Julius Schwartz 19.6.1915 – 8.2. 2004

Pitkäaikainen DC:n toimittaja, Julie Schwartz, kuoli viime sunnuntaina, ja hänet haudattiin maanantaina. Tätä ennen hän oli vakavasti sairas monta kuukautta. Kirjojen ja nettiartikkelien perusteella Schwartzista syntyvä kuva on mielenkiintoinen. Huomaan sukeltavani Julien mukana syvälle DC-kustantamoon ja -40, -50 ja -60 luvuille!

Schwartz teki 43 vuoden uran DC:llä ja heilui skenessä aktiivisesti vielä pitkään eläköitymisensä (1987) jälkeen. Schwartz muistetaan ennen kaikkea sci-fanina, joka oli ensimmäisenä aktiivina luomassa alan fandom-toimintaa. Hän oli myös mukana nostamassa supersankareita uuteen kukoistukseensa 1950- ja 1960 luvulla. Tuo aika on nimetty supersankareiden hopeiseksi kaudeksi.

Schwartz perusti The Time Traveller -fanilehden vuonna 1932 ja toimi sen jälkeen useiden pulp-kirjoittajien agenttina. Sarjakuvalehteä Schwartz luki omien sanojensa mukaan ensimmäisen kerran junassa matkalla työhaastatteluun DC:lle. Nuori Sheldon ”Shelly” Meyer palkkasi hänet vuonna 1944, ja 4 vuotta myöhemmin Meyer palkkasi Carmine Infantinon.
(Käytän, selkeyden vuoksi, tässä jutussa lyhennystä DC myös niistä firmoista, jotka edelsivät kyseistä yhtiötä. Sama juttu Marvelin kanssa.)

Rakastetuimmat sarjakuvatoimittajat TOP 3 (not)

Jenkkiläiset sarjakuvafanit kirjoittelivat alkuviikosta nettiin viljalti surunvalittelujaan ja muisteluksiaan. Google antaa Schwartzin nimellä piykälle yli 200 000 linkkiä! Mark Evanier kirjoittaa että Julie rakasti leikitellä kansi-ideoilla ja että hän oli visionaristi, joka tunnisti lahjakkuuden sellaisen nähdessään. Kirjallisuudesta löytyy myös päinvastaisia mielipiteitä. Käsikirjoittaja/toimittaja Robert Kanigher oli Schwarzin työkaveri. He jakoivat työhuoneen 20 vuoden ajan. Kanigher sanoo näin: ”Hämmästelin päivittäin hänen heikkkolahjaisuuttaan. En muista hänen koskaan saaneen aikaan alkuperäistä hahmoa, tarinaa tai repliikkiä.” Mistä on kysymys? Mitä voimme tästä päätellä? Emme mitään, vielä.

Gil Kane, DC:n 50-luvun tähtiä hänkin, puolestaan pitää Kanigheria ”Tyhjänpäiväisenä päsmärinä, nynnynä joka nautti pienistä raakuuksista”. Kane jatkaa: ”Kerrankin näin John Severinin lentävän originaaleineen ulos Kanigherin toimistosta. Näin torjuttiin huipputason ammattilaisen työ.”
Otetaan tähän vielä tasapuolisuuden vuoksi Kanen luonnehdinta Schwartzista: ”Kontrollifriikki ja hyväntahtoinen despootti. Hän ei erottanut piirtäjiä toisistaan. Suurin osa toimittajista oli pöhköjä ja sokeita.” Varmasti eniten haukkuja DC:n 1950-luvun toimittajista kerää kuitenkin Mort Weisinger. Valitsen mairittelevimman osion käsikirjoittaja Murrau Boltinoffin lausunnosta: ”Weisinger oli pahinta mitä sarjakuvalle on ikinä tapahtunut. Hän oli hirviö.”

Toimituspolitiikkaa

Päättelen siis, että toimittajat olivat ehkä liiankin ankaria taiteilijoitaan kohtaan. Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että DC:llä oli huono henki. Eikä ihme. 1950-luku oli sarjakuvabisneksessä todella raakaa aikaa. Muun muassa Jack Cole, Frank Frazetta ja Al Williamson kolkuttelivat DC:n ovea – turhaan. Kaikille ei yksinkertaisesti riittänyt töitä. Toisaalta, DC:n toimittajat eivät Kanen mukaan tunnistaneet -30 ja -40 lukujen piirtäjämestareita saati heidän lahjojaan. Monet piirtäjät sekosivat tai tekivät itsemurhan, jotkut siirtyivät mainosalalle.

Sarjakuvalehdissa yritettiin epätoivoisesti kopioida elokuvan synnyttämiä trendejä. Marvel kävi vararikon partaalla. Supersankareiden hopea-aika käynnistyi sangen verkkaisesti. 50- ja 60 lukujen vaihteessa DC julkaisi supersankarisarjakuvien lisäksi sci-fisarjiksia, mysteeri/kauhutarinoita, länkkäreitä, yms.

DC:tä johti Julien ystävä kouluajoilta, Jack Liebowitz. Lisäksi talossa oli paljon muitakin toimittajia kuten Weisinger, Kanigher, Jack Sciff, ja myöhemmin Neal Adams, Dick Giordano, Jim Shooter ja Jennette Kahn, joiden sanottiin 70- ja 80-luvuilla vasta ymmärtäneen työn laadun merkityksen ja Marvelin muodostaman uhan.
Tutkittuani asiaa pari päivää, tuntuu olevan hyvin hankalaa ja aikaa vievää selvittää, mitä Schwartz todella teki DC:llä, ja mistä tekemisistä hän on yksinkertaisesti haalinut kunnian itselleen?
Mikä toimittajien rooli todellisuudessa mahtoi olla sarjakuvien luomisprosessissa? Entä millaista heidän työnsä oli muuten? Vuonna 1967 DC:lle palkattu Giordano luonnehtii tuon ajan DC:tä sarjakuvabisneksen Wall Street Journaliksi. Hän kertoo, että toimittajilla oli pukeutumiskoodi (kauluspaita, solmio ja pikkutakki) ja kiinteä työaika. Osa piirtäjistä, kuten Curt Swan, työskenteli mieluiten rauhassa omassa studiossaan.
Lisää Giordanon muisteluksia. ”Olin ensimmäisiä uuden hallinnon palkkaamia toimittajia. Jaoin toimiston Joe Orlandon kanssa, joka oli myös piirtäjä. Tähän astihan toimittajat olivat olleet kirjoittajia. Olimme ”rebels with a cause”. Kolmas, juuriltaan italialainen tekijä DC:llä, oli Infantino. Jeesus! Tarkoitan, että olimme juutalaisessa yhteisössä todellisia lainsuojattomia, mutta suojasimme toinen toistamme.”

DC vs Marvel, taiteilijat vs byrokraatit

Selvää on, että ajan hengen mukaisesti taiteilijoita riistettiin DC:llä rankasti. Tämä johti 60-luvun puolen välin jälkeen DC:llä jopa käsikirjoittajien lakkoon ja joukkoirtisanomisiin.
Vaikka DC:llä oli takataskussa nimekkäimmät sankarit ja parhaat taiteilijat, Marvel nousi haastajan asemastaan 1960-luvulla DC:n rinnalle ja ohi. DC oli yhtiönä ylimielinen ja katseli taaksepäin, sen sarjat aikuistuivat selkeästi vasta 70-luvulla. Mutta 1980-luvulle tultaessa siellä puhalsivatkin yllättäen jo vapaammat tuulet kuin Marvelilla. Schwartzin henkilökohtainen ”suuruuden aika” kesti noin 10 vuotta, eli 1960-luvun lopulle. Hän osasi ajanmukaistaa vanhat hahmot ja puhalsi hengen mm. Salamaan, Vihreään lyhtyyn, Atomiin, Haukkamieheen ja JLA:n. Lukijatutkimuksen mukaan Salama ohittikin suosiossa hetkeksi Teräsmiehen, ja uudistettu Vihreä Lyhty ajoi Batmanin ohi.
Muistamme, valitettavasti, miten Weisinger oli raiskannut Teriksen kaiken maailman höpöjutuillaan. Lepakkomies sai puolestaan uutta puhtia vasta camp-henkisestä TV-sarjasta, (tammikuu -66) jota sankarin mukaan nimetty, Schwartz toimittama lehti, alkoi apinoida.

Schwartzilla ei valitettavasti ollut Stanley Lieberin (Stan Lee) kirjoittajan ja visionäärin kykyjä. Totuuden nimissä on sanottava, että Schwartzilla ei myöskään ollut DC:llä lähellekään yhtä paljon valtaa kuin Leellä Marvelilla. Jotkut ovat sitä mieltä, että Schwartzista muodostui 1960-luvun lopulla jonkin lainen tulppa yhtiöön luovuudelle. Dave Sim on sanonut: ”Jos Julie Schwartz ei pitänyt sinusta tai tyylistäsi, oli todennäköistä, että sinulla ei olisi asiaa alalle. Schwartz kontrolloi ainoita lehtiä, jotka olivat edes periaatteessa kiinnostuneet uusista kyvyistä.”

Hiomisen katkeraa kalkkia

Kutakin sarjakuvaa olivat siis tekemässä Schwartzin lisäksi käsikirjoittaja ja piirtäjät. Schwartz hyväksyi käsikirjoitukset ennen kuin ne lähetettiin eteen päin. Kaiken kukkuraksi Schwartzin pomona hääri Liebowitz.
Jim Shooter kertoo anekdootin Schwartzin ankaruudesta: ”Kirjoitin yhdenkin kässärin kolmeen kertaan. Tein aina mitä hän käski, eikä se tuntunut koskaan kelpaavan.” Neal Adams, puolestaan muistaa 1960-luvun puolivälissä, tussanneensa vasten Schwartzin tahtoa Marv Wolfmanin ja Len Weinin tarinan. Schwartz olikin sitten lopulta antanut sille siunauksensa.
Käsikirjoittajien ja piirtäjien katkeruuden toimittajaa kohtaan ymmärtää. Mutta miksi ihmeessä DC:n toimittajat olivat vihoissa keskenään? Oliko Bob Kanigher mahdollisesti kateellinen Julielle, koska hänellä oli niin hyvä suhde vaimoonsa?

Ruoka ja naiset kiinnostavat miestä

Juliuksella oli tapana soittaa kotiin parittomalla kellon lyömällä (klo 9, 11, 13, jne). Hänen vaimonsa taas otti yhteyttä parillisina tunteina. Ehkä juuri tästä Kanigher sai aiheen moittia Schwartzia: ”Ainoa osoitus hänen luovuudestaan oli suunnitella päivällisen koostumusta puhelimessa.” Tai ehkä Schwartzin pälätys yksinkertaisesti häiritsi Kanigher, joka toimitti ja myös kirjoitti useita DC:n sarjakuvia?
Jean Schwartz kuoli 20 vuotta ennen miestään. Tämä tapahtui muutamaa vuotta ennen Julien virallisen työuran loppumista. Suruajan jälkeen Julius kuitenkin nautti flirttailusta ja naisten seurasta ravintoloissa, kahviloissa ja festivaaleilla kuin kuka tahansa 70-vuotias.

Fanittaja ei kuole koskaan

Schwartzin lahjakkuus saattoikin olla pitkälle sosiaalista älykkyyttä? Hänen sanottiin sietävän hyvin jopa Mort Weisingeriä. Kaikkein eniten Schwartz ilmeisestikin nautti fanien kanssa juttelemisesta. Olihan hän itsekin varsinainen pitkän linjan fanittaja. Vielä eläkkeellä ollessaan hän ruinasi, riesaksi asti, ilmaisia matkoja San Diegon festivaaleille.
Julie osallistui mielellään paneelikeskusteluihin, joissa hän kertoi myös vailla todellisuus pohjaa olevia ”tosia” juttuja. Näin hän sotki fanien pyrkimykset tutkia DC:n historiaa. DC:llä firmana on tietenkin omat syynsä antaa arpisten haavojen olla. Iso osa Schwartzin työkavereista, kuten Liebowitz, ovat jo kauan sitten siirtyneet manan majoille. Weisinger, joka oli samaa vuosikertaa kuin Schwartz ja Liebowitz, kuoli maaliskuussa 2002.
Fanit rakastivat Julieta, olihan hän festareilla tervehtinyt henkilökohtaisesti useimpia heistä. Lisäksi Schwartz äkkäsi, samoihin aikoihin Stan Leen kanssa, kirjepalstojen tärkeyden lehdissä.

Elämä ja teokset

Schwartzin meriittilistoja löytyy netistä pilvin pimein. Tässä siis vain joitakin hänen uransa huippuhetkiä.
Vuonna 1950 ja 1951 hän perusti DC:llä Strange Adbventures ja Mystery in Space -lehdet. Nämä siirtyivät Schwartzilta Schiffille vuonna 1964. Kerrotaan myös, että Schwartz palkkasi 1950-luvulla Murphy Andersonin tussaamaan Carmine Infantinon piirroksia. Näin hän loi yhden DC:n huipputiimeistä, joka tuotti mm. Adam Stange – Mystery in Space, Hawkman, Atom, Green Lantern ja Atomic Knights -sarjakuvia.
Sci-fi teemoja Schwartz toi muihinkin sarjakuviin. Omien sanojensa mukaan hän tykkäsi kirjoitella syntytarinoita uusiksi. Esimerkiksi uusi Vihreä Lyhty löysi pukunsa ja mahtisormuksensa haaksirikkoutuneesta UFOsta.
Salaman kehittelyssä Showcase #4 -lehteä varten (1956, kannen kuva ylhäällä), on tiettävästi ollut mukana muitakin kuin Schwartz. Julie toki kastoi Barry Allenin, ja auttoi punanutun kursimisessa oikeaan kuosiin. Kanigher vastasi sekä Salaman, että Vihreän Lyhdyn ensimmäisistä käsikirjoituksista.

Batmania Schwartz on viilannut vuodesta 1964 noin 10 vuden ajan, mutta mihin suuntaan, ja millä menestyksellä? Teräsmiehen toimittaminen kuului Schwartzille 1971-1985 ja hän mm. neuvotteli Christopher Reeven tähdittämän leffan käsikirjoittamisesta. Julien huomassa Clark Kent vaihtoi työpaikkaa ja hänestä tuli TV-toimittaja. Schwartzin töistä juuri Batamania ja Teräsmiestä nähtiin meilläkin melko tuoreeltaan.
Viimeiset kuukausittaiset lehtensä Superman #423:n ja Action Comics #583:n Schwartz teki vuonna 1986 Alan Mooren, Curt Swanin, George Pérezin ja Kurt Schaffenbergerin kanssa.

Schwartz on saanut mm. Fandom Hall of Fame, the Shazam, the Eagle, the Alley, the Inkpot ja Jules Verne -palkinnot. Vuonna 1998, DragonCon perusti hänen nimeään kantavan Julie Awardin. Palkinto myönnetään henkilöille, jotka ovat ansioituneet monen eri sarjakuvalajityypin parissa.

Epäilemättä Schwartz oli DC:n hierarkian yläpäässä mies paikallaan. Toimittajana ja persoonana hän vaikutti sarjakuvien sisältöön noin 45 vuoden ajan. Julien lempinimi, Living Legend, kertoo sekin jotain arvostuksesta.
Monet hänen työtovereistaan viittaavat muistosanoissaan äreän kuoren alla sykkivään lämpimään sydämeen. Siksi onkin turhaa miettiä, vihasiko hän todella sarjakuvia, niin kuin Gil Kane väittää?! Ainakin Schwartz rakasti tieteistarinoita, siihen ei kenelläkään ole nokan koputtamista.

Lisätiedot, lähteet, disclaimer, yms.

HarperCollins julkaisi vuonna 2000 Schwartzin muistelmat, joiden kirjoittamisessa avusti Brian Thomsen. Kirjan nimi on ”Man of Two Worlds: My Life in Science Fiction and Comics” Tämän jutun tarinat olen suomentanut suurimmaksi osaksi Steve Duinin ja Mike Richardsonin kirjasta Comics Between the Panels. Olen käyttänyt lähteenä myös jonkin verran muuta kirjallisuutta ja nettisivuja. Olen myös tietoinen siitä, että DC:n antama virallinen kuva, ja postuumisti julkaistut kirjoitukset Schwartzista, antavat hänestä hieman erilaisen kuvan kuin oma artikkelini.

Kvaakin Julius Schwartz -keskustelu