Héctor Oesterheld ja Argentiinan sarjakuva

Argentiinan sarjakuvan epävirallinen, 1940-luvulla alkanut kultainen kausi huipentui 1950-luvun lopussa. Kyseinen ajanjakso henkilöityy ensisijaisesti taiteilijoihin, mutta myös käsikirjoittajaan Héctor Oesterheld.

Oesterheld painoi perustamansa kustannusyrityksen, lyhytikäisen Editorial Fronteran myötä kättensä jäljen pysyvästi Argentiinan sarjakuvan historiaan. Fronteran perintö jäi elämään kauan sen jälkeen, kun maan kultakautena tunnettu ajanjakso päättyi kustantajan itsensä myötä 1960-luvun taitteeseen.

Oesterheldin keskeisimmät yhteistyökumppanit olivat Hugo Prattin ja Alberto Breccian lisäksi Francisco Solano Lopéz. Jälkimmäisen kanssa Oesterheld toteutti maanosansa arvostetuimpiin lukeutuvan sarjakuvaromaanin Eternautti.

KVAAK Kirja yhteistyössä Zum Teufelin kanssa julkaisee Eternautin menestyksellisesti päättyneen joukkorahoituksen avulla suomeksi.

Ikonisessa kuvassa Eternautin hahmo kulkee suojapuvussaan katsojaa kohden, kivääri olalla

Italialaiset ja argentiinalaiset taiteilijat

Italialaisen César Civitan perhe tunnetaan veljensä perustaman brasilialaisen kustannusjätin Editora Abril omistajina. Civita oli perustanut samaa nimeä kantavan yrityksen Argentiinaan. Laajentaakseen julkaisuohjelmaansa sarjakuviin hän kutsui maahan lupaavia taiteilijoita Italiasta, jossa työllisyystilanne oli toisen maailmansodan jälkeen vaikea. Lastentarinoita harrastuksenaan kynäillyt Oesterheld sai pestin sarjakuvien käsikirjoittajana maahan saapuvien italialaistaiteilijoiden työllistämiseksi.

Argentiinaan muuttaneet italialaiset kuuluivat taiteilijayhteisöön Grupo de Venecia. Sen juuret olivat antifasistisessa Asso di Picche -julkaisussa (1945–1949), jonka käsikirjoittaja Alberto Ongaro ei kuvittajakollegoidensa tavoin asettunut pysyvästi maahan. Ongaron päätöksen epäsuorana seurauksena Oesterheldistä muodostui kustantajan tärkein käsikirjoittaja jo vuoteen 1955 mennessä, vasta neljä vuotta hänen ensimmäisestä julkaistusta sarjakuvakäsikirjoituksestaan.

Hugo Prattin lisäksi Oesterheldin kannalta tärkeimmät italialaiset olivat Paolo Campani, joka oli yksi Oesterheldin ensimmäisen menestyssarjan Bull Rocket kuvittajista, lännensarjoihin keskittynyt Ivo Pavone, joka jatkoi Kersantti Kirkin seikkailuja Prattin jälkeen ja myöhemmin kotimaastaan käsin merirosvosarjaa El Capitán Caribe kuvittanut Dino Battaglia.

Kuvassa Hugo Prattin Argentiinassa sarjakuviinsa kehittämiä sivuhahmoja
Hugo Pratt valotti yhteistyötään Oesterheldin kanssa sarjassa Kersantti Kirk. Kuvassa Prattin Argentiinassa luomia hahmoja (Dibujantes 10, joulukuu 1954).

Keskeisimmät argentiinalaistaiteilijat olivat Alberto Breccia ja Francisco Solano López. Chileläinen ja myöhemmin kaksoiskansalaisuuden saanut Arturo Pérez del Castillo oli niin ikään tärkeä suosittujen lännensarjojen kuvittajana. Ensimmäisen Oesterheldin julkaistun sarjakuvan Alan y Crazy oli kuvittanut argentiinalainen Eugenio Zoppi vuonna 1951.

Editorial Frontera

Oesterheldin isoveljensä Jorgen kanssa 1957 perustama kustannusyritys Editorial Frontera tarjosi kilpailijoitaan suurempaa taiteellista vapautta sekä edullisempaa tulonjakomallia. Sen tärkeimmät taiteilijat olivat Pratt, Breccia ja Solano.

Eternautti julkaistiin Fronteran lehdessä Hora Cero vuosina 1957–1959. Sarjan ansiosta kustantajan tärkeimpien julkaisujen levikki nousi sataan tuhanteen. Tulot eivät kuitenkaan vastanneet myyntiä ja italialaiset epäilivät Oesterheldin veljineen pimittäneen heille kuuluvia rahoja. Oesterheldin leski uskoi painon tulostaneen julkaisuja omaan taskuunsa. Kyse oli varsin yleisestä piratismin muodosta latinalaisessa Amerikassa, ja Argentiinassa sitä harjoitettiin vielä useita vuosikymmeniä myöhemmin.

Sodasta toipuva Eurooppa tarjosi lisääntyvien työtarjousten myötä korkeampia palkkoja samalla kun argentiinalaiskustantajia kohtasi halpojen meksikolaisjulkaisujen invaasio vuosikymmenen lopussa. Se päätti lyhyeen Argentiinan sarjakuvan kukoistaneen kultakauden.

Fronteran tilanne vaikeutui italialaistaiteilijoiden jättäessä yksi kerrallaan Argentiinan. Oesterheld ei suoriutunut enää veloistaan vuonna 1961. Hän kuittasi ne luovuttamalla ensin julkaisunsa ja viimein vuonna 1964 koko yrityksensä velkojien haltuun.

Kuvanäyte Juan Sasturain toteuttamattoman käsikirjoituksen valmistuneesta sivusta
Solanon aloittama La Vencida, jossa hän kuvaa itseään työpöytänsä ääressä (En primera persona: Solano López, Ancares Editores 2001).

Oesterheld käsikirjoittajana

Oesterheldin luomista hahmoista vain Kersantti Kirk oli siirtynyt hänen perustamaansa Fronteraan. Osana sopua entisen työnantajan kanssa jäivät muut sarjat Civitan kustantamoon. Sen sijaan taiteilijat seurasivat pidettyä käsikirjoittajaa uuteen yritykseen. Frontera tarjosi kilpailijoitaan suurempaa taiteellista vapautta sekä edullisempaa tulonjakomallia.

Oesterheld oli lähes mustasukkainen sen suhteen, ettei poikkeuksia lukuun ottamatta sallinut muiden kirjoittaa sarjojaan. Käsikirjoittajana hän oli joustamaton historiallisten ja tieteellisten yksityiskohtien tarkkuudessa, mutta salli vapaat kädet suunnitella päähenkilöidensä ulkonäön, käyttää haluamiaan tekniikoita ja oli avoin muutosehdotusten suhteen.

Breccia totesi käsikirjoitusten olleen kuvittajalle usein paitsi työläitä myös haastavia siirtää sivuille. Hän katsoi Prattin tavoin yhteistyön Oesterheldin kanssa olleen kuvittamisen sijaan käsikirjoitusten tulkitsemista. Sen sijaan Solanon kuvamuistinsa ansiosta oli tuskin koskaan turvauduttava referenssimateriaaliin. Siten hän myös sopeutui kollegojaan paremmin Oesterheldin vaatimuksiin.

Oesterheld ja Hugo Pratt

Oesterheldin suhde Prattiin oli epätasainen. Oesterheldin leski Elsa Sánchez muisteli italialaisen olleen vuosien ajan mennen tullen ilmoittamatta kulkenut ”toinen aviomies”, joka istui aina syömään. Kollegat muistelivat impulsiivisen taiteilijan räiskyneen Oesterheldin vaatiessa aseiden tapaisten yksityiskohtien oikeellisuutta ja vielä vuosia myöhemmin Pratt haastattelussaan manasi käsikirjoittajan vaatineen liikaa hevosia sivuille.

Hugo Pratt jätti Argentiinan lopullisesti taakseen vasta 1962. Kaksi kirjaa Prattin elämästä kirjoittanut Dominique Petifaux muotoilee tämän ammatillisen suhteen Oesterheldiin sekavaksi tarkoittaen, ettei yhden osuutta voi erottaa toisesta.

Kersantti Kirk oli argentiinalainen sotilaskarkuri ennen kuin Pratt ehdotti hahmon siirtämistä Villiin länteen. Käsikirjoitukset Pratt kertoi saaneensa valmiissa muodossa Oesterheldiltä antamassaan haastattelussa vuonna 1954, vaikka lähes mustamaalasi hänen taitojaan kotimaahansa palattuaan.

Kuvassa Ernie Pike, Hugo Prattin kuvittama sotareportteri
Pratt antoi Oesterheldin karrikoidut kasvot päähenkilölle sarjassa Ernie Pike, joka muutoin perustui sotakirjeenvaihtajaan Ernie Pyle (värit Laura Battaglia).

Sotasarja Ernie Piken kohdalla Petifaux muistuttaa, ettei Pratt yksin kuvittanut kaikkia sarjan tarinoista, mutta vastaavasti viisi seikkailuista oli hänen kynästään lähtöisin. Ernie Pike itse virnistelee Oesterheldin kasvoilla. Hugo Pratt perusti sotareportterin ulkomuodon käsikirjoittajaystäväänsä.

Euroopassa Pratt julkaisi yhteistyönsä Oesterheldin kanssa omissa nimissään 1960-luvun lopusta lähtien. Kuolemaansa ennen käsikirjoittaja suunnitteli matkustavansa puolustamaan oikeuksiaan. Sánchez vaikutti muistelmateoksen Los Oesterheld (Colophinius, 2016) sivuilla loukkaantuneen rahojen pimittämisen sijaan siitä, että läheinen perheystävä oli pyyhkinyt miehensä nimen tehden tälle vertauskuvallisesti saman kuin sotilaat myöhemmin.

Kuitenkin Sánchez kiitti taitelijaa kiistan ratkeamisesta osana hänen Eurooppaan suuntautunutta matkaansa 1982. Kyse oli lesken talousvaikeuksista, mutta sitä keskeisempää oli Oesterheldin nimen liittyminen Prattin rinnalle julkaisujen kansiin. Lopulta Graziano Origan ja Bepi Vignan haastattelussa Pratt ennen kuolemaansa ylisti Osterheldia sarjakuvan suurimmaksi mestariksi, jonka kanssa hänen oli ollut koskaan kunnia tehdä töitä.

Oesterheldin suhde Brecciaan

Carlos Trillon ja Guillermo Saccomannon teos Historieta argentina (Ediciones Récord, 1980) kuvaa Breccian todellisen uran alkaneen vuonna 1957, jolloin Oesterheldin käsikirjoitukset yhdistettynä Fronteran laajempaan taiteelliseen vapauteen sallivat hänen uuden, abstraktin tyylinsä kehittymisen. Sarjoista tärkein oli aluksi Sherlock Time.

Breccia harkitsi italialaisten tavoin muuttoa Eurooppaan, mutta luopui aikeista vaimonsa sairauden myötä. Heidän lähdettyä myöhemmin leskeksi jääneestä Brecciasta muodostui Oesterheldin keskeisin yhteistyökumppani. Breccian on arvioitu purkaneen suruaan sarjassa Mort Cinder, joka lasketaan argentiinalaisen sarjakuvan mestariteoksiin, ja jonka päähenkilön kidutetun ulkonäön taiteilija perusti omaan peilikuvaansa.

Kuvassa Alberto Breccian peilikuvansa perusteella luoma Mort Cinder
Mort Cinder kysyy, onko menneisyys sittenkään niin kuollutta kuin luulemme. Brecciaa painoi vaimonsa sairaus ja myöhemmin menetys.

Breccian on poliittisen aatesuuntansa puolesta luokiteltu olleen anarkisti, joka ei ollut koskaan äänestänyt eikä syvällisesti edes suostunut keskustelemaan politiikasta. Kysyttäessä hän luokitteli itsensä vasemmalle ja maansa populistisen suuntauksen, peronismin vastustajiin.

Oesterheldin kanssa Breccia ideoi maanosansa historian merkkihenkilöihin perustuvan sarjan Biografías, jonka kuvitukseen osallistui myös hänen poikansa Enrique Breccia. Enrique on muistellut 70 sivun mittaisia osia suunnitellun kaikkiaan 12 kappaletta.

Sarjan aloittanut Che Guevaran viimeisistä päivistä kertonut Vida del Che (1968) joutui sensuurin käsiin silloin vallassa olleen sotilasdiktatuurin hävittäessä julkaisun. Tästä syystä toinen osa jäi alkuperäismuodossaan viimeistelemättä. Kyseinen Evita, vida y obra de Eva Perón julkaistiin myöhemmin toisen käsikirjoittajan tekstein. Breccian jäämistöstä löydetty Oesterheldin käsikirjoitus kuitenkin julkaistiin vielä Breccian kuvituksella postuumisti 2002. Vida del Che sen sijaan levisi piraattijulkaisujen myötä maailmalla ja tunnettiin hyvin erityisesti Francon Espanjassa.

Sivunäyte montonerojen julkaisussa esitetystä Duradoñan kuvittamasta sarjasta
Breccian kanssa suunnitteilla olleen sarjan osista yksi oli Tupac Amarú, joka toteutui osana Oesterheldille tärkeää tarinaa Latinoamérica y el imperialismo, 450 años de guerra.

Oesterheld ja Breccia aloittivat uuden tulkinnan alkuperäisen Eternautin tarinasta Gente-lehdessä vuonna 1969, jonka kustantaja päätti lyhyeen lukijoiden moitittua jyrkin sanakääntein Breccian taidetta. Tänään vuoden 1969 versiota arvostetaan juuri taiteellisista ansioistaan erityisen korkealle, Italiassa myös sarjakuvana yli alkuperäisen Eternautin.

Oesterheld jatkoi yhteistyötään niin Atlántidan kuin Breccian kanssa, kunnes miesten välit muuttuivat käsikirjoittajan taholta jäätäviksi. Syy oli Breccien pojan, Enriquen liittyminen uusperonistiseen oikeistojärjestöön Guardia de Hierro. Kyse oli peronistien oikeistolaidasta, joka oli ammattiliittojen johtama ja alistui sotilashallinnon vaatimuksiin ilman taistelua vuonna 1974. Oesterheld sen sijaan oli vasemmistolaidan peronisti, joka montonerojen joukoissa vastusti kiivaasti sotilasdiktatuuria.

Sánchez kertoi Breccian välirikosta huolimatta luovuttaneen talousvaikeuksista kärsineelle leskelle Oesterheldiltä ostamansa osuuden sarjojensa tekijänoikeuksista.

Leopoldo Durañona

Leopoldo Durañona kuvitti Oesterheldin kirjoittamat, latinalaisen Amerikan siirtomaamenneisyyteen ja poliittiseen lähihistoriaan pohjautuvat tarinat, jotka julkaistiin montonerojen lehdessä El Descamisado vuodesta 1973 alkaen.

Durañona muisteli Oesterheldin kiireisimmillään sanelleen käsikirjoitusliuskoja puhelimessa. Hän nauraen kertoi Oesterheldin lausuneen jokaisen kolmesta pisteestä yksitellen ehtiäkseen miettiä seuraavia tapahtumia.

Durañonan mukaan Oesterheld tahtoi kertoa historiasta sen, mitä kouluissa ei opetettu. Tarinoista huomionarvoisin oli Latinoamérica y el imperialismo, 450 años de guerra. Käytännön tasolla Oesterheld perusti työnsä revisionistisen historioitsija José María Rosan näkemyksiin.

Argentiinalaisjulkaisun El Descamisado kuvasarja todistaa mielenosoittajan tappajan olleen sotilas
El Descamisado julkaisi Alberto Chejolán tappaneen sotilaan kuvan sormi liipaisimella. Sen johdosta sotilasjuntta määräsi montonerosin julkaisut lakkautettavaksi 8. huhtikuuta 1974.

Durañona luokitteli itsensä peronistiksi, mutta ei ollut poliittisesti aktiivinen. Hänen työnsä El Descamisadossa päättyi sotilasjuntan määrättyä sen Noticias-sisarjulkaisun ohella lakkautettavaksi huhtikuussa 1974.

Durañona kertoo hänelle ehdotetun töiden kuvittamista anonyymisti. Taiteilija kieltäytyi siitä, koska oli ylpeä saadessaan nimensä Oesterheldin, maansa kuuluisimman käsikirjoittajan rinnalle. Todellisessa vaarassa Durañona ei ole kuvaustensa mukaan tuntenut olleensa. Hän kuitenkin muutti Yhdysvaltoihin, ja etunimensä Leoksi lyhentänyt Durañona muistetaan erityisesti Warrenin kauhusarjoista.

Oesterheld ja Solano

Fronteran ajauduttua talousvaikeuksiin Solano aloitti työt italialaiskollegoidensa tavoin brittikustantajille vuonna 1960. Hän muutti Espanjan Málagaan 1964. Asuttuaan vuoden Roomassa Solano palasi kotimaahansa Argentiinaan 1967, mutta jatkoi töitä brittikustantajille oman studionsa kautta vuoteen 1975 saakka. Erityisesti hän kuvitti sota- ja jalkapallosarjoja, joista Suomeen päätyi ainakin Fleetwayn ilmasotaa Siivet-lehdessä.

El Eternauta: Segunda parte on nimensä mukaisesti Eternautin toinen osa, vaikka Solano mieluummin sivuuttaa sen Eternautin historiaa käsitellessään. Segunda parte julkaistiin Ediciones Récordin julkaisussa Skorpio joulukuusta 1976 alkaen. Kun sen viimeiset sivut julkaistiin huhtikuussa 1978 oli Solano päätynyt maanpakoon ja käsikirjoittajan uskotaan kuolleen.

Solanon oma poika oli montonero, joka oli vangittu elokuussa 1976. Solano pelasti Gabrielin järjestämällä ensin siirron pois kidutuskeskuksesta ja lopullisesti sotilasvankilasta vannottuaan lähettävänsä hänet ulos maasta. Solano vei poikansa turvaan Espanjaan toukokuussa 1977. Solano asettui myöhemmin Rio de Janeiroon 1984 ja palasi maanpaosta vasta 1995.

Ana poimii kadulta kiven ja kolmiruutuisen kuvanäytteen viimeisessä ruudussa harkitsee sen heittämistä
Solano kuvitti poikansa Gabrielin käsikirjoittaman Anan. Kuvassa päähenkilö harkitsee kohtalokkaat tapahtumat käynnistävää tekoa.

Madridissa Solano kuvitti Gabrielin osin omaelämäkerrallisia käsikirjoituksia, joiden hän on kuvannut olleen tärkeä osa suhteensa jälleenrakentamista poikaansa. Kaikkiaan yhdeksän kuukautta kestäneen vankeuden traumatisoiman Gabrielin väkevät ja feministiset Historias Tristes ja erityisesti Buenos Airesin tapahtumat Pariisiin siirtävä Ana olivat Euroopassa vaikea sulattaa.

Solano tunnettiin myöhemmin Atlantin molemmin puolin Carlos Sampayon kirjoittaman rikossarjan Evaristo lisäksi eroottisesta tuotannostaan. Solano sai sen ansiosta tunnustusta Espanjassa. Kotimaassaan hänet palkittiin elämäntyöstään.

Solanon nimi yhdistyi aina voimakkaimmin Eternauttiin, jonka pariin hän elämänsä ehtoopuolella palasi nimellä El Regreso. Kaikista ilman Oesterheldin panosta julkaistuista tarinoista El Regresoa pidetään yleisesti ainoana oikeutettuna jatkona alkuperäiselle suurtyölle.


Kuvat © Oesterheldin, Solanon, Prattin ja Breccian perikunnat

Kirjoittaja on kääntänyt Eternautin espanjasta suomeksi.

Eternautin lisämateriaaliin lukeutuu syventävä artikkeli Héctor Oesterheldistä sekä Francisco Solano Lópezista.

Lue myös Héctor Oesterheldin elämää ja Eternautin painoarvoa käsittelevä Kvaak-artikkeli.

Keskustele Eternautista Kvaakissa.