirtämää Genghis Khan -sarjaa puolestaan julkaistiin Quinternon Patoruzito-lehdessä vuonna 1955.

Héctor Germán Oesterheld

Cinemisterio-lehdessä vuonna 1951 julkaistu etsiväsarja Ray Kitt oli ensimmäinen Héctor Germán Oesterheldin julkaistu sarjakuva. Ensimmäisen sarjakuvakäsikirjoituksensa Oesterheld itse muisteli olleen Eugenio Zoppin piirtämä Cargamento negro (“Synkkä lasti”), joka julkaistiin myöhemmin samana vuonna.

Ensimmäinen kahdesta Ray Kitt -seikkailusta, “Kuolema hautojen välissä” (Cinemisterio n:o 37). Kuvan ja tekstin suhde oli poikkeuksellinen kuin oli myös lukutapa ylhäältä alas.

Ray Kitt oli joka tapauksessa ensimmäinen sarja, jonka Pratt aloitti asuessaan Buenos Airesissa. Siitä alkoi niin ikään Oesterheldin ja Prattin yhteistyö. Oesterheld kirjoitti Prattin tärkeimmät 1950-luvun aikana valmistuneista sarjakuvista.

Keskeisin yhteistyössä Oesterheldin kanssa syntyneistä sarjoista oli vuonna 1953 alkanut El Sargento Kirk. Suomessa ratsuväen kersantin edesottamuksia julkaistiin Kersantti Kirk: Luopio -albumissa (Jalava, 1986).

Kersantti Kirk

Kersantti Kirk seikkaili Misterix– ja Super Misterix -lehdissä vuosina 1953–1955. Stefan Strocen väritti osan sarjan sivuista. Strocen parhaimpina töinä pidetään Kersantti Kirk -sarjassa vuoden 1955 aikana julkaistuja sivuja. Hän imi vaikutteensa poptaiteesta ja yhdisti taustoissa rohkeasti mm. violettia, vihreää ja oranssia. Sittemmin Strocen menestyi kansainvälisesti taidemaalarina.

Kolmen mustavalkoisen valokuvan sarja, jossa miehillä puvut ja naisella iltapuku.
”Olette hävytön ja huonokäytöksinen!” – Amor prohibido (”Kielletty rakkaus”, Idilio, Editorial Abril 1956) oli fotonovela, jossa näytteli Hugo Pratt. Sen sijaan Olga Zubarry esiintyi samassa lehdessä vasta 1959.

Kun Oesterheld perusti Editorial Frontera -kustannusyrityksen (“Rintama”) vuonna 1957, hän neuvotteli sopuratkaisun entisen työnantajansa Civitan kanssa. Sen mukaan Kersantti Kirk siirtyi Oesterheldin mukana uuteen yritykseen. Sarja jatkui Hora Cero Semanal -lehdessä vuonna 1958.

Kaikkiaan Pratt kuvitti Kersantti Kirk -sarjaa yli 1 500 sivua, jotka julkaistiin yhteensä 56 seikkailussa. Oman kuvauksensa mukaan Kersantti Kirk puutteellisine sankareineen murtautui ulos lännengenreen kuuluneesta kaavamaisuudesta ja jätti sen sitten pysyvästi taakseen. Kaavamaisuudesta Pratt mainitsi esimerkkinä vastakkainasettelun hyvien ja pahojen välillä (El Periodista n:o 37, Ediciones de la Urraca, 1986).

Kersantti Kirk -sarjaa jatkoivat Prattin jälkeen Jorge Moliterni, Horacio Porreca ja Gisela Dester. Gustavo Trigo piirsi ainoan ja viimeisen Editorial Atlántidan Billiken-lastenlehdessä julkaistun Kersantti Kirk -seikkailun (n:o 2769, 1973). Tämä 32-sivuinen tarina on hiljattain julkastu kokoelmana (Doedytores, 2021).

Sotakirjeenvaihtaja Ernie Pyle

Ernie Pike oli Fronteran merkittävimpiä sarjoja. Sarjan humaania otetta selitti Oesterheldin tulkinta toisesta maailmansodasta. Oesterheld totesi, että sodassa kaikki osapuolet ”likaantuivat”. Kuitenkin toisiaan vastaan taistelleita miehiä Oesterheldin mukaan yhdisti perheen kaipaaminen.

Tämä originaali julkaistiin joulutoivotuksin Frontera-lehden kannessa vuonna 1957. Beccar oli kaupunginosa, jossa Oesterheld asui.

Osaltaan lausunto mukaili sotareportterin todellisen esikuvan, Ernie Pylen mietteitä. John Steinbeck tiivisti Pylen työn siten, että se esitti kaksi sotaa: sen mitä kenraalit kävivät kartoilla ja sen, jonka sotamiehet kokivat liejussa.

Ernie Pyle kuoli Okinawassa 1945 sodan jo virallisesti päätyttyä. Hänen työhönsä pohjautuva elokuva Sotakirjeenvaihtaja (The Story of G.I. Joe, 1945) sai ensi-iltansa postuumisti kaksi kuukautta myöhemmin.

Ernie Pike

Sotareportteri Ernie Piken seikkailuja julkaistiin kuukausittain Hora Cero -lehdessä sekä jatkokertomuksina Hora Cero Semanal -lehdessä vuodesta 1957 alkaen. Ernie Pikea esitettiin myös Hora Cero Extra -lehdessä (1958). Suomessa esitettiin Ernie Pike -tarina Saksalainen luutnantti (”Un Teniente Aleman”, Hora Cero n:o 3, 1957) Tapiiri-lehden numerossa 2/1984.

Ernie Pike -sarjan tehokeinoissa näkyy aavistus myöhempiä sotatarinoita. La Patrulla -tarinan (“Partio”) väritti Maru Leone.

Kersantti Kirk -sarjan yhteydessä Pratt oli uudistanut sarjakuvan “ääniraitaa” mm. modernisoimalla laukausten ääniefektejä (“bang” sijasta “crak/crack”). Ernie Pikessa Pratt alkoi puolestaan hyödyntää hiljaisuutta tehokeinona.

Sotasarjan taiteessa näkyy aavistus Prattin myöhempään tyyliin kuuluvasta impressionismista. Kun hän kuvasi räjähdystä mustavalkoisilla sivuilla, teki valonleimahdus etualan hahmoista lähes piirteettömiä varjoja.

Kaikkiaan Pratt osallistui yhteensä 34 eri Ernie Pike -seikkailun piirtämiseen. Sotasarjaa kuvittivat Prattin lisäksi myös muut taiteilijat, ja hänen jälkeensä uusia seikkailuja työstivät mm. Jorge Moliterni ja Alberto Breccia.

Frontera-lehdessä julkaistiin El cuaderno rojo de Ernie Pike -sarjaa (”Ernie Piken punainen muistio”), jota piirsi Francisco Solano López vuonna 1958. Sen lisäksi Oesterheld ideoi rikosreportterin Buster Pike, joka oli Ernien veli. Busterin seikkailuja taiteili Julio Schiaffino vuonna 1959.

Sotareportteri sai oman Ernie Pike, Colección Batallas inolvidables -lehtensä vuonna 1960. Oesterheld siirsi sotareportterinsa toisen maailmansodan taistelukentiltä Vietnamiin Top Maxi Historietas -lehdessä (n:o 1–15, Cielosur Editora, 1971–1972). Seikkailut kuvitti Gustavo Trigo nimimerkillä Marcos Adán. Viimeisen, ainoan Skorpio-lehdessä (n:o 19, Ediciones Récord, 1976) julkaistun Ernie Pike -tarinan piirsi Solano López.

Ticonderoga

Frontera-lehden ensimmäisestä numerosta lähtien julkaistiin Oesterheldin ja Prattin Ticonderogaa. Ernie Pike ehti Italiaan (Il Nuovo Sceriffo, 1958–1959) ennen Ticonderogaa, joka oli ensimmäinen Prattin argentiinalaissarjoista Ranskassa. Ticonderogaa julkaisi ranskalaiskustantaja nimellä Les Aventures d’Alain Blainville (Kwaï, 1959).

Ticonderogan taustoista vastasi Gisela Dester. Vanhoina päivinään Pratt sanoi suosivansa naisia sarjojensa värittäjinä, koska työssä vaadittiin “pehmeyttä”.

Ticonderogan taistelu oli osa Seitsenvuotista sotaa 1756–1763, jonka päätteeksi Ranska menetti siirtomaitaan Iso-Britannialle. Sitä osaksi lasketaan myös Pommerin sota (1757–1762) Ruotsin ja Preussin kuningaskunnan välillä. Kanadan ja Yhdysvaltojen rajalla, Suurten järvien alueella sota veti mukaan myös alkuperäiskansoja.

Tekijöiltään Ticonderoga vaati Ernie Piken ohella eniten taustatyötä. Tapahtumaympärisön ja -paikan Oesterheld kertoi olleen seurausta Prattin sinnikkäistä ehdotuksista, jotka olivat alkaneet jo miesten hahmotellessa Kersantti Kirk -sarjaa.

Varhaisista sarjoistaan Ticonderoga oli Prattille henkilökohtaisin. Hän kertoi työskennelleensä sen parissa ensi kertaa guassivärejä käyttäen. Taustoja yksityiskohtineen täydensi vesiväreillä Gisela Dester, joka myös jätti allekirjoituksensa Ticonderogan sivuille, Prattin allekirjoituksen oheen.

Avustajat

Vuonna 1957 Pratt kertoi Atelier-taidelehdelle, että Gisela Dester ja Mario Bertolino vastasivat hänen sarjojensa taustoista.

Dester avusti nimettömänä Prattia Fronteran Kersantti Kirk -tarinoissa eli vuodesta 1958 lähtien. Ticonderogaa Dester kuvitti Oesterheldin käsikirjoitusten pohjalta ilman Prattia vuosina 1959–1962.

Kersantti Kirk korvasi Hora Cero Semanal -lehdessä Ernie Piken vuonna 1958. Bertolini paitsi avusti Ernie Piken piirtämisessä, hän myös kuvitti yksin Lord Crack -tarinaa usean viikon ajan vuonna 1958. Bertolini on kreditoitu alkuperäisnumeroissa.

Espanjalainen Carlos Cruz González kertoi päätoimensa Abril-kustantajalla olleen taloushallinto. Sivutoimena hän sanoi luonnostelleensa vähäisessä määrin Kersantti Kirk -sarjan sivuja. On mahdollista, että Cruz muisteli kuitenkin Cinemisterio-lehden Texas Joe -lännentarinoita, jotka on julkaistu uudelleen italialaisjulkaisussa Texas Joe & altro (ANAFi, 2012). Työnantaja joka tapauksessa laittoi Cruzin taiteilulle pisteen, koska katsoi sen vieneen huomion päätyöltä.

Varmuudella tiedetään, että Ivo Pavone tussasi Kersantti Kirkin vuosina 1954–1955 julkaistuja seikkailuja. Kun sarja jatkui Fronteralla vuonna 1958, Cruz oli varmempien muistikuviensa pohjalta yksi taustoja piirtäneistä avustajista.

Avustajien käyttö ei ollut Prattin varhaistuotannon erityispiirre. Euroopassa avustajia olivat Guido Fuga ja Raffele “Lele” Vianello.

Lobo Conrad

Lainsuojattomasta kertova Lobo Conrad oli Klondikeen sijoittuva lyhyttarina Hora Cero Semanal -lehdessä (n:o 22, 1958). Super Misterix -lehdessä (n:o 772, 1962) julkaistu Lobo oli sama tarina uudelleennimettynä. Oesterheldin nimi oli nimenvaihdoksen yhteydessä kadonnut.

Dominique Petitfauxin De l’autre côté de Corto -kirjan (Casterman, 2012) perusteella Pratt pitää lyhyttarinaa Kersantti Kirkin ja Ticonderogan tavoin omanaan. Suoraan Pratt ei sitä ole väittänyt kirjoittaneensa. Sen sijaan hän omien sanojensa mukaan käsikirjoitti viisi Ernie Piken tarinoista.

Fleetway-sarjat

Lontooseen asettunut Rinaldo “Roy” D’Ami oli perustanut veljensä Pieron kanssa Creazioni D’Ami -studion Milanoon vuonna 1954. D’Ami houkutteli Prattin piirtämään brittikustantaja Fleetwayn julkaisemia sotasarjoja vuonna 1959. Omien sanojensa mukaan Pratt lähetti ensimmäiset työnsä Buenos Airesista käsin, kunnes muutti kesällä Lontooseen. Suomessa sotaseikkailuja julkaistiin tuoreeltaan Korkeajännityssarjassa vuonna 1960.

Pratt kyllästyi nopeasti brittien sotasarjoihin. Käsikirjoittajiin hänellä ei ollut yhteyttä, ja Ernie Piken rinnalla Pratt luonnehti brittien seikkailuja “köyhiksi”. Pratt palasi Argentiinaan vuonna 1960 ja ryhtyi uudestaan piirtämään Kapteeni Kirk -sarjaa Oesterheldin käsikirjoitusten pohjalta.

Fronteran julkaisut siirtyivät Editorial Rámirez -kustantajalle 1961. Ramírezin julkaisemassa Hora Cero Extra -lehdessä esitettiin kaksi Fleetwayn War Picture Library -lehden tarinaa. Burmaan sijoittuva The Bayonet Jungle (WPL n:o 91, 1961) esitettiin nimellä Jungla de bayonetas (”Bayonettien viidakko”, HCE n:o 49, 1961) ja Dark Judgement (WPL n:o 91, 1961) nimellä Desenmascarado (”Paljastunut”, HCE n:o 51, 1961). Sen sijaan muuta Fleetway-materiaalia ei Frontera julkaissut. Battle Stations (War at Sea Picture Library n:o 34, 1963) nähtiin Mar Editora -pienkustantajan Boing-lehdessä (n:o 1–3, 1966).

Anna ja Dan viidakossa

Italialainen lehtimies ja kirjailija Alvaro Zerboni oli värikäs persoona, joka päätyi peräti Federico Fellinin elokuviin. Fellinin sarjakuvia Giacomino ja Cico e Pallina julkaistiin Marc’Aurelio-lehdessä 1940-luvun taitteessa, jolloin he tutustuivat toisiinsa.

Argentiinassa Zerboni toimitti vuodesta 1957 lähtien perustamansa Editorial Fascinación -kustantajan julkaisuja, joista tärkein oli Tótem-lehti ja sen sisarjulkaisu Supertótem.

Técnica de la historieta -teoksessa (1967) kierrätettiin Prattin osalta vanhaa oppimateriaalia. Kuitenkin tämä kuva on Ann y Dan -sarjasta.

Supertótem-lehdessä julkaistiin Hugo Prattin itsensä ”virallisesti” käsikirjoittaman Ann y Dan -sarjan ensimmäinen jakso vuosina 1959–1960. Kolme tarinaa julkaistiin Frontera Extra -lehdessä vuonna 1961.

Corriere dei Piccoli -lastenlehti julkaisi sarjakuvan nimellä Anna nella jungla vuonna 1964. Tästä johtuen sarja oli vaihtanut nimekseen Ana de la jungla myös Editorial Atlántidan Billiken-lastenlehdessä vuotta myöhemmin. Suomessa sarja julkaistiin nimellä Anna ja Dan viidakossa (Jalava, 2001).

Ann y Dan -sarjassa Pratt sanoi viimein hyljänneensä amerikkalaisen sarjakuvan vaikutuksen. Tällä hän viitannee Milton Caniffiin. Vapaasti suomentaen Pratt jatkoi niin, että hän löysi sisältään sellaisen inspiraation, minkä ei tarvinnut ottaa vaikutteita ulkoa.

Kaikkiaan ensimmäisen maailmansodan vuosiin ajoittuvaa Ann y Dan -sarjaa valmistui neljä seikkailua. Sarjan kuvittamisessa Prattia avusti jälleen Gisele Dester. Kuriositeettinä kuvanäyte sarjasta esitettiin jo kirjassa Hugo Pratt (1955).

Opetustyöt

Enrique Lipszyc perusti Escuela Panamericana de Arte -taidekoulun vuonna 1953. Hän toimitti 46-sivuisen teoksen (Hugo Pratt, 1955), joka keskittyi Prattin elämään ja taiteeseen. Euroopassa vastaava julkaisu oli vasta Gianni Bertin teospari Hugo Pratt 50 ja Hugo Pratt 60 (Visualprint, 1980), jotka Glénat julkaisi ranskaksi vuotta myöhemmin.

Como nació un dibujante (”Kuinka syntyi piirtäjä”, 1961) oli sarja mainoksia, joita tämän Prattin version lisäksi piirsivät myös hänen kollegansa.

Taidekoulun menestystuote oli Curso de los 12 famosos artistas -kirjekurssi (”12 kuuluisan taiteilijan kurssi”, 1955). Kurssin sivellintekniikkaa käsittelevä osuus (Lección 16: Técnica de pincel) oli Prattin piirtämä. Käsikirjoituksen tulkitsemista käsittelevässä osassa (Lección 57: Interpretación del guión) Pratt, Carlos Freixas ja Joao Mottini piirsivät kukin oman tulkintansa samasta käsikirjoituksesta.

Dibujantes-taidelehti julkaisi ensimmäisen Pratt-artikkelinsa 1954, ja sen kilpailija Atelier teki samoin perustamisvuotenaan 1957. Atelier julkaisi omaa piirustuskurssia, jonka tarpeisiin Pratt toimitti oppimateriaalia. Kurssin käsikirjoituksen tulkintaa käsittelevässä oppitunnissa Pratt, Alberto Breccia ja Eugenio Zoppi esittivät saman tekstin pohjalta omat versionsa.

Kuvitustyöt

Editorial Abrilin lastenlehdissä julkaistiin vähäinen määrä Prattin kuvituksia. Tärkeimmät töistä olivat El Diario de mi amiga -lehden Moira-numero (”Ystäväni Moiran päiväkirja”, n:o 42, 1956) ja La Historia del Barco -tarinan (”Laivan tarina”, Gatito n:o 62, 1957) oheiskuvitus.

Ennen kuin Frontera sai sarjakuvansa lehtikioskeihin, se julkaisi yhteensä 18 taskupokkaria vuosina 1956–1957. Oesterheldin kirjoittamissa tarinoissa sankareita olivat Kersantti Kirk ja Bull Rockett. Kansikuvista kymmenen oli Prattin piirtämiä.

El diario de mi amiga -sarjassa tarinat kirjoitettiin päiväkirjan mittaan. Osassa nimeltä Moira (ts. ”Ystäväni Moiran päiväkirja”) oli mm. kauhutunnelmaa.

Sarjakuvalehtien lisäksi Pratt tuotti kuvituksia ja kansikuvia myös aikakauslehtiin. Vea y Lea -lehdessä (“Katso ja lue”, Editorial Rámirez) julkaistiin vuonna 1961 kuvituskuvia, jotka painettiin rikostarinoiden elävöittämiseksi. Töistä tekee poikkeuksellisia niiden maalauksellinen sivellintekniikka.

Editorial Yago

Sarjakuvalehdet Misterix, Rayo Rojo ja Cinemisterio siirtyivät Francisco Romayn omistamalle Editorial Yago -kustantajalle. Ensimmäinen Yagon julkaisema lehti oli Misterix n:o 687, joka ilmestyi tammikuussa 1962. Kustantajan julkaisujen sisältö oli pääosin Prattin vastuulla vuosina 1962–1964.

Osa Yagon sarjoista oli saanut alkunsa Abril-kustantajan aikana, mutta nyt ne jatkuivat uusien tekijöiden voimin. Uutuuksista mm. poliisisarja Precinto 56 ja kengurukumppaninsa kanssa seikkaileva australialaistohtori Doc Sandy olivat Prattin ideoimia. Jälkimmäistä käsikirjoitti Edgardo Muñoz Cabrera ja piirsi italialaissyntyinen Gianni Dalfiume. Dalfiume jatkoi myös Legión extranjera -sarjaa.

Sargento Kirk -lehteä julkaistiin 15 numeroa joulukuusta 1962 maaliskuun 1964 numeroon saakka. Sen ensimmäinen numero oli 32-sivuinen. Kersantti Kirk -tarinat uusittiin epäjärjestyksessä, ja ne oli nähty jo Abril-kustantajan julkaisemissa lehdissä.

Fort Wheeling

Capitán Cormorant -sarjaa (“Kapteeni Merimetso”) julkaistiin kaksi seikkailua Misterix-lehdessä vuonna 1962. Merirosvoseikkailuja Prattin jälkeen teki Italiassa Stelio Fenzo, joka jatkoi myös L’Ombra-sarjaa. Hassuna sattumuksena ensiesiintymisensä Capitán Cormorant teki Italiassa Fenzon oman Capitán Moko -sarjan nimellä (Radar n:o 7, Fasani, 1963).

Lontoossa Pratt kiinnostui vesiväreistä ja sai Fleetway-kaudellaan oppia Royal Academy of Watercolor -taidekoulussa.

Ticonderogan tavoin Viimeisen mohikaanin aikakauteen ja maisemiin sijoittuvaa Wheeling-sarjaa julkaistiin Misterix-lehdessä vuosina 1962–1964. Sarja sai jatkoa Italiassa. Suomessa sarja tunnetaan nimellä Fort Wheeling (Jalava, 1985).

Wheeling yhdisti fantastisia elementtejä huolelliseen taustatyöhön. Käsikirjoitus ajoittui Yhdysvaltojen vapaussodan vuosiin (1775–1783) ja esitti sen alkuvaiheen tapahtumia. Lordi Dunmoren sodassa irokeesit ja cherokeet asettuivat siirtomaiden puolelle britti-imperiumia tukeneita shawnee- ja mingo-kansoja vastaan.

Luck Star O’Hara

Todellinen kuriositeetti oli kahdeksansivuisen, New Yorkiin sijoittuvan Luck Star O’Hara -poliisisarjan (Misterix n:o 808, 1964) aloitusosa, jonka aiemmin uskottiin julkaistun ensi kertaa vasta Italiassa (Il Sergente Kirk, n:o 14, 1968).

Luck Star O’Hara oli viimeinen Yagon julkaisema sarjakuva, ja sen jälkeen Prattilta nähtiin enää kansikuvia vuoden 1964 kuluessa. Super Misterix -lehdessä vuonna 1963 esitetty Billie James oli nähty vuotta aiemmin italialaisessa Corriere dei Piccolissa. Junglemen-sarjan jaksot Misterix-lehdessä olivat sitä paljon vanhempia uusintoja.

Buenos Airesissa Pratt pistäytyi osana Brasiliaan suuntautuvaa matkaansa jo marraskuussa 1964. Satunnaisia kuvituksia Pratt tuotti argentiinalaislehtiin vielä pitkin 1960-lukua.

Korean sotaan ajoittuva Los héroes siempre regresan -tarina (”Sankarit palaavat aina”) julkaistiin Editorial Columba -kustantajan El Tony -lehdessä (n:o 92, 1965). Kyseessä oli sotaseikkailua ja vakoilutarinaa yhdistävä 11-sivuinen sarjakuva, joka oli Prattin ainoa Columballe piirtämä sarja. Käsikirjoittaja Gonzalo Hernández lienee pseudonyymi.

Corto Maltesen saapuminen Argentiinaan

Genovassa Pratt perusti yhdessä Florenzo Ivaldin kanssa vuonna 1967 maineikkaan Il Sergente Kirk -lehden, jossa julkaistiin ensi kertaa Corto Maltesen seikkailuja. Pratt myös toimitti vuonna 1969 lakkauttua julkaisua sen päättymiseen saakka.

Argentiinassa puolestaan Fascinación-kustantajan toiminta päättyi vuoteen 1966. Sen perustaja Alvaro Zerboni käynnisti uuden Ediciones Récord -kustantamon 1971. Récord julkaisi vuonna 1974 ensin Skorpio– ja sitten Corto Maltés -lehteä.

Skorpio-lehden aloitusnumeron kannessa esiintyi Corto Maltese ja sen sivuilla julkaistiin Tristan Bantamin salaisuus. Corto Maltés -lehden aloitusnumerossa julkaistiin puolestaan Suolaisen meren balladi. Lisäksi Récord julkaisi Pif-Paf-lehdessä vuosina 1975–1976 Prattin varhaistuotantoa, kuten Ann y Dan -uusintoja.

Kiista oikeuksista

Oesterheld ja Pratt olivat jo vuonna 1956 käyneet julkista kissanhännänvetoa Dibujantes-lehdessä siitä, oliko käsikirjoittaja vai piirtäjä sarjakuvan todellinen auteur. Omistajuuden yhdessä syntyneihin sarjoihin he kumpikin katsoivat kuuluvan itselleen.

Oman Il Sergente Kirk -lehden sivuilla Pratt julkaisi myös varhaistuotantoaan, kuten Kersantti Kirk, Ticonderoga ja Ernie Pike. Oesterheldin nimeä ei mainittu lainkaan, kuten ei myöskään ranskalaiskustantaja Humanoïdes Associés -kokoelmissa.

Omin sanoin Pratt selitti toimiaan sillä, ettei Oesterheldkaan kysynyt lupaa jatkaa Kersantti Kirkin ja Ticonderogan seikkailuja tai maksanut niistä osuutta, jonka hän katsoi kuuluvan itselleen.

Alkuperäisjulkaisun (Misterix n:o 298, 1954) värillinen ruutu asemoituna kohdakkain italialaiskokoelman (1976) mustavalkoisen version kanssa.

Oesterheld ei vuonna 1972 pyrkinyt estämään sarjakuviensa julkaisemista Euroopassa. Hänen leskensä Elsa Sánchez sopi asian tavattuaan Prattin 1980-luvun alussa. Sittemmin Pratt perusti yrityksen hallinnoimaan sarjojensa oikeuksia (Cong S.A.).

Cong jäi Prattin kuoleman jälkeen Patrizia Zanottin käsiin kuin myös Rizzoli Lizard -kustantamo. Tätä nykyä uusia Corto Maltese -tarinoita julkaiseva Lizard on osa Mondador-konsernia.

Kersantti Kirk -uusintajulkaisut

Suuri osa Prattin varhaistuotannosta on piirretty vaakasuuntaisille sivuille. Uusintajulkaisujen formaatti poikkesi alkuperäisistä. Tämä vaati ruutujaon muokkaamista, mikä puolestaan ulotti muutokset ruutuihin itseensä. Kun sarjakuvan “perusyksikköön” eli ruutuun kajotaan, kohdistuvat muokkaustoimet muodon lisäksi sisältöön.

Saman käsittelyn ovat saaneet monet vanhat sarjakuvat, kuten Russ Manningin Suomessakin nähdyt Tarzan-seikkailut 1970-luvulla. Aavikon skorpionien tavoin ruutujakoa on muutettu myös Prattin myöhemmän tuotannon kohdalla. Kummassakaan tapauksessa jälki ei ollut yhtä rujoa. Kömpelösti toteutetut muokkaukset pahimmillaan tuhosivat sekä Oesterheldin käsikirjoituksen että Prattin taiteen syvimmät tasot.

Kovakouraisimman käsittelyn sai Kersantti Kirk, jonka sivuilta poistettiin osa tekstilaatikoista kokonaan. Uusintajulkaisujen puhekuplat piirrettiin vastaamaan italiankielisiä versioita. Koska espanjalaiset uusintajulkaisut käännettiin italiasta, eivät edes ne vastanneet Oesterheldin käsikirjoitusta.

Sioux-intiaanien joukko ratsailla. Kaksi ruutua vuoristomaisemaa ja tekstiä väreissä ja mustavalkoisina.
Sama Kersantti Kirk -rivi Argentiinassa ja Euroopassa. Uusintajulkaisusta poistettiin ensimmäinen kuva ja suurennettiin muita. Kaikki teksti poistettiin.

Kersantti Kirk menetti uusintajulkaisuissa värien lisäksi useita kokonaisia ruutuja. Sen lisäksi alkuperäistaidetta on osin piirretty uusiksi, kuten ruudusta ulos rajautuneet vankkurit Rastros de fuego -tarinassa (“Tulen merkit”, Misterix n:o 238, 1953 vrt. Il Sergiente Kirk n:o 5, 1967).

Euroopassa Ernie Pike selviytyi Kersantti Kirk -sarjaan nähden pintanaarmuilla. Tarinat esitettiin epäjärjestyksessä, ja moni niistä sai uuden nimen. Esimerkiksi viimeinen Prattin Ernie Pike -tarina Un buen susto eli ”Kunnon säikähdys” vaihtui muotoon ”Vaarallinen seikkailu”.

Aavikon skorpionien tavoin Ernie Pike -sarjaa on muutoin käsitelty asianmukaisesti. Espanjalaiskustantaja Norma ei kääntänyt sarjaa italiasta, vaikka Oesterheldin monisanaisuutta on kokoelmajulkaisuissa karsittu. Lisäksi erityisesti Laura Battaglian värittämä osuus sarjasta on upea. Battaglia oli Laura De Vescovin, Dino Battaglian vaimon käyttämä taiteilijanimi.

Corto Maltese Argentiinassa

Argentiina näyttäytyi nostalgisessa valossa Prattin myöhemmässä tuotannossa. Tangon alkuperäinen nimi Y todo a media luz (”Ja kaikki puolivalaistua”) viittasi Carlos Gardelin tangokappaleeseen. Pratt selitti nimeä siten, että 1920-luvulla tango kantautui iltaisin satamakaupunki Buenos Airesin ilotaloista.

El Gauchon suomenkielinen nimi Etäisten maiden tuuli oli kunnianosoitus tarinan alkuperäiselle nimelle. Sen piirtäjä Milo Manara paljasti, ettei tuntenut Prattin käsikirjoituksessaan viljelemiä sanoja tai käsitteitä, kuten ”el asado” (lihapaisti) ja ”el mate” (yrttitee). Argentiinalaisille ne sen sijaan ovat itsestäänselvyyksiä.

Hugo Pratt on tänään myytti, jonka rakentamiseen myös Manara osallistui käyttämällä tätä omien sarjakuviensa sivuhenkilönä. Kuitenkin maanläheisen näkökulman varhaistuotantoon tarjosi Pratt itse. Hän totesi olleensa hyvä haistelemaan ajan tuulia. Kersantti Kirk ja Ernie Pike olivatkin oman aikansa viihdesarjakuvaa, jotka edustivat oman lajityyppinsä kehittymistä.

Corto Maltesen suosion tekijä itse pohti perustuneen siihen, että libertaari seikkailija sai alkunsa juuri ennen vuoden 1968 opiskelijaliikehdintää. Ja riippumatta kuinka Prattin tuotantoa tarkastelee, näkee aina Corto Maltesen.


Kuvat Ⓒ Hugo Pratt / Cong S.A.

  • Tutustu Dominique Petitfauxin koostamaan biografiaan (ranskaksi, pdf-tiedosto).
  • Argentiinan piirtäjien yhdistyksen sivuilta voit ladata laillisesti Escuela Panamericana de Arte -taidekoulun tärkeimpiä julkaisuja (espanjaksi, pdf-tiedostoja).
  • Lue Harto Hännisen Corto Maltese -artikkeli Sarjainfosta (n:o 61, 1988, suomeksi, pdf-tiedosto).
  • Lue Heikki Kaukorannan laatima muistokirjoistus Sarjainfosta (n:o 88, 1995, suomeksi, pdf-tiedosto).
  • Lue Paul Gravettin artikkeli Federico Fellinin sarjakuvista (englanniksi).
  • Tutustu Kimmo Lakoman koostamaan teosluetteloon (suomeksi).

Keskustele Hugo Prattin sarjakuvista Kvaakissa.