Sagan perusidean kertominen on suunnilleen yhtä epäkiitollinen tehtävä kuin Maratonin taistelun voitosta raportoiminen. On kerrassaan pirullisen vaikeaa saada idea kuulostamaan edes puoliksi niin hienolta, kuin mitä toteutus lopulta on.
Saga
Tarina: Brian K. Vaughan
Kuvitus: Fiona Staples
Suomennos: Antti Koivumäki
Like, 2014
ISBN: 978-952-01-1159-5
Koko galaksi on sodassa, jossa on kaksi puolta. Maantuntuma, joka on planeetta, ja Kiemura, joka on edellisen kuu, ovat sotineet mittaamattoman kauan. Niin kauan, että he ovat rekrytoineet koko galaksin muun asujaimiston mukaan verihippoihinsa. Kiemuran asukkailla on sarvet, ja he osaavat taikoa, kun taas Maantuntuman asujaimisto on siivekästä porukkaa ja nojautuvat teknologiaan kuten ampuma-aseisiin. Ikiaikainen demoni/enkeli-vertaus ei kuitenkaan ehdi edes nostaa päätään ennen kuin lukijalle selviää, että kumpikin puoli on täynnä aika häijyjä kusipäitä. Kysykää keneltä tahansa siviililtä, joka sattuu jäämään jalkoihin. Tosin tarvitsette siihen ouijalautaa.
Mikään tästä ei kuitenkaan estä Alanaa ja Markoa, kahta eri leireihin kuuluvaa sotilasta, rakastumasta toisiinsa. Yhdessä he karistavat taistelutantereiden tomut ja päätyvät tekemään lapsen. Ei ehkä fiksuin mahdollinen veto, eikä pelkästään sen vuoksi, että maailmankaikkeus ei ole järin turvallinen paikka ylipäätään, vaan myös ideologiselta kannalta. Sillä jos armeijat jotain vihaavat, se on edes ajatus rauhasta. Mitä jos rivimiehien keskuudessa leviäisi ajatus, että silmitön tappaminen ei olekaan ainoa vaihtoehto? Kun johtoportaille selviää, että petturit ovat onnistuneet tuottamaan jälkikasvua, alkaa jahti, ja kyyhkyläiset saavat peräänsä tunnetun galaksin parhaimmat palkkionmetsästäjät, puhumattakaan tiedustelupalveluiden agenteista. Elämä muuttuu jatkuvaksi pakomatkaksi.
Perinteisyydestään huolimatta juonikuvio jyrää eteenpäin kuin rekkalastillinen neutronitähteä. Ainutkaan hahmo ei häivähdä mukana vain tarpeellisuuden vaatimuksesta, vaan heillä jokaisella on omat päämääränsä, joihin he omista syistään pyrkivät. Kertaakaan lukijan ei tarvitse äristä siitä, että joku käyttäytyisi perusteettoman typerästi tai että tapahtumia johdattaisivat tyhjän dramatiikan lainalaisuudet. Kaikki toimii.
Peräänsä rakastavaiset saavat muun muassa pelkkionmätsästäjät Tahdon ja Väijyn, joilla on keskenään jotain synkkää historiaa, sekä turvallisuuspalvelun nakittaman upseerin Prinssi Robotti IV:n. Tehokkaita jok’ikinen, joten jälki on harvinaisen rumaa. Liittolaispuolella laatu saa korvata määrän. Jalkaväkimiinaan kuolleen tytön haamu avittaa pakenijoita paikallistuntemuksellaan, mikä riittää pitämään heidät korkeintaan askeleen verran metsästäjien edellä. Sivukaartin siis muodostavat punahohteinen teini, jonka suolet roikkuvat leijuvasta torsosta, monitoripäinen monarkki, hämähäkihtävä palkkionmetsästäjä sekä toinen saman ammattikunnan edustaja, jonka aisaparina kulkee isokokoinen, valheet vaistoava kissaolio. Väittäisin, ettei tällaista voi keksiä, ellen olisi itse lukenut.
Fiona Staplesin kuvitus on selvää ja ilmeikästä. Tunnetiloja ei tarvitse arpoa, ne käyvät selviksi ilman liioittelun makua. Värien käyttö on paitsi ehdottoman kaunista, myös tarkoituksenmukaista. Huonosilmäisemmänkään lukijan katse ei harhaile sivuilla ymmärrystä hakien. Jos piirtäisin, ja haluaisin ottaa mallia, ottaisin mallis Sagasta, sillä vain parhaimmilta kannattaa varastaa.
Saga on voittanut tähän mennessä kolme Eisner-palkintoa sekä yhden Hugon, eikä ainuttakaan suotta. Näin laadukasta scifisarjakuvaa tulee harvoin vastaan, ja heitänkin vertailukohdaksi Mézièresin ja Christinin Valerian-sarjan parhaimmiston. Ei ole ainuttakaan syytä olla tutustumatta tähän modernin kirjallisuuden helmeen, ja heikot tekosyyt tulee asettaa side silmillä muuria vasten aamunkoitteessa. Mars kirjastoon tai kirjakauppaan, alkaneen vuoden parhaimpiin lukeutuva lukukokemus odottaa.