Héctor Oesterheld ja Eternautti

Argentiinan viimeinen sotilasjuntta murhasi käsikirjoittaja Héctor Oesterheldin. Kuolemassaan hän edustaa tuhansia sotilashallinnon nimettömiksi jääneitä uhreja. Syynä tähän on hänen päätyönsä Eternautti.

Oesterheld kirjoitti yhden maanosansa arvostetuimmista sarjakuvaromaaneista nimeltä El Eternauta, jonka kuvitti Francisco Solano López. Tänään Solanon taide esiintyy kaikkialla maan pääkaupungissa, Buenos Airesin kaduilla. Eternautin hahmo on korvannut Che Guevaran vastarinnan symbolina myös laajemmin latinalaisessa Amerikassa.

KVAAK Kirja yhteistyössä Zum Teufelin kanssa julkaisee Eternautin joukkorahoituksen avulla suomeksi.

Lähikuva Eternautin kasvoista sukellusmaski päässä.

Argentiinalainen Héctor Germán Oesterheld syntyi Buenos Airesissa vuonna 1919. Oesterheld päätyi kirjoittamaan sarjakuvia sattuman oikusta 1950-luvun alussa. Siitä huolimatta hän loi ja käsikirjoitti käytännössä kaikki kustantajansa tärkeimmät sarjat vuosikymmenen puoliväliin mennessä. Oesterheldin monia menestyssarjoja kuvitti Hugo Pratt. Suomessa yhteistyön tuloksista on julkaistu Kersantti Kirk: Luopio (El Sargento Kirk, suom. Jalava 1986).

Oesterheld perusti oman kustannusyrityksen nimeltä Editorial Frontera vuonna 1957. Lyhytikäisyydestään huolimatta sen painoarvo Argentiinan sarjakuvan historiassa on merkittävä. Fronteran menestynein sarja oli Eternautti.

Kuvassa esitetään rinnakkain mieltään osoittava kansanjoukko ja sitä mukaileva juliste.
Missä on Oesterheld? kysyi Félix Saboridon juliste Feriado Nacional -lehdessä 27.10.1983. Sotilasdiktatuuri kaatui joulukuussa, mutta kysymys odottaa edelleen vastausta.

Viimeinen sotilasjuntta

Argentiinan presidentti Juán Perón oli saavuttanut suuren kansansuosion erityisesti työväestön keskuudessa, kunnes päätyi maanpakoon vuonna 1955. Mussolinia ihaillut kenraali kehitti populistisen aatesuunnan, peronismin, liittäen vapaasti yhteen oikeisto- ja vasemmistoideologiaa. Hänen karismaattinen vaimonsa oli keskeinen maata yhdistänyt tekijä peronismin repiessä sitä kahtia. Eva Perón muistetaan populaarikulttuurissa laulun Don’t Cry for Me Argentina ansiosta.

Sotilasdiktatuurien riivaamassa maassa syntyi vastavoima, puolisotilaallinen kansalaisliike Montoneros, jonka aateperustan muodosti peronismi. Ammattiliittojen johtamien montonerojen keskusorganisaatio yhdistyi äärioikeistoon pystyäkseen kampeamaan sotilasdiktatuurin vallasta. Suurin montonerojen voitto oli tämän johdosta vapaat vaalit vuonna 1973. Kulisseissa sotilaat ottivat kuitenkin vallan uudelleen jo vuotta myöhemmin.

Otettaan hitaasti kiristänyt, viimeisenä sotilasjunttana tunnettu hallinto suoritti lopulta avoimen vallankaappauksen maaliskuussa 1976. Siitä muodostui Argentiinan historian julmin. Sodan partaalle maan useasti ajanut sotilasdiktatuuri menetti otteensa vasta Britannialle hävityn Falklandin sodan jälkimainingeissa joulukuussa 1983.

Argentiinassa tyypillinen mielenoituksen muoto, vasemmalla kutsu ja oikealla tapahtuma
Ihmisoikeusjärjestö HIJOS kutsui otsikolla ”el escrachenauta” mielenosoitukseen Oesterheldin murhasta syyttämänsä upseerin kodin edustalle kesäkuussa 2018 (kuva Facundo Vitiello).

Oesterheldin kuolema

Oesterheld oli yksi viimeisen sotilasjuntan omiin kansalaisiin kohdistuneen valtionterrorin, ”likaisen sodan”, uhreista. Sotilasjuntta vangitsi Oesterheldin huhtikuussa 1977. Havainnot käsikirjoittajasta ovat tämän jälkeen vahvistamattomia, mutta viimeinen uskottava silminnäkijälausunto on jouluyöltä. Oesterheldin uskotaan kuolleen varhain seuraavan vuoden puolella, ja virallinen kuolinilmoitus seurasi 1. huhtikuuta 1978.

Fernanda Nicolinin ja Alicia Beltramin muistelmateoksen Los Oesterheld (Colophinius, 2016) sivuilla Oesterheldin leski Elsa Sánchez (1925–2015) kertoo perheensä traagisen tarinan. Oesterheldin lisäksi hänen neljä tytärtään aviomiehineen kaapattiin ja teloitettiin vankeudessa.

Sotilasjuntan uhrien lukumäärän arvioidaan nousevan jopa 30 000 henkeen. Historian kaivaminen on vaikeaa, koska aatevihollinen istuu yhä samaan pöytään arjessa ja perhejuhlassa. Argentiinassa poliittiset laidat vuoroin yhdistänyt ja erottanut peronismi on edelleen maan politiikassa vaikuttava suuntaus.

Hora Cero -lehden kannessa Salvo ja Favalli. Suplemento Semanal merkitsee viikkoliitettä.

Eternautti

Eternautti alkaa kertojan materialisoituessa tyhjästä Oesterheldin omaan työhuoneeseen. Tämä ilmestys on Eternautti, joka kertoo käsikirjoittajalle Juan Salvon tragedian.

Hiljainen kuolema laskeutuu lumisateen muodossa tyhjentäen Buenos Airesin kadut elämästä, mutta Salvo perheineen ja ystävineen selviytyy kotinsa suojassa. Robinson Crusoe oli kiehtonut Oesterheldin mieltä lapsesta saakka, ja hän oli lukenut Daniel Defoen klassikon monesti. Salvon koti oli Robinsonin saari, jota aavan valtameren sijaan ympäröi ääretön kuolema.

Oesterheldin on tulkittu ensimmäisestä menestyssarjastaan lähtien kyseenalaistaneen sankarimyytin kaikki vaikeudet yksin päihittävästä heeroksesta. Käsikirjoittajan itsensä mukaan 350-sivuinen tarina yksinkertaisesti kasvoi viikko viikolta muotoonsa Fronteran lehdessä Hora Cero vuosina 1957–1959. Kuitenkin hän kertoi jälkikäteen mieltyneensä juuri tähän ulottuvuuteen työssään. Odottamattomasta katastrofista ihminen selviäisi vain yhteistyössä muiden kanssa. Oesterheld totesi tarinan sankarin olevan yksilön sijaan kollektiivi, joukko ihmisiä.

Kuvassa Che Guevara tovereineen, kiväärit kädessä korkeassa ruohikossa
Alberto Breccia ja poikansa Enrique kuvittivat toisistaan erillään menneisyyteen ja nykyhetkeen ajoittuvat kohtaukset työssään Vida del Che (1968).

Che Guevara

Oesterheld perhetaustansa, lähipiirinsä ja oman poliittisen kantansa osalta oli nojannut maltilliseen oikeistoon. Hän oli talousahdingostaan johtuen muuttunut suopeammaksi alempia yhteiskuntaluokkia kohtaan, mutta kommunismia hän ei kotonaan sallinut ylistettävän.

Vasemmistoaate levisi Oesterheldin kotiin tyttärien kautta. Erityisen voimakkaan vaikutuksen nuoriin oli tehnyt Che Guevara, josta innostui myös Oesterheld itse. Käsikirjoittajalle kyseessä oli kuitenkin romantisoitu tarinan hahmo, traaginen kapinallinen.

Alberto Breccian poikansa Enriquen kanssa kuvittama Che Guevaran viimeisistä päivistä kertonut Vida del Che Guevara (1968) joutui sensuurin kouriin vuoden 1973 vaaleja edeltäneen diktatuurin toimesta. Sen toimittanut Carlos Pérez korosti pääkirjoituksen muodossa teoksen ideologista puolta. Hän oli ehdottanut teoksen julkaisemista anonymiteetin turvin, mutta Oesterheld päinvastoin vaati nimensä kanteen. Sotilaat teloittivat Pérezin kiväärikomppanian edessä toukokuussa 1976.

Ennalta kukaan Oesterheldin perheessä ei osannut odottaa julkaisun päätyvän tuhottavaksi polttamalla tai naapuruston sen johdosta ryhtyvän karttamaan perheen seuraa. Oikeiston äänitorvi, päivälehti La Nación tuomitsi julkaisun ”levittävän ideologiaa historiallista totuutta vääristelemällä” kirjoituksessaan tammikuun 10. päivä 1969.

Sarjakuvien myötävaikutusta Oesterheldin murheelliseen kohtaloon ei täysin voi sulkea pois. Siitä huolimatta Oesterheld oli montonerojen riveissä ensisijaisesti vasemmiston aktivisti, jollaisia sotilasjuntta etsi. Sen lisäksi työstään montonerojen julkaisuissa johtuen Oesterheld laskettiin peronistitoimittajiin, joista moni teloitettiin vuosien 1976–1983 aikana.

Kuvassa Oesterheld vaimoineen ja heidän neljä tytärtään lapsina
Elsa Sánchez, Héctor Oesterheld ja heidän tyttärensä Diana (s. 1953), Marina (s. 1957), Estela (s. 1952) ja Beatriz (s. 1955) (kuva perhealbumista).

Oesterheldin tyttäret

Opiskelijaradikaaleille montonerojen toiminta oli aluksi romantisoitua vallankumousleikkiä, ja vasemmistoaatteen muotoiltiin levinneen nuorison keskuudessa ”sängystä sänkyyn”.

Keskeinen vaikuttaja Oesterheldin perheessä oli Estelan kumppani, jonka kautta tyttäret aikuisuuden kynnyksellä tutustuivat pommeja rakentaviin vasemmistoradikaaleihin. Estela ja Diana vetivät nuoremmat siskonsa Marinan ja Beatrizin montoneroihin. Magdalena Ruiz Guiñazún dokumentissa Secretos de familia leskeksi jäänyt Sánchez vahvisti tyttäriensä vaikuttaneen isänsä poliittisen kannan muodostumiseen, ei päinvastoin.

Ensi kertaa Oesterheld osallistui poliittiseen aktivismiin marssiessaan vasemmistolaidan peronisti Héctor José Cámporan puolesta maaliskuussa 1973. Hänen voitostaan rohkaistuneet peronistit järjestivät 15. heinäkuuta suurmielenosoituksen, joka muistettaisiin Ezeizan verilöylynä. Sen kokemusten järkyttämä Oesterheld osti tyttärilleen käsiaseet.

Tuttavapariskunta muisteli Oesterheldin vuonna 1975 selittäneen liittyneensä vastarintaan tyttäriensä vuoksi. He olivat läheisiä isälleen, joka oli ollut pienten lastensa arjessa läsnä kotoa käsin työskentelystä johtuen. Sotilaat kaappasivat tyttäristä ensimmäisenä Beatrizin kadulla kesäkuussa 1976. Kukaan ei reagoinut hänen avunhuutoihinsa.

Sotilasvankilasta selviytyivät ainoastaan Estelan kolmevuotias Miguel Martín Mórtola Oesterheld ja Dianan vuoden ikäinen Fernando Carlos Araldi Oesterheld. Vastuun orvoiksi jääneistä pojista ottivat heidän isovanhempansa; Martínin kasvatti yksin hänen isoäitinsä Sánchez. Kuolemaansa saakka Sánchezin mieltä yhä vainosivat kahden tyttären, Dianan ja Marinan, raskauden kohtalo. Sotilasjuntan tiedetään adoptoineen vankeudessa syntyneitä lapsia oikeistoperheisiin, ellei raskaus ollut päättynyt keskenmenoon kidutuksesta johtuen.

Kuvanäyte Breccian 1969 kuvittamasta, uudesta Eternautin versiosta

Eternautin evoluutio

Vida del Che Guevara oli ollut moniosaisen, Etelä-Amerikan merkkihenkilöihin perustuvan sarjan aloitusosa. Sarjan päättyessä lyhyeen aloittivat Oesterheld ja Alberto Breccia uuden tulkinnan alkuperäisen Eternautin tarinasta aikakauslehdessä Gente vuonna 1969.

Käsikirjoituksessaan Oesterheld suhtautui alkuperäistä Eternauttia kriittisemmin ulkovaltoihin. Lisäksi omakaan armeija ei enää ollut kansan puolella. Käsikirjoituksen sijaan lukijoiden ankaran kritiikin kohteeksi joutui Breccian kokeellinen taide. Kritiikin johdosta tekijöiden oli kustantajan määräyksellä saatettava tarinansa päätökseen ennen aikojaan. Kaikkiaan 50 sivun mittaista versiota julkaistiin neljän kuukauden ajan.

Oesterheldin viimeiseksi työksi jäi El Eternauta: Segunda parte, joka on nimensä mukaan Eternautin toinen osa. Ensimmäisen Eternautin tavoin Solanon kuvittama jatko-osa alkoi Skorpio-lehdessä joulukuussa 1976. Kun tarinan viimeinen sivu julkaistiin huhtikuussa 1978, oli Solano päätynyt maanpakoon ja Oesterheld kuollut.

Kuvanäytteessä mieltään osoittava kansanjoukko, taustalla Buenos Airesin keskusaukion monumentti
Todellisuus ja scifi sekoittuivat sarjan La Guerra de los Antartes mielenosoituksissa. Tyylikeinona Oesterheld mukaili sanomalehtien uutisointia.

Oesterheldin viimeisten töiden tulkinta

Fernando Ariel García, toinen Memorie dell’Eternauta: Storia di un fumetto (001 Edizioni, 2010) kirjoittajista, huomioi Salvon näkevän alkuperäisen Eternautin sivuilla kanssaihmiset kestämättömien olosuhteiden uhreina. Sen sijaan toisessa osassa tällaista ymmärtävää, humanistista näkökulmaa ei hänen mukaansa ole. Salvo muuttuu Segunda parten sivuilla osaksi sotakoneistoa, joka uhraa omiaan aatteen puolesta. Käsikirjoittaja ja historioitsija Juan Sasturain mukaili Garcían näkemystä lisätessään Salvon muuttuneen vallankumousjohtajaksi.

Kriitikko Pablo de Santis tulkitsi Osterheldin töissä kuoleman olleen 1950-luvulla tragedia, kun se 1970-luvulla oli muuttunut enää vaihdannan välineeksi aatteiden noustua ihmisiä tärkeämmiksi. García sen sijaan arvioi eron töiden välillä kuvastaneen Oesterheldin radikalisoitumista. Solano tahollaan mukaili tätä näkökulmaa. García jatkoi ironisesti käsikirjoittajan viimeisessä työssään toistaneen amerikkalaissankarin kanssaihmisiä voiton tieltä uhraavan streotypian, jota Oesterheldin oli nähty koko uransa ajan pyrkineen dekonstruoimaan.

Akateemisesta näkökulmasta Eternautin evoluutiota on tarkasteltu Oesterheldin laajemman tuotannon kautta. Kirjassa Comics and Memory in Latin America (University of Pittsburgh Press, 2017) Edoardo Balletta luonnehti montonerojen julkaisussa El Descamisado julkaistujen tarinoiden Latinoamérica y el imperialismo, 450 años de guerra sekä La Guerra de los Antartes muodostaneen yhden kokonaisuuden. Ensimmäinen tarinoista pohjautui revisionistisen historioitsija José María Rosan näkemyksiin maanosan imperialismin leimaamasta historiasta. Jälkimmäinen tarinoista oli puolestaan Argentiinan nykytodellisuuteen pohjautuva tieteiskertomus.

Balletta lainasi kulttuuriantropologi Aleida Assmannin termiä todetessaan ensimmäisen tarinoista muodostaneen osan montonerojen kulttuurimuistoa, jota Oesterheld käytti jälkimmäisessä esittäessään kaksi vaihtoehtoista tulevaisuutta. Sen sivuilla menneisyyden opetukset varoittavat dystopiaan johtavasta tiestä. Balletta katsoi aseellisen vastarinnan olleen niin tuoreessa peronistien kulttuurimuistossa 1970-luvulla, ettei Oesterheldin ollut tarve edes perustella väkivaltaa. Juan Sasturain teki saman huomion Segunda parten osalta todeten yksinkertaisemmin käsikirjoittajan perustelleen vastarinnan välttämättömyyden menneisyyden tapahtumilla.

Kadulla sama kuva El Nestornauta -hahmosta toistuu luoden sarjakuvamaisen efektin
Aseeton ja lempeäkatseinen El Nestornauta yhdisti Eternautin hahmon Néstor Kirchnerin kasvonpiirteisiin.

Buenos Aires, Argentiina

Tänään Eternautti kävelee vastaan seinägraffiteissa, poptaiteessa ja hipsterimuodissa. Hahmo sopii Che Guevaraa paremmin nykyhenkeen vastarinnan uutena symbolina. Synnyinmaassaan Argentiinassa Eternautin merkitys on syvempi.

Buenos Airesissa Eternautin hahmo on maalattu seiniin, portaisiin ja pylväisiin, mutta usein aseettoman miehen piirteet näyttävät vierailta. Eternautin sijaan turisti on silloin kohdannut El Nestornautan, jonka kasvot kuuluvat edesmenneelle presidentti Néstor Kirchnerille.

Kirchnerin piirteiden yhdistämisellä Eternautin hahmoon juhlitaan rakastetun johtajan muiston sijaan hänen työtään. Kautensa aikana peronistien vasemmistolaidalta noussut Kirchner poisti lain suojan sotilasjuntan jäseniltä. Oesterheldin kuolemaan liitettyjä tuomioita on annettu kaikkiaan kolme, mutta lopullinen totuus tapahtumista jäänee selvittämättä.

Missä on Oesterheld? Félix Saborido esitti kysymyksen julisteen muodossa Feriado Nacional -lehdessä 27. lokakuuta 1983. Sotilasdiktatuuri kaatui joulukuussa, mutta kysymys odottaa turhaan vastausta. Kuvassa Oesterheldin luomat hahmot marssivat yhtenä kansanjoukkona montonerojen tavoin. Julisteen voima piilee siinä, että sotilasjuntta vältti luomasta marttyyreja, ja uhreiksi valittiin erityisesti nimettömiä ja kasvottomia kansalaisia. Siten Oesterheld ei kuolemassaan edusta yksin itseään vaan tätä laajempaa uhrien joukkoa, kollektiivia.

Buenos Airesissa Eternautti symboloi Oesterheldin kautta kaikkia sotilasjuntan uhreja. Argentiinalaisten mukaan Eternautti kulkee kantaen kuolleiden muistoa.


Kuvat © Oesterheldin ja Solanon perikunnat

Kirjoittaja on kääntänyt Eternautin espanjasta suomeksi.

Eternautin lisämateriaaliin lukeutuu syventävä artikkeli Héctor Oesterheldistä sekä Francisco Solano Lópezista.

Keskustele Eternautista Kvaakissa.