Sarjakuvien Suomi 100
 |
Teksti: Jalmari Finne
Kuvitus: Ola Fogelberg
Julkaistu: Janne Ankkanen sotajalalla, Otava 1918
Suomen Kuvalehti 42-52/1917 ja 1-4/1918, uusintajulkaisu Sarjainfo 2/1978-1/1979
Heikki Kaukoranta ja Jukka Kemppinen nimeävät Janne Ankkasen uraa uurtavassa Sarjakuvat -kirjassaan (Otava 1972 ja 1982) Suomen ensimmäiseksi täysiveriseksi sarjakuvasankariksi. Myöhemmin on käyty keskustelua siitä pitäisikö titteli kuitenkin antaa esimerkiksi Vahvamies -sarjalle. Niin tai näin, Janne itse tuskin moista kunniaa kaipaa. Ja joka tapauksessa Ankkanen on sarjakuvahistoriallisesti vähintään yhtä merkittävä saavutus kuin ensimmäinen kotimainen albumi, Professori Itikaisen tutkimusretki (1911).
Hahmo syntyi aivan Suomen itsenäistymisen kynnyksellä, mutta sarja päättyi jo yhdentoista julkaistun jakson jälkeen. Ankkasen vaiheita saatiin seurata vain viitisen kuukautta. Sarjan täydellinen nimi on: Janne Ankkasen merkilliset vaiheet nykyajan ristiaallokossa. Lopetusviikolle, tammikuun viimeiselle vuonna 1918, osuivat sekä punakaartien liikekannallepano että suojeluskuntien julistaminen hallituksen joukoiksi. Sisällissota oli syttynyt.
Itsenäisyyden aika alkoi vailla yhteistä päämäärää. Kun Venäjän uusi hallinto hieman yllättäen myönsi tammikuussa Suomelle luvan irtautua keisarikunnasta, alettiin vasta miettimään seuraavaa askelta. Tulisiko uudesta valtiosta itänaapurin esimerkin mukaisesti sosialistinen maa, tasavalta vai kuningaskunta?
 |
|
Ensimmäisen jakson sisään on upotettu tekijöitä esittelevä ruutu. SK 42/1917
|
Vaikka käsikirjoittaja Jalmari Finne (1874-1938) kritisoi hurmahenkistä liikehdintää, hän varoi asettumasta suoraan kenenkään puolelle. Suomen Kuvalehden lukijat tietenkin tulkitsivat sarjaa omista lähtökohdistaan, ja silloin Ankkasen tempaukset rinnastuivat vapautensa huumassa rettelöiviin kansanjoukkoihin. Sisä- ja ulkopoliittisesti epävakaa aika tarjosi tekijöille roppakaupalla kutkuttavia aiheita. Puheet ja aatteet eivät aina olleet linjassa tekojen kanssa.
Ola “Fogeli” Fogelbergin (1894-1952) lennokkaat kuvat elävöittävät mainiolla tavalla sangen kirjallista, hirtehistä ja pakinamaista Finnen tekstiä. Vaikka Fogelberg kuvitti samoihin aikoihin monia poliittisia pilalehtiä, sisältö menee nimenomaan käsikirjoittajan piikkiin. Kangasalan suuri poika, Jalmari Finne, oli jo ehtinyt kohota kansansuosioon muilla ansioilla, teatterimiehenä ja lastenkirjailijana. Parikymmentä vuotta Finneä nuorempi Fogelberg sen sijaan vasta käynnisteli uraansa. Pilalehtien avustamisen lisäksi paljasjalkainen helsinkiläinen teki sivun mittaisia reportaasisarjakuvia kaupungin tapahtumista Suomen Kuvalehteen (huhtikuu 1917 ja 1918).
Anarkistiankka
 |
|
Janne ei pukeudu naiseksi hauskuuttaakseen lukijaa vaan hassuttaakseen venäläistä. SK 44/1917 © Finne ja Fogelberg 1917
|
Puolen sivun mittaisena julkaistun sarjan johdannossa esitetään usein ongelma, johon Janne sitten tarjoaa persoonallisen ratkaisun. Ankkanen otti kantaa isoihin kysymyksiin. Hän hahmotteli maalle uutta lippua, sävelsi kansallishymniä ja sovitteli päähänsä kruunua. Perinteisesti sankari esitetään avuliaana ja harkitsevana, tai ainakin fiksuna. Hänen ei yleensä ei kuulu tavoitella omaa etuaan. Janne on kaikkea muuta kuin tavallinen sankari. Siipiveikko muistaa pitää puolensa. Vaikkapa säännösteltyjen ruoka-annosten hamuamisessa kaikki keinot olivat sallittuja. Sarjakuva näyttää miten otollista aikaa vallankumoukset ovat opportunisteille.
Vain vuoden ikäisen Suomen Kuvalehden tilaajamäärä ylsi syksyllä 1917 viiteenkymmeneen tuhanteen. Voidaan siis olettaa, että melkoinen joukko suomalaisia seurasi Ankkasen seikkailuja. Näin sarjakuvaa mainostettiin kahden palstan ilmoituksessa Helsingin Sanomissa 6.1. 1918.
Joka lauantai saapuu Suomen Kuvalehti tuoden lukijoilleen… Huvittavan pilakuvasarjan, jossa toisinaan pilkistävät päivän kuumeiset kysymykset leppoisan huumorin vilvakkuudessa, mutta jossa myös tuottaa iloa joku yleisinhimillinen pikku piirre.
Vertauskuvia
Jälkipolville ei ole säilynyt tietoa Ankkas -hahmon syntyyn johtaneista pohdinnoista. Piirtäjän tytär Ruth Kaila arveli, että Finne olisi päätynyt eläinhahmoon, koska sitä ei suoraan voitasi yhdistää keheenkään olemassa olevaan henkilöön. Kaukoranta ja Kemppinen esittävät sarjan lyhytikäisyyden syyksi sitä, että Ankkasen aiheet olivat liian kuumia sarjakuvassa käsiteltäviksi.
Eläinallegoria oli suomalaisille entuudestaan tuttu tehokeino poliittisista pilapiirroksista – miksei eläinsaduistakin. Tapahtumien vertaaminen elettyyn todellisuuteen käy kuin luonnostaan, vaikka sarjan hahmot kuuluvatkin eläinkuntaan. Otetaan esimerkiksi ylläolevan kuvan jakso, järejstyksessään toinen Ankkanen. Jos ensimmäisen ruudun ankan hatun koristenauha ja sulka olisivat punaisia, kyseessä olisi vaatetuksen perusteella ilmiselvä punikki. Harvan aikalaisen mielestä heilastelu Suomessa oleskelevien venäläisten kanssa oli sopivaa, mutta poliittisesti suomalaisten sosialistien ja vallankumouksellisten venäläisten yhteydenpito, oli jo tulen arka asia.
Silmiinpistävin piirre Jannen ulkoasussa ovat lippalakki ja irtokaulus. Vuoden 1914 kuuma kesä toi miesten muotiin näyttävät, leveät, takin kauluksen päälle käännetyt Shciller-kaulukset. Niitä “jotkut keikarit ovat ruvenneet käyttämään muutenkin kuin lawntennis-kentällä”, kirjoittaa Uusi Suometar, ja pitää muotia naismaisena. Vaikka Jannen kaulassa oleva solmuke ei lepatakaan vallattomasti kuin Lordi Byronilla, “naismainen” paidanrinnustin tekee hänestä keikarin, tai ainakin jonkin sortin nousukkaan.
Toisin kuin Aku Ankka, Janne Ankkanen on aikuisten sarjakuva. Kun Seura risti Disney-hahmon Ankka Lampiseksi (1936), lehdessä ajateltiin varmaankin vain hauskaa sanaleikkiä. Lukijat valittu kielikuva kuitenkin johdatti harhaan, sillä sarja tai hahmo ei mitenkään liittynyt ankkalammikko-käsitteeseen. Sen sijaan: “Jannne Ankkanen on lammessa eläessään saanut tuntea, miten niukasti kaupunki linnuille hankkii ravintoa”, kertoo Finne Ankkasen ensimmäisen jakson alussa. Toinenkin, edellä puitu, kuvasarja tapahtuu lammella, mutta sitten Finne päättää laajentaa Ankkasen elinpiiriä.
Viholliskuvia
Otava julkaisi vuonna 1918 kovakantisen Janne Ankkanen Sotajalalla -kertomuksen. Vain kahdentoista kuvan mittainen juoni kertoo siitä, miten Janne usuttaa ensin kanat kissojen kimppuun, sitten kissat koira vastaan ja lopuksi koirat lehmän päälle. Itse tämä veitikka seuraa tapahtumia sivummalta ja pyörtyy kun tilanteet käyvät liian tukaliksi. Ajatus sodasta lastenkirjan aiheena kummastuttaa nykylukijaa. Viime vuosisadan alussa kuitenkin katsottiin, ettei lapsia tarvitse varjella karuiltakaan tapahtumilta. Maailmalla vastaava esimerkki “herttaisesta” sotasarjakuvasta on japanilaisten Norakuro. Siinä kuvataan japanilaiskoiria käymässä kiinalaisia sikoja päin aseet tanassa. Ankkasen seikkailut eivät Norakuron tapaan jatku kirjasarjan mittaan, vaan tappeleminen loppuu lyhyeen.
 |
|
Janne Ankkasen sodat on sodittu. © Finne ja Fogelberg 1917
|
Kirjan tarina varoo tarjoamasta sen kummempaa opetusta. Sotajalalle lähtevä Janne vaikuttaa säälittävältä sekopäältä. Kertomus alkaa viheltäen mutta päättyy tussahdukseen. Sen voi kuitenkin tulkita laajemminkin kuin kommentiksi kotimaan verisiin tapahtumiin. Olihan ensimmäinen maailmansotakin vielä käynnissä.
Entä jos Finne ja Fogeli olisivat kypsytelleet ajatuksiaan vähän pidempään? Neljännesvuosisata myöhemmin George Orwell pääsee hieman samanlaisten ideoiden voimalla aivan tosiin sfääreihin. On myös mahdollista, että kirjailija Finne ja kuvataiteilija Fogelberg liikkuvat ajatuksissaan paljon pienemmissä ympyröissä. Ehkä he kommentoivatkin Suomen Taiteilijaseuran tulehtunutta tilannetta? Alun perin seuran perustajien tavoitteena oli yhdistää kulttuurin eri aloja. Viisikymmentä vuotta myöhemmin taiteilijoiden määrä oli lisääntynyt huomattavasti, samaan aikaan kun taidemarkkinat kärsivät pahasta lamasta. Taiteilijoiden sosiaalinen asema oli vuosisadan alussa huono, ja ihmisiä painoi huoli selviytymisestä. Seuraa repivät erilaiset ristiriidat, ja käytännössä se jakautui ainakin kahtia. Itsenäistymisen ajan alun kieliriita ja taiteelliset näkemyserot ajoivat kilpailevien helsinkiläisgallerioiden taakse ryhmittyneet porukat erilleen. Taiteiljoista vanhan koulun Gallen-Kallela ja uusia virtauksia arvostava Tyko Sallinen kisasivat siitä, kuka määrää tahdin.
Ankkanen ajan aallokossa
Janne Ankkasen lisäksi Fogelberg piirsi neljää muuta sarjakuvaa. Ne olivat Pupu ja Pelle (1926-34), Pölhö-Kustaa (1927-1929), Herra Pätkä (1929-43), Avulias Aatu (1930-1932), Kilu-Kalle (1938-1939) ja tietenkin Pekka Puupää, jota käsitellään Kvaakin juttusarjassa vuoden 1926 kohdalla.
Fogelberg herätti Janne Ankkasen lyhytaikaisesti henkiin sotavuosina Kansan Kuvalehdessä, mutta aika oli ajanut sen ohi.
Finnen ei tiedetä käsikirjoittaneen muita sarjakuvia. Hän ei myöskään mainitse postuumisti ilmestyneissä muistelmissaan omasta mielestään vähempiarvoisia töitään, kuten Helsingin Sanomien avustamista tai Janne Ankkasta.
Osallistu Kvaakin Sarjakuvien Suomi 100 -keskustelun.
Vuosilta 1917-1966 valitut sarjakuvat listattuna.
Janne Ankkanen -sarjakuva sisältyy Kansalliskirjaston digitoituun aineistoon
Lähteinä käytetty tekstissä mainittujen ja linkitettyjen lisäksi myös:
Jukka Rislakki ja Rainer Sandell, Varsinainen Puupää! Ola Fogelbergin ja hänen Pekkansa tarina. Tammi 2005
Jalmari Finne, Ihmeellinen seikkailu : ihmisiä, elämyksiä, mietteitä, Gummerus 1939
Jaakko Puokka, Kolmipäinen koira. Topi Vikstedt, 1920-luvun taiteilija ja hänen maailmansa. Otava, 1983
Uusi Suometar 4.8. 1915