Vaka vanha suomettuu

On jo nähty, miten käy Väinöltä rock´n´roll, miten tietäjä iänikuinen (melkein) edustaa Suomea olympialaisissa ja miten noin yleensä muinaisjumalalta onnistuu sopeutuminen ruuhka-suomalaiseen elämänmenoon. Mitä on vielä kokematta, ja mitä Väinämöinen voi meille opettaa?

Petri Hiltunen: Läpi harmaan kiven – Väinämöinen 5. Kustannus Oy Jalava 2004.

Hiltusen Väinämöinen-sarja on edennyt viiden vuoden aikana viidenteen albumiinsa. Hahmojen luonteenpiirteet ovat vakiintuneet. Väinämöinen itse ei enää ole modernin maailman menon ihmettelijä, vaan hänen roolinsa alkaa kääntyä päinvastaiseksi. Nyt on Väinön itsensä vuoro opettaa nykysuomen ihmeitä esimerkiksi kylään poikkeaville kreikkalaisille jumalille.
Hän lipsahtaa itsekin oudoille poluille, kun kuvittelee ”päiväkahviseuran” olevan kirjaimellisesti kahviseuraa. Tyttöystävä Miriam lohduttelee totuuden pökerryttämää Väinämöistä: ”Kukaan, joka on seurannut sinisilmäisiä toilailujasi hetkenkään vierestä, ei voisi epäillä viattomuuttasi…”
Tässä on sarjan ongelma. Kun Väinön paluuta on seurattu nyt yli tuhannen stripin verran, alkavat aihelmat käydä vähiin. Päähenkilö ei ole juurikaan muuttunut. Hän törmää jatkuvasti skeptikoihin, tosikkoihin suomalaisiin, kummallisiin tyyppeihin ja päätyy erikoisiin mahtimittelöihin – Euroviisuihin Väinämöistä ei sentään vielä ole lähetetty.

Vitsien kuluminen haittaa pahemmin albumin alkupuolella, jossa stripit ovat kovin tekstipainotteisia. Osa jaksoista pelaa varsin ohkaisilla ideoilla, kuten Ilmarinen juniorin kehittämä supersankariuute vaisuine seurauksineen.
Mytologioita, ufoja, kauhuhahmot ja elokuvaparodiat Hiltunen kyllä hallitsee. Onkin vahinko, ettei hän pääse käyttämään koko skaalaansa tässä koko perheelle suunnatussa sanomalehtisarjassa. Energian käyttämättä jättäminen näkyy, ja heikoimmillaan Väinämöinen on vain kevyttä yhteiskuntakritiikkiä, jossa hahmojen luontaisella persoonalla tai mytologisella taustalla ei ole väliä.
Onneksi tuorettakin ideaa löytyy vielä. Erityisen hauska oli ajatus todellisen citykarhun perustamasta luomuravintolasta, jossa listalta löytyy esimerkiksi haaskaa, neulasia ja muurahaisenmunia. Väinön tuurauskeikka joulupukkina on myös toimiva episodi, ehkä hiukan liian pitkä.
Kummitushahmo, auton alle jäänyt sekatyömies Matti Lahtinen on hyvä lisä henkilögalleriaan. Selvä Näkymättömän Viänäsen sukulaissielu, ehkä nämä kaksi lippahattuista vielä joskus kohtaavat?

Untamo-siili vetää pisteitä kotiin hälläväliä-asenteellaan sekä inhoamalla lieroa tallitonttu Jabea. Parhautta edustaa loppupuolen jakso, jossa Untamo on päättänyt Michael Jacksonin innoittamana muuttua kauneusleikkauksella kissaksi.

Hiltusen piirrosjälki on sopivan rentoa työtä sarjan muotoon ja ilmapiiriin nähden, joskin tekstin runsaus käy välillä ahdistamaan näinkin tiiviisti pakatussa albumissa: 64 sivua pitää sisällään n. 240 strippiä. Hän on kehittynyt erityisesti hahmojen ilmeiden suhteen. Kun tilaa on rajoitetusti, kasvojen ilmaisuvoiman täytyy olla voimakas.
Läpi harmaan kiven -albumin lukee mielellään, mutta samalla toivoisi, että päähenkilö saa jatkossa uusia ulottuvuuksia. Ei Kalevalan kuvaamien ryöstöjen, neidonkaappausten ja suohonlaulannan jatkuva katuminen oikein istu kansallissankarin todelliseen luonteeseen.

2 Replies to “Vaka vanha suomettuu”

  1. Olin itse sitä mieltä että nuo hahmot oli tässä albumissa piirretty jotenkin ilmeikkäimmiksi kuin edellisissä.

    City-karhu oli mielestäni ihan toimiva, ”metsästäjänleike” veti suupielet muikeaan hymyyn. Oli tuossa City-karhu tarinassa myös oma hulppea puolensa kun ihan sattumalta tuo karhun ruokapaikka toi mieleen jostain syystä erään kebab & pizza ”Foxy Bear” ravitsemusliikkeen Helsingissä, vaikka on noita tuommoisia kuppiloita koko maa pullollaan.

    Joulupukki- ja supersankari- tarinat jotenkin läsähtivät vaikka sisäsivätkin aika helmiä tilanteita.

    Avaruusoliot taas olivat mielenkiintoinen kieli poskella tehty tutkailu suomalaiseen niin perin tyypilliseen tapaan esitellä paikallisia tapoja ulkomaalaisille vaikka väkisin, joskin hyvässä uskossa.

    Siilistä kissaksi, transgender-faabeli tuntui lähinnä rasittavalta, mutta toisaalta näiden teemojen vertauskuvallisessakin käsittelyssä on omat ongelmansa, pisteet Hiltuselle aihevalinnasta mutta olisi se mielestäni voinut siihenkin päättyä että siilistä tulee kissa.

    Duunarin lakoninen aave oli kyllä mainio lisä, lätsästä ja sätkästä tyylipisteitä.

  2. Väinämöinen on hyvä, mutta toisinaan epätasainen ja Hiltunen on parhaimmillaan muissa albumeissaan.

    Mutta enpä tiedä onko Matti Lahtinen -vainaalle käyttöä jatkossa. Väinö – Jabe – Miriam – Untamo – Ilmarinen jr ovat pätevä viisikko josta jokaiselle on sarjassa oma tehtävänsä. Mytologisten hahmojen vierailut toimivat yleensä, eikä niitä ole liikaa tähän asti ollut.

Kommentit on suljettu.