Kolme tyttöä ja luukku

1960-luvulla luodulle sarjalle Apartment 3-G kävi kuin 3g-kännykkämeiningille. Alku vaikutti hyvältä, mutta nykyään hommaa pidetään elossa tekohengityksellä. Kurkistetaanpa syvemmälle tämän stripin historiaan.

King Features, joka sarjakuvaa nykyään myy, ei välitä sarjasta sen vertaa, että olisi saanut kotisivulleen sitä koskevat faktat oikein. Sarjan mainoslausekin on siirappisen koominen: ”Kun lukijat kaipaavat ystävää, he tietävät että voivat aina löytää sellaisen Asunto 3-G:stä.”

Turun Sanomissa strippi syrjäytti muutama vuosi sitten Juliet Jonesin suomennetulla tittelillä Ellit, ja nyt vuoden vaihteessa se paiskattiin lehdestä kokonaan pihalle.

Kvaakin ylläpidossa Vesa Kataisto kommentoi Ellien kuoppaamista ja sarjan nykyversiota näin: ”Maailma ei menettänyt mitään, päinvastoin, vaikka Ellit-seikkailu taisikin jäädä kesken. En tiedä. Sarjassa näytti aina olevan joko sama perusjuttu tai sitten uusi juoni meneillään, mutta harvoin niin että tarina olisi jatkunut kahta-kolmea strippiä pitempään peräkkäin.”

Nyky-Ellejä kirjoittaa Marvelilla ja DC:lläkin kässäröinyt Lisa Trusiani ja sitä piirtää Frank Bolle. Niiden, jotka jäivät 3-G:n tyttöjä vielä kaipaamaan, kannattaa yrittää kaivella sarjaa vaikka AZCentralin sivuilta. Strippi ilmestyy edelleen noin sadassa lehdessä, ja sillä on takanaan… suuri menneisyys.

Luonnollisen oloista sarjakuvaa

Sarjakuvahistorioitsija Maurice Horn on samaa mieltä Kataiston kanssa siitä, että käsikirjoitus ei ole koskaan ollut ”Ellien” ilmeisin vahvuus. Sarjan käsikirjoittaja ja luoja, Nicholas P. Dallis, aloitti uransa psykiatrina, mutta siirtyi saippuaoopperoiden pariin vuonna 1948.

Dallisin esikoinen, Rex Morgan M.D. oli omana aikanaan edelläkävijä. Tämä toiminnallinen tohtorilääkäri nuoli hyvällä maulla sodasta toipuvan maan psyykeä terveeksi. Toisen tunnetun sarjakuviin seonneen lekurin Osamu Tezukan tapaan Dallis käytti asiantuntemustaan kansan valistamiseen. Siinä missä Tezuka suunnisti Black Jackeineen fantasiaan, Dallis kuitenkin piti jalat maassa. Morganin hoitsuapulaisen, June Dalen, pää oli silti romanttisesti pilvissä, niin kuin lajityyppiin sopii. Amerikan kansaa kohtaan Rex Morganilla oli myös valistus tehtävä. Hän oikoi väärinkäsityksiä ja rikkoi sairauksiin liittyviä myyttejä. Paitsi että Dallisin Rex Morgan oli lähestymistavaltaan yksi ensimmäisistä naturalistisista sarjakuvista, tekijällä oli myös tuotantotaloudellista silmää. Morgan -strippi syntyi tiimityönä. Dallis tuotti käsikirjoituksia ja summittaisia luonnoksia, jonka jälkeen Marvin Bradley piirsi sarjan päähenkilöt ja Frank Edgington sivuhenkilöt ja taustat. Tässä vaiheessa historiaa sarjakuvatehtailu haki jenkeissä muotoaan. Iso osa sarjakuvista tehtiin vielä käsikirjoittaja-piirtäjä pareina tai jakaen luonnostelun, tussaushommat ja käsikirjoittamisen Jack Kirbyn ja Joe Simonin tapaan.

”Psykiatrit, elämäni suola”

Alex Kotzky oli yksi WW2:n veteraaneista. Sota oli keskeyttänyt hänen haaveensa toteuttamisen kahdeksi ja puoleksi vuodeksi. Monen muun kultakauden sarjakuva-artistin tapaan Kotzky oli syntyjään (1923) Bronxista. Seitsemäntoistakesäisenä Kotzky jo lyijykynäili alkuperäistä Sandmania ja piirsi taustoja Will Eisnerin Spirit-strippiin. Eisnerin sweat shopin työtekijänä Kotzky pääsi myös tussaamaan Lou Finen töitä. Fine puolestaan oli omana aikanaan kollegojen parissa yksi korkeimmalle nostetuista nimistä, ja nuori Kotzky luonnollisesti fanitti häntä täysillä. Setä-Sam rekrytoi Kozkyn ja Fine päätyi toistelemaan: ”If I’m so famous, why arent I rich?

If I was so great, why aren’t I rich?” Kaikki piirtäjät eivät kuitenkaan kelvanneet sotimaan. Jack Cole, oli yksi niistä tekijöistä, joka piti haamupiirtäjänä 1940-luvun alkupuolella Spiritiä hengissä. Cole työskenteli pääasiassa kuitenkin Eisnerin kilpailijalle Busy Arnoldille ja loi uraa tämän firman, Quality Publishingin, lehdissä. Colen päätyönä pidetään Plastic Mania (Meillä nähty viimeksi DK2:ssa ja JLA:ssa), joka yhtenä harvoista superhemmoista selvisi sodanjälkeisestä sankarilamasta. Rintamakokemusten väkevöittämä Kotzky päätyi jeesailemaan Colea. Nyt hänen meriittilistaansa kasvoi muun muassa sellaisilla sarjoilla kuin Blackhawk ja Plastic Man.

Maailma muuttui ja sarjakuva sen mukana. Tekijöiden piti keksiä jotain hengen pitimikseen, ja se jokin oli rikos. Kotzkysta oli tullut Colen luottomies ja niinpä hän oli messissä kun Jack perusti legendaarisen True Crimen. Kotzky teki työtä käskettyä ja kertoi lehteä varten muun muassa tositarinaa rötöstelevästä kannibaaliperheestä. Paremmin muistetaan kuitenkin yksin Colen piikkiin mennyt sarja nimeltä ”Murder Morphine and Me”, jota Kotzky oli mukana luomassa. Omalla tavallaan opettavainen ”Morfiinijuttu” ei ollut juuri sen kummempi kuin muutkaan lajityyppinsä edustajat, mutta se jäi historiaan psykiatri Frederic Werthamin tartuttua siihen.

Sarjakuvia (ja sarjakuvantekijöitä) alettiin jenkeissä panna ahtaalle 1940-luvun lopussa. Kehitys huipentui viisi vuotta myöhemmin Comics Codeen. Monen muun piirtäjän tavoin Kotzky jätti uppoavan laivan ja siirtyi vuonna -50 mainosten pariin.

Kolmekymppinen Kotzky kuitenkin vilkuili edelleen sarjakuvan suuntaan ja palasikin sinne 1955. Nyt haamuilemaan Milton Caniffin Steve Canyona. Pesti kesti neljä vuotta. Samaan aikaan hän vietti pari vuotta puurtaen myös Juliet Jonesia.

En ole kirjoituksessani maininnut lähellekään kaikkia Kotzkyn duuneja, mutta alkaa käydä ilmeiseksi, että tässä meillä on mies, joka niin sanotusti Tunsi Tyyppejä ja Teki Juttuja. Kaikki tämä johti myös vääjäämättä siihen, että kun Kozkya noin 10 vuotta vanhempi Dallis oli päässyt urallaan niin pitkälle että alkoi kirjoittaa Apartment 3-G:tä, Kotzky oli juuri oikea henkilö sitä kuvittamaan.

35 vuotta, suotta?

Apartment 3-G perustui Dallisin pitkään hellimään ideaan sarjakuvasta, jossa kuvattaisiin modernia elämää ja sen uutta ilmiötä, työssäkäyviä uranaisia. Tätä varten hän tarvitsi piirtäjän, jolla olisi kuvittajan ote, ja joka piirtäisi naiset mestarillisella pieteetillä ja omistautuen työlleen.

Kotzky todellakin valitsi mahdollisimman realistisen tyylin ja tämä saa hahmot näyttämään valokuvista piirretyiltä – silloinkin kun ne eivät sitä ole. Legendan mukaan kesti 36 kuukautta miesten ensi tapaamisesta sarjan päätymiseen lehteen maaliskuussa 1961. Dallisin kuoltua, vuonna 1991, Kotzky otti harteilleen myös käsikirjoittamisen.

Kotzky käytti piirrostyössä apunaan valokuvia ehkä enemmän kuin kukaan muu sarjakuvantekijä. Kaikille päähenkilöille löytyy julkkisvastineensa. Samaan tapaan, käymällä läpi fotoja, hän myös synnytteli sivuhenkilöt. Sanomalehtistripin rajallinen tila oli Kotzkylle haaste. 1970-luvulla lehdet runttasivat päivittäissarjat yhä pienempään tilaan. Muut piirtäjät itkivät mutta Kotzky nauroi.

Sarjan parhaat päivät nähtiin kuitenkin ilmeisesti jo ennen tätä. Vuonna 1968 National Cartoonists Society palkitsi Apartment 3-G:n ”Parhaana tarina-strippinä”. Kotzkyn työtä tämän tyttökolmikon parissa on luonnehdittu muun muassa luonnehtimalla hahmoja pinnistelemättömän seksikkäiksi. Omasta puolestani sanoisin, että sivellintyö on paikoitellen sangen jouhevaa.

Tekijä käyttikin valtavasti aikaa hahmoille sopivien ilmeiden ja asentojen hakemiseen. Kerronnan kannalta yhtä huolella on valittu taustat ja kuvakulmat. ”Tavoitteeni tässä hommassa olisi löytää nopeampi tapa tehdä strippiä ja ottaa kerrankin kolme päivää vapaata”, kerrotaan Kotzkyn sanoneen. Sitä nopeampaa tapaa ei kuitenkaan koskaan löytynyt. Taiteilija vietti aikansa enimmäkseen New Yorkin studiossaan. Alex Kotzky kuoli syyskuussa 1996 ja piirustuspöydälle jäi puolivalmis Apartment 3-G -sunnuntaisarja.

Mainio Apartment 3-G -fanisivu jota olen muutaman kirjan ohella käyttänyt lähteenä tämän jutun kirjoittamisessa. Tuolta ovat peräisin myös oheiset Kotzkyn piirrokset.

4 Replies to “Kolme tyttöä ja luukku”

  1. Saippuaoopperasarjakuvat ovat suosittuja rapakon takana. Ne ovat alkaneet jo ennen television aikaa ja vakinnuttaneet asemansa.

  2. Sarjaa piirtää, ainakin nimellisesti, Frank Bolle, joka piirsi myös Juliet Jonesia sarjan loppuun asti. Ehkä siksi juuri oli luontevaa napata Ellit Jonesin tyttöjen tilalle Turun Sanomiin, ja taitaapa sarja vielä muutamassa muussakin lehdessä ilmestyä. Pitäisi jonkinmoinen rekisteri perustaa missä olisivat kaikki suomen lehdissä ilmestyvät sarjat.
    Ellit, kuten Juliet Joneskin, oli niitä saippuastrippejä joissa puhelimeen vastaaminen kestää kolme päivää ja kävely käytävän päästä toiseen viisi. Mm. Don Rosa taisi näin irviä. Kyllä saippuasarjat ovat sanomalehdissä jo katoavaa kansanperinnettä, niin jenkkilöissä kuin meilläkin. En muista että uutta sellaista olisi tullut vuosikymmeniin – kaava on siirtynyt huumoristrippeihin, kuten Meidän perhe ja Teinileena (Luann).

  3. On Dallas-sarjakuvasta kai jo parikymmentä vuotta mutta se ilmestyi Suomessakin Iltalehdessä.

  4. Niin, mutta tämmöiset Dallasit, Pokemonit, Mutanttininjakilpikonnat, Star Warssit yms. ovat sanomalehdissä hetken ilmiöitä joilla pyritään maksimoimaan lukijoiden huomio. Kuultua lapsen suusta: ”Meille pitää tilata Turun Sanomat kun siinä ilmestyy Pokemon!”

Kommentit on suljettu.