Viime kirjastokäynnillä haaviini tarttui Mika Lietzénin Minä olen saari. Kirjassa yhdistyy samaan aikaan kiehtovalla ja karmivalla tavalla pienen kuolevan saaren ihmisten melakolisuus ja mysteeriset, ehkä peräti yliluonnolliset tapahtumat. Lyhyenläntä tarina onnistuu pituudestaan huolimatta nappaamaan mukaansa ja pitämään lukijansa koukussa kannesta kanteen. Turhaan tämä kirja ei siis kivunnut vuoden 2018 Sarjakuva-Finlandia ehdokkaiden listalle.
Nimettömäksi jäävä päähenkilömme elää harmaata arkeaan nimettömäksi jäävällä saarella. Suurin osa paikallisista on muuttanut mantereelle työn ja elämän perässä. Päättäjien puheissa saari on “ei-missään”, johon on turha rakentaa siltaa saati muutenkaan kaataa veronmaksajien rahoja. Nuori mies, jonka päivää kirjan verran seuraamme, ajelee ympäriinsä, vieden esimerkiksi mantereelta palaavan lapsuuden ystävänsä perhettään tapaamaan. Muutoin hänen aikansa kuluu kapakassa rahapelejä pelaten ja niiden muiden epäonnisten kanssa aikaa viettäen, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa muualta. Yhteisö on pieni ja sisäänpäin lämpiävä, mutta tunnelma on sangen kylmäävä.
Tähän asti tarina kuulostaa aika moinen suomalaisen, hiljalleen kuolevan pitäjän kuvaukselta. Tapahtumat eivät ole kuitenkaan aivan sitä, miltä ne vaikuttavat. Erikoiset kommentit ja kummalliset hahmot saavat pian lukijan aavistamaan, ettei päähenkilömme tai koko saari ole aivan sellainen kuin ajattelemme. Takakannessa ei voitaisi sitä paremmin tiivistää: “Minä olen saari on sekoitus rikoskertomusta ja pakanallista kauhua, realistinen kuvaus yhden ihmisen syöksykierteestä.”.
Tämän mittaisesta mysteeritarinasta en uskalla kertoa paljoa enempää, ilman, että paljastan kaikki tarinan valttikortit. Sen voin kuitenkin sanoa, että teos on äärimmäisen realistinen kuvaus elämästä pienessä kylässä ilman merkkiä paremmasta, mutta silti se tuntuu samalla olevan täysin irrallaan todellisuudesta. Lietzén pitää paketin mainiosti kasassa ja kiihdyttää juonta niin vaivihkaa, että tapahtumat aivan vyöryvät päälle. Olisin lukijana toivonut muutamia sivuja lisää, vaikka oikeastaan tarina ei niitä vaadi. Viiva on mukavan pehmeää ja sopii loistavasti tällaisen tarinan kertomiseen. Värit uupuvat sivuilta kokonaan, mutta niitä ei edes tarvita. Tunnelma luodaan aivan muilla menetelmillä, ja pystyn mustavalkoisuudesta huolimatta silti aistimaan marraskuun harmauden ja viilenevän sään. Kirja sopiikin tähän aikaan mainiosti, jos et ole vielä aivan valmis päästämään irti kummittelujen kuukaudesta tai vastaavasti laittamaan tonttulakkia päähäsi.
Mika Lietzén: Minä olen saari (Asema Kustannus 2018)