Verta ja väristyksiä, raatoja ja ravistuksia

Joensuun sarjakuvaseuran vuosijulkaisu Post Mortem (2021) on sarjakuvaharrastajalle kuin pieni joulu, reilu satasivuinen kirja, joka suorastaan pursuaa sarjakuvan tekemisen iloa ja riemua. Albumissa taso vaihtelee, ellei suorastaan heittele amatöörimäisestä professionaaliin, mutta jokainen tarina on tälläkin kertaa ollut kertomisen arvoinen: enemmän tai vähemmän karmiva kurkistus tekijänsä sielunmaisemaan. Jaettu kauhu on yhteinen.

֍ ֍ ֍

Tämän vuoden teema, kauhu, on kuin suoraa temaattista jatketta edelliselle spefi-kokoomalle (Pinnan alla, 2020), samoja tekijöitäkin on mukana. Tarkka tekijäluettelo on arvostelun lopussa.

Kansi (Saarelainen), jossa ruumiinryöstäjät ovat joutuneet kulkevien kalmojen piirittämiksi, virittää oitis tarkoituksenmukaisesti Shokki-lehtimäiseen tunnelmaan. Toisen päätoimittajan (tai kuten tekijäsivulla todetaan, päätöntoimittajan) Esa Turusen katsaus kauhusarjakuvien julkaisemiseen Suomessa on informatiivinen. Vaikka kauhu sarjakuvissa on nykyään marginaalissa, sillä on vankka kannattajakuntansa, joka haluaa verta ja väristyksiä, raatoja ja ravistuksia. Juuri sitä Post Mortem läväyttää tiskiin kuten teurastaja tuoreena tirisevää tavaraa!

Tampereen karmea raitiovaunupainajainen (Niiranen) on aiheeltaan huvittavan ajankohtainen, ja eletyn oloinen, manseahdistusta tihkuva huumoripala. Piirros on laadukasta ja kerronta osaavaa. Mörko (Rautiainen & Waan) on sekin vitsikkään makaaberi tulkinta tutusta pelosta sängyn alla lymyävästä hirviöstä ja kuuluisuushaaveista. Iskevä sivusommittelu lisää tarinan tehoa. Aavelaiva (Alppimaa) on nostalgista suomikauhua. Piirrostyyli on hiukan jäykkää, melkein naivistista, mutta se sopii ja tukee hyvin tarinaa. Vaihtelua on sekin, ettei päähahmoille aina käy hullusti viimeisessä ruudussa. Taitajien yössä (Nuutinen) päähenkilölle sitten käy hullusti hullujen käsissä, kun opiskelijoiden kova uurastus vaatii uhrinsa. Dramaattisten lähikuvien käyttö tuo potkua ruutuihin.

Kalmonniemi (Okkonen) on muodikasta kansankauhua, folk horroria. Herkkä melkein lyyrinen viiva tuo kauneutta kauhuun. Vastakohtaisesti Fred The Unlucky Skeleton (Kaikkonen) on kuin 70-luvun punk-fanzinen sivuilta. Nihilistinen pläjäys on lopulta oudosti positiivinen ja omaa elämäntyyliänsä julistava: fuck off! Valkoinen tussi mustalla paperilla on tässä tapauksessa ollut kelpo valinta. Kadonnut kansa (Sihvonen) on nokkelasti itseensä kiinni keriytyvä suomuumioiden kostonkierre halki vuosisatain. Rujosti suditut kalmot ovat hyytäviä ilmestyksiä. Mistä ne tulevat (Jääskeläinen) on unimatka mökistä metsänpeittoon. Harmaasävyt luovat kansallisromanttista tunnelmaa ja ruudut ovat kekseliäästi erotellut luonnonelementeillä. AD2021 (Saharinen) on tyylikäs yhden sivun mittainen täydennys aikaisempaan Pinnan alla -albumin tarinaan, ja vähäeleisyydessään varsin synkänpuhuva sellainen, vaikka äidinrakkaudesta kertookin.

Kohtalokas yö (Waan) koittaa vampyyrille, joka syyllistyy mässäilyn syntiin. Humoreski toimii ja naurattaa; yökuvissa olisi voinut olla enemmän mustaa, jotta ne olisi yöksi ymmärtänyt. The Tardy Girl Returns (Pehkonen) on vahvistus sille vanhalle totuudelle, että kotiin ei voi palata tai että koti ei ainakaan ole enää se sama kuin ennen. Ilmaisu on vielä hakusessa, mutta rytmitys ja tyylitaju on kohdallaan; viimeinen sivu on komeaa jälkeä. Ette kai heti ole lähdössä (Peltola) on kauhudekkari, joka voisi olla Hämärän rajamailla -sarjan jakso. Pimeässä kitisten vaappuva keinutuoli on kauhutarinoiden keskeistä kuvastoa, ja sitä on tässä käytetty taiten.

Liturgia (Turunen) tuo lähiön arkeen suuren salaisuuden, kun kirkossa julistetaan sanaa totutun vastaisesti. Hahmot on jätetty salaisuutensa verhoon, jonka teksti vetää sivuun. Breaking Out (Torvinen) on body horroria, jossa teini-iän epävarmuudet ja muutokset omassa kehossa nostatetaan pienestä suureksi. Katuojien muuttuminen ruutujen välissä mustiksi alleviivaa metamorfoosia, siirtymää valosta pimeyteen. Täi (Nieminen) tuntuu sijoittuvan samaa kauhuversumiin edellisen tarinan kanssa, jossa peilin edessä itsensä tutkiminen vie todellisen toiselle puolelle ja pahimpien pelkojen konkreettiseen ja groteskiin toteumaan. Joitakin ruutuja ja kasvokuvia olisi voinut vielä työstää tyylillisesti yhtäläisiksi. Sivuilla vilistävät täit ovat hauska idea.

Hyvät treenit (Koistinen & Hämäläinen) sisältää sekin käänteen, jossa mitä tavallisin arki ja tutut tilanteet joutuvatkin äkisti outoon valoon vieden kammottavaan loppuunsa. Rock ei ole olekaan rajaton riemu vaan päinvastoin. Hahmot on osattu kuvata ilmeikkäästi. Nukke (Turunen) on saksalaisesta lastenlorusta innoituksensa saanut synkistely; varsin viiltävää tarinointia. Betrayal (Wuorinen) on jylhän myyttinen hirviöooppera, jossa oletettu pahuus löytyy taas kerran ihan jostain muualta kuin sen oletetuista ilmenemismuodoista. Taide on kertakaikkisen komeaa ja tasalaatuista. Lopussa luvataan jatkoa, pahaenteisesti. Huuto nummella (Saarelainen) on yllätyksiä tarjoava keskiaika-splatteri. Öinen näyttämö on upeasti valaistu ja pikkutarkasti piirretyt ruudut ovat huikaisevan hienoja.

Muistin syöveri (Vitikainen & Koivurinne) on historiallis-lovecraftiaaninen tutkimusmatka merten syvyyksiin. Sukelluskellot ja muu rekvisiitta on piirretty aidon oloisesti, samaten mustan ja valkoisen käyttö sivuilla on todella taitavasti toteutettu. Tuholaistorjuja (Kinanen) siirtää kerronnan taas lähelle nykypäivää, 90-luvulle, kapitalismin kafkamaisiin kauhuihin. Kuvitus on mallikasta ja kostotarinan käsikirjoitus on psykologisesti syväluotaava, hyvin toteutettu. Joka ilta, kun… (Turunen) on sopiva päätöstarina koko albumille, kun musta enkeli, vai onko se nukkumatti, vie yhden perheestä mukanaan. Vaikuttava, selittämätön kertomus hiipuu hiljaa pimeään ja sarviolento kävelee pois kodin valosta ja lämmöstä. Semmoista se on, se kauhu.

Post Mortem todistaa ylväästi, että suomalaisessa sarjakuvassa kauhu elää ja on voimissaan. Monimuotoisia vaikutteita on osattu ottaa niin lännestä kuin idästä, mutta vallan erinomaisesti ymmärretty on myös se, että suomalaisesta miljööstä ja folkloresta voi luoda omia tarinoita. Painoasu ja taitto ovat laatutyötä.

Sarjakuva tarvitsee puuhahenkilöitä ja tekijöitä, jotka kaikin voimin yrittävät nostaa sarjakuvaa esiin. Joensuun sarjakuvaseuran vuosialbumi on vuosi vuodelta tärkeämpi julkaisu, jota ilman sarjakuvan kenttä olisi huomattavasti köyhempi.

Post Mortem – Joensuun sarjakuvaseuran kauhujulkaisu
149 sivua, A4, mv
Päätoimittajat: Roope-Santeri Nieminen, Esa Turunen
Paino PunaMusta, Joensuu 2021
ISBN 978-951-97525-9-4
24 € (tilaamalla)

Ville Rautiainen & Erkki Waan – Mörkö
Jimi Alppimaa – Aavelaiva
Sanna Nuutinen – Taitajien yö
Meri-Kukka Okkonen – Kalmoniemi
Noora Kaikkonen – Fred The Unlucky Skeleton
Juho Sihvonen – Kadonnut kansa
Miia Jääskeläinen – Mistä ne tulevat
Jokke Saharinen – AD 2021
Erkki Waan – Kohtalokas yö
Sami Pehkonen – The Tardy girl returns
Lili Peltola – Ette kai te heti ole lähdössä?
Esa Turunen – Liturgia
Laura Torvinen – Breaking out
Roope-Santeri Nieminen – Täi
Arttu Koistinen & Jusa Hämäläinen – Hyvät treenit
Esa Turunen – Nukke
Juha Wuorinen – Betrayal
Mika K. Saarelainen – Huuto nummella
Vesa Vitikainen & Tuomas Koivurinne – Muistin syöveri
Lauri Kinanen – Tuholaistorjuja
Esa Turunen – Joka ilta, kun…

Ks. myös Pinnan alla – Joensuun seuran spefi-julkaisu

Keskustele Post Mortem -albumista Kvaakissa.