Sisäinen sankari

Kesällä liikkuneiden huhujen ja ennakkomarkkinoinnin nostattamat odotukset mangan hyökyaallon iskeytymisestä Suomen rannoille ovat syksyn myötä muuttuneet laineiden liplatukseksi. Aoyama Goshon (s. 1963), Salapoliisi Conan, onkin ilmeisesti ainoa kuluvan vuoden aasialaisperäinen tulokas.

Kaksi ensimmäistä Conania, pitäisi löytyä lähikaupasta aivan näinä päivinä. Sain Egmontilta arvioitavaksi ensimmäisen pokkareista. Sarjaan liittyvät taustatiedot ja lyhyt tekijän esittely löytyvät Kvaakiin 7. kesäkuuta laatimastani uutisesta, joten mennään suoraan asiaan.

Aoyama Gosho
Salapoliisi Conan 1

Saksasta suomentanut: Antti Grönlund
ISBN 952-469-223-6
Noin 190 s. hinta:4,95 eur

Tarina käynnistyy sutjakasti. Gosho esittelee sarjan henkilöt ilman turhaa selittelyä sekä kehittelee alkuasetelmat toiminnan ja dialogin kautta. Osittain tämä on varmaankin alkuperäisen ilmestymisjärjestelyn sanelema juttu. Sarja tuli ulos alle 20 sivun pätkissä, jolloin jokaisen osan on myytävä itsensä – ja mielellään vielä oltava edukseen lehden parinkymmenen muun sarjan joukossa. Poikien manga on Japanin kilpailluinta ja suurinta sarjakuvabisnestä ja dekkarit yksi sen kukoistavista lajityypeistä.

Väärät housut

Conan on siis ulkoisesti pikkupojaksi muuttunut teinidekkari Shinichi Kudo. Hahmo tarjoaa sopivasti samaistumiskohteen kohderyhmänsä lukijoille, mutta se luo myös herkullisen ristiriitaisen asetelman. Kudon tavoite on tietenkin kasvaa fyysisesti ennalleen, tämän hän kiteyttääkin motokseen: ”Taistelu pahuutta vastaan ja entisen suuruuden saavuttaminen” Kudon orastava seurustelusuhde haihtui munakarvojen mukana taivaan tuuliin. Pörriinsä, Ran Moriin, Conan yrittää pitää yhteyttä puhelimitse.
Lapsivarteen kahlittua Kudoa, eli Conania, pidetään parhaimmillaankin korkeintaan pikkuvanhana pentuna. Useimmiten sankari saa kärsiä ”äänivallattoman” lapsen karusta asemasta itseriittoisten ja hassahtaneiden aikuisten maailmassa. Manga-artistien tyyliin Gosho on repinyt draamaa ja huumoria Kudon kurjuudesta ilmiömäisen pitkään. Sarja on edelleen hyvin suosittu Japanissa, myös animena, missä jo sitä on ilmestynyt ainakin 45 pokkarin verran.

Puuttuvan pervon tapaus

Yhden kirjan perusteella on paha sanoa paljoakaan sarjan henkilöstöstä. Mutta käyn näitä nyt läpi juoniselostusten sijaan. Mikään jäljempänä kuvatuista hahmoteknisistä ratkaisuista ei ole mielestäni päälle liimattu tai onnahtava.
Päähenkilöt Conan ja Ran ovat niitä normaaleja, joihin kummallisia tai kummallisesti käyttäytyviä aikuisia verrataan. Aikuisille on siis varattu koko joukko vähemmän mairittelevia ominaisuuksia, joiden kautta saadaan luotua sarjaan niin jännitystä kuin komiikkaakin.
Oma lukuunsa säälittävyydessä on Ran Morin isä, joka ottaa pikkupojan kotiinsa asumaan. Herra Mori sattuu myös olemaan yksityisetsivä!
Muilta salaa Conania auttelee professori Agasa. Hän on populaarikulttuurista tuttu hajamielisen professorin arkkityyppi.
Tyttöystävä, eli Ranin hahmo , myötäilee naisen asemaa Japanilaisessa yhteiskunnassa. Vaikka Ran on Conania vahvempi ja taitaa Karaten jalon taidon, hän on kuitenkin pojan apulainen ja sarjan koriste.
Ranma 1/2:sta ja Dragonballista tuttua vanhaa pervoukkelia ei tästä mangasta vielä löytynyt. ”Pervoilijan” osa lieneekin varattu Shinichille. Ranin viattomien kosketusten kohteena hän on pikkupoikana yhtä kaukana normaalista seksisuhteesta nuoreen naiseen, kuin hän olisi haudan partaalla keikkuvana vanhuksena.

Splatteria ja söpöilyä

Arvatenkin graafisen väkivallan vuoksi kustantaja ei suosittele sarjakuvaa alle 12-vuotiaille. Meillä on totuttu sarjakuvissa turpaan mätkimiseen, mutta verta ei ole ollut tapana näyttää. Entä sitten? Tuoreesta torsosta suihkuava hurme edustaa Conanissa sitä samaa lähestymistapaa kuin veriteot kenen tahansa 12 -vuotiaan pojan sarjakuvissa. Itseäni hirvitti enemmän kohta, jossa kuusivuotiasta päähenkilöä murjotaan sivu kaupalla pesäpallomailalla.
Conanissa on ilmeinen ristiriita päähenkilön hellyyttävän ulkonäön ja paikoitellen rankaksi käyvän sisällön välillä. Löytääkö sarja meillä lukijansa?

Vaativillekin

Ennakko-odotukseni Conanin suhteen olivat korkealla. Pokkari jaksoi kuitenkin huvittaa. Se on mielestäni äärimmäisen ammattitaitoisesti laadittua, viihdyttävää luettavaa. Sarjaa voi varauksin suositella muillekin kuin mangafriikeille.
Kirja tosin luetaan ”takaperin” ja siinä on osin alkuperäiset äänitehosteet, sekä muutenkin länsimaisittain outoa sarjakuvakieltä. Eksotiikasta huolimatta uskoisin juonen ja huumorin välittyvän mangaummikollekin.
Käännös tuntuu toimivalta ja puhekuplien ladonta edustaa normaalia Egmontin laatua. Ensimmäisessä kirjassa ratkotaan kolme tapausta, kidnappaus ja pari murhaa.

Kvaakissa keskustellaan Detective Conanista