Sarjakuvafilmatisointien kaksi koulukuntaa

Hiljattain kotiteatterilevitykseen saapuneet Captain America 2: Winter Soldier ja X-Men: Days of Future Past ovat viimeisimmät sarjakuvia menestyneesti mukailevat suurelokuvat.

Ensimmäinen lainaa keskeisimmät elementit Ed Brubakerin palkitusta käsikirjoitusrupeamasta Kapteeni Amerikan parissa. Chris Claremontin ja John Byrnen seikkailu Menneen tulevaisuuden päivät on puolestaan muokattu niin vapaamuotoisesti, ettei valkokankaalle ole päätynyt juuri nimeä ja perusideaa enempää.

Sin City (2005) vasta ilmestyneine jatko-osineen sekä 300 (2006), molemmat pieteetillä Frank Millerin työn pohjalta filmattuja, lähestyvät sarjakuvasta elokuvaksi -prosessia täysin eri lähtökohdasta.

Robert Rodriguez tavoitteli paitsi alkuteoksen hengen ja yksittäisten kohtausten, myös visuaalisen otteen siirtämistä orjallisesti teatteriin. Spartalaisten sotaretki puolestaan etenee Zack Snyderin otteessa ruutu kerrallaan piirtyvinä kohtauksina. Kiistattoman tehokkaasta siirtokuva-vaikutelmastaan huolimatta kumpikaan ei ole tämän filosofisen laidan edelläkävijä.

Mafian pyöveli (1995) – Kazuo Koiken ja Ryoichi Ikegamin Crying Freeman -mangan valkokangasversio – siirsi toimintakohtaukset äärimmäisellä tarkkuudella paperilta näyttelijöiden koreografiaksi. Tältä osin ansio kuuluu mm. John Woon taustajoukoista löytyvän leikkaaja David Wun tilille, mutta lyhyeen puristettu elokuva oli myös kokonaisuutena varsin onnistunut sovitus.

Nappiosumista huolimatta, joihin lukeutuu niin ikään Snyderin näkemys Alan Mooren ja Dave Gibbonsin merkkipaalusta Watchmen (2009), hiilipaperikopioiden tavoin valkokankaalle jäljennetyt filmiversiot ovat aina väistämättömän teennäisiä.

Stanley Kubrick muokkasi Stephen Kingin Hohdon valkokankaalle (1980) säilyttäen alkuperäisteoksen pohjalla, mutta silti itsenäisen ja monesti tunnustetun elokuvataiteen edustajan luoden. Kubrickin lähestymistavalla on saatu aikaan myös sarjakuvasovitusten parhaimmisto.

Hohtoa vaatimattomampaa kulttimainetta – osin tietenkin Brandon Leen traagisen kuoleman vuoksi – nauttiva The Crow (1994) välittää täydellisesti James O’Barrin sarjakuvan goottihengen ja raa’an alkuvoiman.

Sielunsa on säilyttänyt myös animeklassikko Ghost in the Shell (1995), jonka Mamoru Oshii sovitti keskittyen Masamune Shirown mangan yksittäiseen tarinaan ja siitäkin aivan sen ydinteemoihin. Lopputulos on karkaistua terästä animaation muodossa.

Samoin korealaisohjaaja Bong Joon-ho kuori vastikään Jacques Lobin ja Jean-Marc Rochetten ranskalaissarjakuvasta Le Transperceneige (1982) sen kovimman idean siemenen esiin. Siten yhteiskunnallisilta teemoiltaan voimakas, mutta muutoin jo ajan hampaan puraisema sarjakuva kääntyi huuruisen honkkarihenkiseksi scifi-jyräksi nimeltään Snowpiercer (2013).

Etäisyys alkuteokseen on usein lopputuloksen kannalta eduksi. Tästä paras esimerkki lienee David Cronenbergin A History of Violence (2005), vapaa tulkinta John Wagnerin ja Vince Locken työn pohjalta.

Kovan käden lisäksi tarvitaan Oshiin ja Cronenbergin kaltaista visionääriä, joka kuvanveistäjän silmin työstää raakamateriaalinsa pohjalta jotain esikuvansa ylittävää. Muutoin käy päinvastoin ja alkuperäisteoksen voima menetetään jo tuotantoportaassa, kuten kävi Matzin ja Colin Wilsonin 1970-luvun tiukkaa svengiä tykyttävän Bullet to the Head -sarjan kohdalla – alkuteos kääntyi mitäänsanomattomaksi Sylvested Stallone -toiminnaksi (2012).

Tuotantoprosessissa myös Wanted (2008) silpoutui valkokankaalle kelpaamattomia elementtejä karsittaessa siten, ettei nimeä lukuun ottamatta paljon muuta tästä Mark Millarin käsikirjoituksesta vahingoittamatta lopputulokseen siirtynyt.

Toinen Millar-projekti, yhdessä nuoremman John Romitan kanssa luotu Kick-Ass (2010), sen sijaan pitäytyi alkuperäistarinalle uskollisena. Silti se se rullasi toimintapätkänä hyvin myös omilla ansioillaan. Jatko-osan suhteen tekijät jo tiesivät sarjan päätyvän suurelle kankaalle.

Sarjakuvien harppaus valkokankaalle on nykyisessä laajuudessaan varsin uusi ilmiö, mutta se näkyy sarjakuvakentässä jo varsin leimallisesti. Tämä takaisinkytkentä on syntynyt tekijöiden toivoessa Hollywoodin tarttuvan filmatisointioikeuksiin.

Kaksisuuntaiseksi muuttuneella yhteydellä sarjakuvien ja niihin pohjautuvien elokuvien välillä on siis ennakoiva luonne. Näin entistä useammin lukija tuntee tekijöiden kirjoittaneen sarjakuvan puolittain valkokankalle sovitettavaan muotoon.

Elokuvamaisuus sarjakuvan yhteydessä on perinteisesti tarkoittanut sujuvuutta – jatkossa kenties myös rahastettavuutta.


Keskustele Kvaakissa kuinka tätä nykyä ”ihan kaikki sarjakuvat” filmatisoidaan.

Artikkelissa mainitut sarjakuvat:

  • 300 (Dark Horse Comics, 1998), suom. Egmont, 2007
  • Bullet to the Head (Du Plomb Dans La Tete, Casterman, 2004–2006), engl. julkaissut 6-osaisena minisarjana Dynamite Entertainment, 2010
  • Crying Freeman (Kuraingu Furīman, Shogakukan 1986–1988), engl. julkaissut Viz Media useassa muodossa ja Dark Horse Comics 5 pokkarin sarjana, elokuva pohjautuu sarjan ensimmäiseen tarinakokonaisuuteen
  • Ghost in the Shell (Kodansha, 1989–1990), engl. julkaissut Dark Horse Comics
  • History of Violence (Paradox Press/Vertigo/DC Comics, 1997), suom. Väkivaltainen tausta, Egmont, 2011
  • Kick-Ass (8-osainen minisarja, Icon/Marvel, 2008–2010), suom. Egmont, 2013
  • Ryhmä-X: Menneen tulevaisuuden päivät (Days of Future Past, The Uncanny X-Men 141–142, Marvel, 1981), ensisuom. Ryhmä-X 10/1985
  • Sin City (Dark Horse Comics, 1991), suom. Like 1993
  • Snowpiercer (Le Transperceneige, Casterman, 1982), engl. julkaistu nimellä Snow Piercer: The Escape, Titan Comics, 2014
  • The Crow (Caliber Press, 1989), suom. Jalava 1995
  • Wanted (Top Cow Productions, 6-osainen minisarja, 2003–2005)
  • Watchmen (DC Comics, 1986) suom. Vartijat, Egmont, 2006.