Enrique Breccia – oikea ja väärä

Enrique Breccia on kansainvälisesti menestynyt ja arvostettu sarjakuvataiteilija. Hänen isänsä Alberto Breccia oli Argentiinan sarjakuvan jättiläinen, jonka Enrique tuntee varjostaneen elämäänsä taiteilijana. Kuluneen vuosituhannen aikana Enrique on käsittellyt avoimesti niin isäsuhteensa kipupisteitä kuin omia poliittisia äärimielipiteitään. Kulttuuripiirien poliittinen jakolinja ei ole missään jyrkempi kuin Breccian taiteilijasuvun sisällä.

Usein Enriquen töissä katkottiin kauloja ja asetettiin päitä seipäille (Alvar Mayor).

Taiteilijoiden sukua

Mafaldan luoneen Quinon rinnalla Alberto Breccia (1919–1993) oli tärkein argentiinalaisen sarjakuvan kansainväliseen arvostukseen nostaneista tekijöistä. Breccian lapsista Enrique (s. 1945) on isänsä tavoin kansainvälisesti tunnettu ja tunnustettu sarjakuvataiteilija. Hänen siskonsa Cristina (1951–2021) oli tunnettu lastentarinoistaan, sekä laajasta tuotannostaan satujen, näytelmien ja kirjallisuuden klassikkojen sovittajana, joiden parissa hän työskenteli yhdessä aviomiehensä Norberto Buscaglian (1945–2008) kanssa. Patriciaa (s. 1955) puolestaan arvostetaan kotimaansa lisäksi Italiassa sarjakuvan feministisen naiskuvan edelläkävijänä. Uusperheen ja lapsenlapset huomioiden Breccian sukudynastia kattaa toistakymmentä taiteilijaa.

Suvun erikoisuuksiin kuuluu periaate, ettei jälkipolvea opeteta piirtämään. Kaikista perheenjäsenistä Enriquen, perheen kuopuksen, oli vaikein ymmärtää perinteen aloittaneen isänsä linjauksia. Enrique purki vuosia sisälleen sulkemansa katkeruuden Gonzalo Santosin haastattelukoosteessa Mi padre y yo (Santiago Arcos, 2020). Uutuuskirjaa taustoittaa Juan Sasturainin Enriquen isästä koostama elämäkertateos Breccia, El Viejo (Colihue, 2013).

Uran varhaistyöt

Enriquen äiti, Nélida Fernández, sairasti munuaissairautta ja kuoli leikkauksesta huolimatta vuonna 1966. Sairauden vaatima hoito lääkkeineen syöksi hänen perheensä talousahdinkoon. Omin neuvoin maalaamaan ja piirtämään oppinut Enrique kertoi tukeneensa perhettään neljätoistavuotiaasta saakka. Tuoreessa muistelmateoksessa Enrique kertoi olleensa isänsä nimetön ja ilman tunnustusta jäänyt avustaja 1960-luvulla.

Käsikirjoittaja Guillermo Saccomanno ja kuvittaja Domingo “Cacho” Mandrafina olivat mieluisia yhteistyökumppaneita. Tässä Enrique tussasi Mandrafinan sivuja (Republiqueta).

Sasturainin kirjassa Breccia kuvasi työtään poikansa kanssa yksityiskohtaisesti. Etica Editores julkaisi vuodesta 1964 lähtien yli sadasta kuvituskuvasta muodostunutta Mis deberes ilustrados -sarjaa. Editorial Atlántidan Billiken-lastenlehdessä julkaistiin isän ja pojan yhteiskuvituksia vuosina 1964–1972. Kuvitukset olivat tyypillisesti Enriquen luonnostelemia, mutta Breccia todella allekirjoitti myös poikansa yksin tekemät kuvitukset. Vasta vuodesta 1972 lähtien kustantajan julkaisuissa esitettiin Enriquen töitä hänen omalla nimellään.

Tunnustusta Enrique sai jo varhain Clarín-sanomalehden palkittua hänet vuonna 1964 maalauksestaan ”La ronda nocturna”. Vuonna 1967 paljastettiin Enriquen ensimmäinen seinämuraali, jonka hän teki Fundación Cardiológica Pombo de Rodríguez -sairaalalle, ja vuonna 1970 vastaava työ toiselle sairaalalle. Haastatteluissaan Enrique on usein korostanut juuriaan taidemaalausten puolella.

Poliittiset mielipiteet

Poliittisen aktivisminsa Enrique on paljastanut alkaneen kahdeksantoistavuotiaana kansallissosialistisessa Movimiento Nacionalista Tacuarassa. Osana tätä äärioikeistolaista rähinäjengiä Enrique kertoi aloittaneensa tappeluja kommunistien kanssa. Vuonna 1968 Enrique erosi fasisteista, liittyi kuvataiteilijoiden ammattiliittoon, Federación Gráfica Bonaerense, ja aloitti työnsä ensimmäisen virallisesti nimissään julkaistun sarjakuvan, Vida del Chen parissa.

Enriquen mukaan Vida del Chen toiseksi viimeinen originaalisivu säästyi tuholta ja päätyi kehystettynä sisäministeri Guillermo Bordan kotiin (kuvassa viimeinen sivu).

Héctor Oesterheldin käsikirjoittaman Vida del Chen takaumasivut piirsi itse Breccia. Enrique puolestaan kuvasi Che Guevaran viimeisten päivien tapahtumat. Hän käytti veitseä tavoittaakseen väkivaltaa kuvaavan vaikutelman teoksen viimeisillä sivuilla. Enrique on kuvannut sivujaan parhaiksi töiksi, mitä hänen käsistään on koskaan eronnut.

Työnsä Vida del Chen eteen Enrique kuvasi jättäneen pysyvän jäljen, ja myöhempinä vuosinaan taiteilija on todennut ihailunsa Che Guevaraa kohtaan olevan ristiriidassa omien poliittisten mielipiteidensä kanssa. Oesterheldia Enrique on kertonut ihailleensa niin ikään kumouksellisuudesta johtuen. Käsikirjoittajaa yhdisti Enriqueen peronismi.

Enrique myöntää tunteneensa vetoa ääriajatteluun vielä myöhemmällä iällä. Sen sijaan hänen suhteensa peronismiin ei horjunut. Enrique liittyi poliittisia laitoja yhdistäneisiin nuorisoperonisteihin 1970-luvun taitteessa. Kun Rodolfo Galimbertin johtaman Juventud Argentina por la Emancipación Nacional -järjestön vasemmistonuoret loikkasivat montonerojen riveihin, siirtyi Enrique uusperonistiseen Guardia de Hierro -järjestöön. Se päätti toimintansa vuonna 1974 välttäen yhteentörmäyksen tuolloin jo kulisseissa todellista valtaa käyttäneen sotilashallinnon kanssa.

Alvar, Las Américas on monimediallinen tuotanto. Lyhytelokuva Alvar, El agua de los sueños (2019) on sovitus yhdestä Alvar Mayor -tarinasta.

Argentiinan viimeinen sotilasjuntta suoritti avoimen vallankaappauksen vuonna 1976, ja se ajoi maan Falklandin sotaan vuonna 1982. Enrique liittyi vapaaehtoisjoukkoihin, mutta koulutusjakso ei ehtinyt päätökseen ennen aseellisen konfliktin päättymistä Argentiinan tappioon.

Omia poliittisia näkemyksiään Enrique on nostanut esiin vastakritiikkinä töidensä tulkinnalle. Kriitikkojen Enrique arvioi lukeneen teoksiaan olettaen hänen vertaisryhmästään johtuen edustavan vasemmistoa. Tämän taiteilija on todennut olevan virheellinen lähtökohta. Tuki katoliselle kirkolle sekä nationalismi sijoittavat Enriquen peronismin sisällä oikeaan äärilaitaan. Taiteilija on toistuvasti korostanut kreolivertaan ja itsensä hän määrittelee termillä ortodoksiperonisti, joista osa hyväksyy poliittisen väkivallan.

Isän varjo

Uudessa muisteluteoksessa Enrique soimaa isäänsä ankarasti. Syytöksissä töidensä varastamisesta, esteiden kasaamisesta oman poikansa uralle, sekä isänsä yksityiselämän ruotimisessa on vaikea olla näkemättä kuvainraastoa. Enriquen sisar Patricia on eri yhteyksissä todennut, ettei kaikki veljensä kertoma isäänsä koskien ole totta. Kuitenkin Patricia harvoin on asettanut sanaansa veljensä sanaa vastaan, vaan korostaa muistin olevan kokemusten tavoin subjektiivinen.

Breccia kuvasi myöhemmän uransa peruskivenä pidetyn Mort Cinderin syntyä vaikeaksi vaimonsa sairaudesta johtuen. Hänen poikansa Enrique on jo vuosikymmenten ajan kuvannut paitsi sommitelleensa ja luonnostelleensa Mort Cinderin ruutuja myös työstäneen sarjan taustoja. Sanojensa mukaan Enrique ei edelleenkään tahdo nimeään liitettävän sarjan yhteyteen, vaan kuvaa katkeruuttaan isäänsä kohtaan sen vuoksi, ettei tämä selväsanaisesti kertonut asiasta.

El Matadero on Enriquen vuonna 1984 sovittama Esteban Echeverrían tarina (El Matadero y otras historias, Doedytores, 2010).

Mi padre y yo -muistelmateoksen koostaneen Santosin mukaan perheenjäsenten eriävät näkemykset eivät mahtuneet saman kirjan sivuille. Kirjan repiviin kohtiin lukeutuu Breccian uran kulminaatiopisteenä nähty Eternautti 1969. Enriquen mukaan teos on merkittävin osin hänen työtään paitsi taustojen ja luonnosten, myös kokeellisuutensa osalta.

Enriquen lausunnoille antoi painoarvoa hänen taiteilijaisänsä elämäkertateoksessa, jossa Breccia kiitti poikaansa tuesta ja työstä mainiten nimeltä Mort Cinderin ja Eternautin. Julkisuudessa Enriquen väitteiden on vähemmän paisutellussa muodossaan hyväksytty olevan todenmukainen kuvaus tapahtuneesta.

Väkivallan historia

Argentiinan väkivaltaista historiaa kuvaava La Guerra della Pampa oli Enriquen itsensä kirjoittama erillistarinoiden sarja, jota julkaistiin italialaisen kustantajan Linus-lehdessä vuosina 1972–1976. Sarjan ansiosta Enrique kutsuttiin Luccan sarjakuvafestivaaleille ensi kertaa vuonna 1975.

Sasturain tulkitsi Enriquen varhaistöiden kaunistelemattoman väkivallan ja kyvyn katsoa maan historiaa alistettujen näkökulmasta juontuneen Enriquen Buenos Airesin kaduilla todistamista tapahtumista. Sasturain myös huomioi Enriquen kuvaamien historiallisten vääryyksien keskiössä olevan aina sisäinen konflikti. Sasturain ylisti Enriquen sallivan töissään vähemmistöjen ja sorrettujen edustajille tunteiden koko kirjon, minkä hän korosti olevan Enriquen tuotannossa sen poikkeukselliseksi tekevä piirre.

La Guerra della Pampa on arvostettu lyhyttarinoiden sarja, jonka kuvitustyyli poikkeaa Enriquen myöhemmän kauden tuotannosta.

Ediciones Récordin Skorpio-lehti julkaisi Carlos Trillon käsikirjoittaman lyhyttarinan El Buen Dios vuonna 1976. Sarjakuvan päähenkilöä luonnehditaan prototyypiksi tekijöidensä menestyssarjan Alvar Mayor seikkailijasta. Tämä sivistyksen ja mystiikan rajaseudulla kulkeva espanjalaisvalloittajan poika sijoittui niin ikään kahden kulttuurin, espanjalaisten ja inkojen, välimaille.

Alvar Mayorin oli mahdollista kasvaa suurtyön mittoihin, kun Eura editoriale alkoi julkaista Skorpio-lehteä Italiassa. Espanjassa sarjaa puolestaan julkaistiin legendaarisessa Cimoc-lehdessä. Kaikkiaan vuonna 1983 päättynyttä Alvar Mayoria julkaistiin yli 600 sivua.

Trilloa Enrique ylisti Oesterheldin tavoin siinä suhteessa, ettei Trillo hänen mukaansa nähnyt itseään ohjaajana, joka pakottaisi piirtäjän kuvaannollisesti kameramiehen rooliin. Tämän Enrique kiitteli johtaneen siihen, että Alvar Mayorissa yhdistyi samassa työssä kahden eri poliittista laitaa edustaneen tekijän näkemykset.

Isä, poika ja tuotanto

DC Comics/Vertigo julkaisi keskeisimmät Enriquen yhdysvaltalaiskustantajille tekemistä töistä, joista huomionarvoisin oli Lovecraft vuonna 2004. Keith Giffenin sovitus Hans Radionoffin käsikirjoituksesta pohjautui H.P. Lovecraftin Cthulhu-tarustoon. Enriquen isä oli työstänyt omia sovituksiaan kauhukirjailijan kertomuksista kolme vuosikymmentä aiemmin.

On käytännössä mahdoton olla peilaamatta Enriquen uraa hänen isäänsä, vastoin Enriquen omaa tahtoa. Espanjalaiskustantaja Planeta Agostinin 25-osainen teossarja Relatos de Nuevo Mundo julkaistiin vuonna 1992. Teossarja juhlisti Amerikan löytämisen 500-vuotispäivää. Enrique piirsi sarjaan Cristóbal Aguilarin kirjoittaman osan El Descubrimiento Del Pacífico: De Mar A Mar. Alberto Breccian osa El Dorado: El Delirio de Lope de Aguirre perustui Carlos Albiacin käsikirjoitukseen.

Enrique otti erivapauksia käsikirjoitusten suhteen korostaen monitulkintaisuutta. Kuvan voi lukea siten, että espanjalainen kiroaa joko sadetta tai alkuperäiskansan edustajia (Lope de Aguirre: La aventura).

Kun Alberto Breccia aloitti työnsä espanjalaisvalloittajasta – joka muistetaan näyttelijä Klaus Kinskin roolisuorituksesta Werner Herzogin elokuvassa Aquirre: jumalan viha (1972) – oli hän siirtynyt realistisesta tyylistään ekspressionistisiin maalauksiin. Käänteisesti Enrique oli tuottanut oman tulkintansa samasta konkistadorista entistä realistisemmalla ja huolitellummalla piirustustyylillä. Kyseinen Lope de Aguirre: La aventura (Eura editoriale, 1989) syntyi espanjalaisen Felipe Hernández Cavan käsikirjoituksen pohjalta. Kilpailuasetelmaa mielenkiintoisempi on huomio, jonka mukaan isä ja poika kävivät töidensä kautta dialogia keskenään. Taiteentuntijoiden sijaan tarvittaneen kuitenkin psykoanalyysiä tulkitsemaan syvemmin pojan suhdetta isäänsä.

Taide vastaan viihde

Sarjakuvan Enrique ei toimittajien asettamista rajoituksista johtuen nähnyt olevan taidetta lainkaan. Silti Trillon kanssa syntynyttä satiirista lyhyttarinaa Il regno blue, joka julkaistiin italialaisessa Linus-lehdessä vuonna 1978, pidetään mestariteoksena, ja se myös sovitettiin Brasiliassa animaatioelokuvaksi O Reino Azul (1989).

Käytännössä rajalinjan taidesarjakuvan ja viihdesarjakuvan kenttään katsotaan muodostuneen Trillon ja Guillermo Saccomannon haastatteluteoksen Historia de la historieta argentina (Récord, 1980) pohjalta. Tämän jaon on haastanut Iván de la Torre paitsi hakuteoksellaan 100 años de historieta argentina (Lea, 2012) myös poleemisilla ulostuloillaan.

Luigi Mignaccon kirjoittama La grande nevicata oli Enriquen versio Eternautista. Hän kritisoi vasemmistoa edustaneen Néstor Kirchnerin yhdistämistä hahmoon El Nestornautan muodossa. (Dylan Dog Color Fest n.8, Sergio Bonelli Editore, 2012).

Kansalliskirjaston johtoon vuonna 2020 kulttuuriministerin nimittämä historioitsija, toimittaja sekä juontamistaan television kulttuuriohjelmista tunnettu Juan Sasturain on paitsi sarjakuvan keskeisin auktoriteetti myös taidepiirien kiistaton nokkamies. Sasturain on luotsannut peräti kolmea Ediciones de la Urracan julkaisua, jotka olivat Humor (1978–1999), Superhumor (1980–1984) ja Fierro (1984–1992). Fierro käynnistettiin Sasturainin johdolla uudelleen vuonna 2006, ja lehti on tätä nykyä sähköinen julkaisu.

Sasturain on edelleen kriittinen maan konservatiivisia kustantajia kohtaan. Satavuotiaan Editorial Atlántidan ohella kritiikin kärki osui monesti entiseen työnantajaan, Editorial Columbaan. Vuonna 1928 perustetun Columban taival päättyi vuonna 1979 perustetun Urracan tavoin talouskriisiin vuosituhannen taitteessa.

Columban kolme kovaa

Kolmea Columban palkkalistoille kuulunutta käsikirjoittajaa yhdisti lukeutuminen oikeistoon. Heistä Armando Segundo Fernández (1945–2019) edusti konkreettisimmillaan Argentiinan sarjakuvan blokkiutumista. Hän oli poliisireportterin poika, ja Fernández itse työskenteli sivutoimisesti armeijan Soldados del Ejército Argentino -lehden toimittajana vuodesta 1995 lähtien. Fernández kirjoitti Argentiinan itsenäisyyttä käsittelevän sarjakuvan ja artikkelisarjan El Federal -päivälehteen 2010. Fernándezin kaksi tytärtä, Soledad ja Rocío työskentelivät niin ikään Columballe.

Fernándezin laajaan isänmaalliseen ja kansallistunteeseen vetoavaan tuotantoon lukeutui Argentiinan laivaston tilaama La Armada en Malvinas sekä Escuela de Náutica -laivastokoulun tilaustyöt Al grito de Santiago ja El tercio de Galicia en las invasiones inglesas. Kaikista aselajeista laivasto on perinteisesti ollut vankimmin maan useiden eri sotilasdiktatuurien tukena.

Toinen Columban keskeisistä käsikirjoittajista oli taiteilijanimeä Ray Collins käyttänyt Eugenio Zappietro. Hän on koulutukseltaan poliisi, joka aloitti uransa käsikirjoittamalla menestynyttä poliisisarjaa Precinto 56. Antonio Margheriti filmasi Zappietron sarjaan Henga the Cazador pohjautuneen italokalkkunan Il mondo di Yor (1983).

Enriquen sotaveteraanille, ministeri Aldo Ricolle lahjoittama maalaus. Rodolfo Galimberti julkaisi sen johtamansa lehden takakannessa (Jotape n°10, maaliskuu 1988).

Columban arvostetuin käsikirjoittaja oli Paraquayssa syntynyt ja myöhemmin Italian kautta vaimonsa kotimaahan Tanskaan asettunut Robin Wood. Kuudella eri peitenimellä kirjoittanut Wood oli työläistaustainen, mutta puolusti talousoikeistoa. Wood perusti yhdessä kolmen Villagránin veljeksen kanssa Nippur IV -studion vuonna 1974. Woodin sarjat, kuten Nippur Magnum ja Dago, olivat suursuosittuja, ja niitä julkaistiin myös Italiassa ja Espanjassa. Woodin on laskettu tuottaneen yli 10 000 käsikirjoitusta uransa alusta, 1960-luvun puolivälistä lähtien.

Konservatiivisarjakuvan merkitys

Columban antologialehdet El Tony, D’Artagnan ja Nippur Magnum, olivat vuosikymmeniä kioskikirjallisuuteen verrattavaa, halvalla tuotettua viihdettä. Kuitenkin Columban menestyksestä kertovien lukujen takana piili vaikuttavampi yhteiskunnallinen ulottuvuus. Columban julkaisu saatettiin ostaa työmatkalle, mutta halpaviihteenä se annettiin kanssamatkustajille, ja lopulta lehti päätyi lasten luettavaksi. Siten Columban jokaisen irtonumeron arvioitiin käyneen kuuden eri lukijan käsissä, mihin eivät minkään muun kustantajan sarjakuvat pystyneet. Lisäksi Columban käsikirjoittajat tavoittivat kohdeyleisönsä maun yli luokkarajojen.

Columba oli ylenkatseesta huolimatta myös edelläkävijä, joka tavoitti varhaisessa vaiheessa naisyleisön. Vaikka käsikirjoitukset usein olivat lähtöisin Fernándezin kynästä, osallistuivat naisyleisölle suunnattujen sarjojen ideointiin hänen tyttärensä, ja tarinoita kuvittivat naistaiteilijat. Zappietron Helena päätyi televisioon Italiassa vuonna 1987.

Sarjakuvan oikea ja vasen laita eivät olleet maansa poliittisesta jakautumisesta johtuen tekemisissä toistensa kanssa enää 1980-luvulla. Suuri juopa tekijäyhteisöön syntyi likaisen sodan vuosina, ja näkyi Falklandin sotaa käsittelevissä töissä. Kuvaavaa on, kuinka ennen rajalinjojen muodostumista, kansainvälisesti merkittävässä Bienal mundial de la historieta -tapahtumassa vuonna 1968 Mort Cinder ja Nippur Magnum yhä mahtuivat samaan näyttelytilaan.

Enrique sijoittui tekijäyhteisön rajalinjalle, mutta hänkään tuskin koskaan suostui yhteistyöhön Columban kanssa. D’Artagnan-lehdessä julkaistu Ibáñez toteutui vain käsikirjoittaja Robin Woodin sitkeyden ansiosta vuonna 1983.

Sarjakuvan liberaali vasemmistolaita korosti sarjakuvan asemaa omana taidemuotona, nosti esiin tekijänoikeuskysymyksiä ja menestyi laajalti kansainvälisesti. Kotimaassaan Urracan julkaisuja lukuun ottamatta vasemmistosiivellä ei kuitenkaan ollut julkaisukanavia sen enempää kuin ostavaa yleisöä. Koska Columban kaltaista yhdistävää, palkkatyötä tarjoavaa kustantajaa ei vasemmalla laidalla ollut, muodostivat taidepiirit kiinteän verkoston ystävyyssuhteiden pohjalta.

Falklandin sota

1980-luvulla oikeistolaidan esityksissä brittien toiminta kuvattiin, sodan aloittaneen juntan näkemystä myötäillen, suurimperiumin aggressiona, ja sodan veteraanit vastarinnan edestä uhrautuvina sankareina. Käytännössä se jatkoi sotapropagandaa, joka oli ulottunut jopa lastenlehti Billikeniin.

El Sueñerossa poliittiseen satiiriin yhdistyivät Enriquen tavaramerkkeinä tunnettu irvokas huumori brutaaleine hahmoineen.

Presidentti Carlos Menemin kaudella argentiinalaiset ottivat etäisyyttä sotaan, mutta akateemisen huomion mukaan oikeiston sarjakuvissa yhä vaalittiin kansallismielistä, saarten takaisinvaltausta puolustavaa tuotantoa. Argentiinan itsenäisyyttä ja Falklandin sotaa esittelevässä Malvinas: Hombres de honor -näyttelyssä vuonna 2009 Fernándezin työt liittyivät mm. Eternautin kuvittaneen Francisco Solano Lópezin teosten rinnalle. Seuraavana vuonna Fernándezin töitä ripustettiin seinille Sentir la Patria: Batallas por la independencia -näyttelyssä.

Vuonna 1984 aloittanut Fierro asemoi itsensä alaotsikon “Historietas para sobrevivientes” muodossa vasemmalle. Julkaisussa esitettiin dokumentaarisella otteella kokonaisvaltaista kuvaa tavoittellut La Batalla de las Malvinas (1984–1985). Sarja julkaistiin oikealle ryhmittyneen peronistipuolueen vasta kärsittyä tappion vuoden 1983 vapaissa vaaleissa. Sarjan kirjoittanut Ricardo Barreiro kysyi Oesterheldin luoman hahmon suulla, mikä oli ”kadonneen” käsikirjoittajan kohtalo. Sarja päättyi kesken kaiken, ja pian myös Fierro luopui alaotsikostaan. Sasturain savustettiin sisältä käsin ulos julkaisun johdosta vuonna 1987.

Kriittisille, sodan yhtenä sotilasjuntan rikoksena esittäville tulkinnoille kansallisylpeyttä loukanneesta Falklandin sodasta, kuten Tortas fritas de polenta (2013), oli tilaa vasta uuden polven tekijöiden ansiosta. Tuoreine näkemyksineen he myös laajensivat kansallismielisyyden käsitettä uusiin suuntiin La Patria también es mujer (Las Juanas Editoras, 2010) kaltaisten töiden myötä.

Enriquen sota

Oli kuin Enrique maalausten ja kuvitusten muodossa olisi käynyt sotaa, johon ei ehtinyt koskaan mukaan. Kuitenkin kansallisidentiteettiin ja etnisten ryhmien välisiin suhteisiin liittyvissä kysymyksissä hänen työnsä olivat monitahoisia, ja niitä julkaistiin samanaikaisesti oikeiston ja vasemmiston äänenkantajissa.

Sasturainin mukaan Enrique piti suurena vääryytenä alkuperäiskansojen kärsimyksiä itsenäistyvien valtioiden rajasodissa. Enrique yhdisti usein alkuperäiskansojen kulttuuria kansallisromantiikkaan, ja hän oli isänmaallisen Pucará-lehden (1985) keskeisin taiteilija. Julkaisu oli äärilaidassa jopa muuhun konservatiiviseen tuotantoon verrattuna, eikä sitä julkaistu ensiyrityksellä kuin kolme numeroa.

Fierrossa Enriquen itse kirjoittaman El Sueñeron (1985) vasta kaatuneen sotilasjuntan politiikkaa puoltava, Falklandin sotaa ja loukattua kansallistunnetta sivuava poliittinen sanoma oli julkaisuaikanaan liian kova pala sulattaa. Sen sijaan Espanjassa ja Italiassa sarjalle oltiin suopeampia kriitikkojen kiittäessä sarjan fantasian muodossa antaneen lukijoilleen mahdollisuuden käsitellä sellaisia tunteita, mitä ei ollut sopivaa sanoa ääneen.

Kansikuvassa alkuperäiskansan soturi seisoo voittoisana, maassa haarniskoitu ulkovaltoja edustava sotilas.
Lehden nimi ja kansikuva tukeutuivat maan pohjoisosien quechua-kansan kulttuuriin (uusintapainos, Editorial Pucará, 1990).

Kunnianpalautuksen El Sueñero sai kotonaan Sasturainin ansiosta, ja Enrique palasi sarjansa pariin vuonna 2006. Universidad Nacional de Tucumán esitti sarjan originaalisivuja näyttelyssään vuonna 2009. Enrique totesi kaikista luomuksistaan eniten nauttineensa juuri El Sueñeron parissa työskentelystä, ja sarjan on arvioitu olevan Enriquen uran pääteos.

Isä ja isänmaa

Tänään Enrique myöntää edelleen kansallismielisyytensä, ja hän mukailee käänteisen revisionistista historiantulkintaa Latinalaisen Amerikan menneisyydestä. Veritöistä huolimatta Enrique katsoo katolisen kirkon ja espanjalaisvalloittajien vaikutuksen olleen ajan mittaan koko maanosalle myönteisiä. Lausuntoja voi ymmärtää Latinalaisen Amerikan kreolikansojen laajemmalla pyrkimyksellä sanoutua irti sorrettujen osasta sekä kieltää oma sortajan rooli; kääntää oma etninen tausta ylpeyden aiheeksi molemmin puolin kolikkoa. Kontekstualisoiminen ja suhteuttaminen argentiinalaisten yleiskatsomuksiin auttaa käsittämään Enriquen näkemyksiä tiettyyn rajaan saakka, mutta ei selitä äärimmäisiä mielipiteitä pois.

2000-luvulla Enrique on osallistunut kunnallispolitiikkaan Buenos Airesin kaupunginosassa, General Alvaradossa. Tämä selittänee yksityisyyttään vuosikymmeniä tarkasti varjelleen taiteilijan avautumista. Kuitenkin juuri poliitikkojen kohdalla on kyseenalaistettu oliko valtionterrorin vuosina mahdollista olla kansallismielinen tukematta junttaa. Toimittajat ovatkin rinnastaneet Enriquen peronistipuolueen sisällä kirjailija Jorge Asísiin, joka osoitti töissään sympatiaa sotilasjuntan uhreille, mutta seisoi kuitenkin hirmuhallinnon tukena.

Ulostulojensa vuoksi Enrique ei menettänyt työtarjouksia tai yhteistyöhalukkaita kustantajia. Les Centinelles oli neliosainen yhteistyö Xavier Dorisonin kanssa, jonka Delcourt julkaisi vuosina 2009–2014. Uransa uuvuttavimpana työnä Enrique mainitsi puolestaan italialaisen Sergio Bonelli Editoren julkaiseman, Tito Faracin kirjoittaman Tex Willer -suuralbumin Captain Jack (suom. Egmont, 2016). Teos jakoi lännensankarin lukijoita, mutta poiki välittömästi kuluneen vuoden syyskuussa Italiassa julkaistun Tex-värialbumin Snakeman.

Enriquen omia sanoja vapaasti mukaillen Argentiinan tulisi parantuakseen repiä ensin totuus menneisyydestään esiin. Siitä on mahdollisesti kyse myös hänen itsensä pimeää puolta koskevissa tunnustuksissa. Ehkä jopa Enriquen ristiretkeä isänsä muistoa vastaan lähestyvä muistelmateos sisältää jotain samaa kuin moitteensa isänmaataan kohtaan.

Kulttuuripiireille Enrique kuka ties edustaa tinkimätöntä totuuden etsijää, jolle siunataan turvattu erikoisasema sanoa mitä tahansa. Sellaisena Enrique on kirjailija Jorge Luis Borgesin tapaan eräänlainen moraalikompassi, joka heiluen auttaa kansakuntaa erottamaan oikean väärästä.


Kuvat © Enrique Breccia

Kirjoittaja on artikkelissa mainittujen sarjakuvien Eternautti ja Eternautti 1969:n suomentaja.

Keskustele Enrique Brecciasta Kvaakissa.