Eipä jatsikärpäsen purema ameriikansiirtolainen Armo Suomi aavistanut, miten miehen käy kun antaa harlemilaisen kengänkiillottajan plankata itsensä rotupuhtaan jazzbändin väriskaalaan sopiviin sävyihin. Väri kun ei lähde itkemälläkään. New Yorkista palaa 20-luvun Helsinkiin muuttunut mies, Neekeriartsie. Vain Savon murre ja lupsakka elämäntapa on entisensä.
Ilmarannan ja Nyyssösen ensimmäinen Neekeriartsiealbumi ei vielä vakuuttanut, siinä keskityttiin lähinnä ihmettelemään mustaihoista savolaesta. Jatko-osassa tekijät ovat kuitenkin uskaltaneet laskea itsensä irti. Neekeriartsie kiertää Suomea Dallapen saksofonistina ja taistelee talvisodan lumisissa juoksuhaudoissa. Sankarivainajan kohtalolta hän välttyy vain sielujenlajitteluosaston tietokoneongelmien tähden – mustien taivaaseen ei valkoisten osastoon kirjattuja huolita. Ne kun ovat kaikki likaisia ja kantavat tarttuvia tauteja.
Matkan varrella selviää muun muassa se, miksi Paavo Nurmi tuomittiin ammattilaiseksi juuri Los Angelesin olympialaisten aattona Suomen joukkueen ollessa jo paikan päällä kisakylässä. Muitakin arvoituksia setvitään, esimerkiksi Sibeliuksen 8. sinfonian kohtalo sekä talvisodan rauhanehdot: Miksi Stalin poisti Uudenmaan ja Hämeen läänit luovutettavien alueiden listalta, mutta ei huolinut Savoa vaikka tarjottiin?
Ilmaranta ja Nyyssönen ovat tehneet taustatyönsä huolella. Ajankuva ja yksityiskohdat ovat kohdallaan, niin vanhat kotimaiset elokuvat kuin valokuvatkin ovat toimineet Nyyssösen siveltimen malleina. Osa albumiin virikkeitä antaneista ilmiöistä on luetteloitu kirjan lopussa, esimerkiksi Los Angelesin kisojen avajaisten Nurmikyyhkyn tarina, mutta laajempikin esi- tai jälkipuhe olisi ollut paikallaan.
Mukana vilistelee myös enemmän tai vähemmän tuttuja kasvoja siilitukkaisesta säätieteilijästä Artsien jalkaväkijoukkuetta ruotsalaisittain komentavaan luutnanttiin asti. Aina kasvojen ymppääminen henkilöiden hartioille ei kuitenkaan toimi, vaikka Viinanen Dallapen kasööriksi sopiikin, ja pari muutakin piikkiä osuu suoraan maaliinsa. Välistä tuloksena on kuitenkin tyylirikko karikatyyrien ja taustan välillä. Saa nähdä, miten hyvin 1930-40-luvun nostalgia puree suomalaiseen sarjakuvayleisöön. Sen ajan kaihoajat kun eivät tapaa sarjakuviin retkahtaa. Sääli, sillä tällä kertaa olisi aihetta.
Neekeriartsie – Mustaa valkoisella. Vesa Ilmaranta, Arto Nyyssönen. Like 1996.
Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Pelit-lehden numerossa 6/1996.