Marvelit, muutokset ja minä

Katkera loppu, todellakin.
Katkera loppu, todellakin.

Vuonna 2014 ei enää julkaista yhtäkään numeroa Ryhmä-X:n seikkailuja Suomessa. Jäljellä on siis enää Hämähäkkimies elikkä Spider-Man, tuo ensimmäinen ja kautta linjan suosituin Marvel-hahmo Suomen kamaralla. Hämähäkkimieskin se on jaksanut seikkailla täällä vuodesta 1980. Ryhmä-X tuli mukaan kuvioon paria vuotta myöhemmin.

Ja mitä siinä välissä on tapahtunut? On ilmestynyt jos jonkinlaista lehdykkää ja paikallisia on hämmästytetty jos jonkinlaisella kalsarisankarilla, joista useimpien seikkailuja saa nyt seurata muutaman vuoden välein elokuvateatterin isolta ruudulta.

Ja kasvoihan siinä muutama sarjakuvalehtien harrastajakin, osittain juuri näitä hahmoja ja sarjoja arvostaen.

Itsekin tähän joukkoon kuuluvana yritän tässä kirjoituksessani kertoa mitä Marvel minulle merkitsee, miten se on kulkenut mukanani elämäni eri vaiheissa ja miksi, oi miksi se on yhä aikuisena ihmisenä itselleni jostakin mielettömästä syystä tärkeä asia.


Henkilönä jota on aina kiehtonut lähes kaikenlainen tarinankerronta sarjakuvat ovat tietysti olleet osa kehitystä aivan alusta saakka. Batman oli ehkä ensimmäinen tutustuminen supersankareiden maailmaan. Joskus ekoilla luokilla piirsin taululle mielestäni hyvin onnistuneen Lepakkomiehen. Opettaja torui minua väkivallan ylistämisestä, koska hänen mielestään kuvitus esitti panssarivaunua.

Näin sain samalla selville mitä taiteen väärin ymmärrettäväksi tuleminen tarkoittaa.

Batmanin lisäksi oli pari muuta universaalisti kovaa juttua, jotka tulivat kyllä ainakin nimellisesti tutuiksi kaikille ala-asteiässä. Oli Star Wars. Episodi I:stä odotimme vedet kielellä. Sitten oli videopelit kuten Mortal Kombat ja DooM, joita pelailimme toistemme syntymäpäiväjuhlilla vanhempiemme kauhuksi ja sekalaiseksi huoleksi. Ja sitten tulivat Marvel-sarjakuvat.

Ja siitä se sitten lähti.
Ja siitä se sitten lähti.

Porttina Marveleihin toimi G.I.Joe – tai kuten se silloin tunnettiin, Action Force. Tuohonkin tarinaan tempauduin mukaan aivan täysin pystymetsästä kesken kaiken, kun jossakin vaiheessa näin lehden paikallisen ruokakaupan lehtihyllyssä. Muistan kyseisen julkaisun, numeron 4/1993 vieläkin, koska sen kansi painui mieleeni: ryhmä riuskoja sotilasukkeleita, kaikilla yhtä paljon aseita kuin Rambolla ja kaikki nököttäen ison, ihmeellisen kulkuneuvohirvityksen päällä tulittaen eri suuntiin melko holtittoman oloisesti.

En tiedä miksi moinen vetosi minuun; en ikinä erityisemmin välittänyt sotajutuista. Mutta jokin vetosi ja hyvä niin, koska lehden sivulta löytyi samaistuttavia ja mielenkiintoisia hahmoja joista pystyi välittämään. Vieläpä molemmin puolin hyvä/paha -akselia.

Siihen aikaan ei myöskään harrastettu mitään ”jokainen lehti on jonkun ensimmäinen” -politiikkaa, joten tiettyjä kirjepalstan (tässä tapauksessa Kenttäpostin) kommentteja ja ”tapahtui silloin ja silloin” -asteriksilaatikoita lukuunottamatta uudella tulokkaalla ei ollut mitään aavistusta, kuka kukakin näistä lehden sivuilla toikkaroivista henkilöistä on.

Pystyi silti heti ensi sivulta alkaen hahmottamaan, että hahmoilla on oma historiansa, ja tämä utuinen mystisyys oli jopa suuri osa lehden vetovoimaa. Kaiken sisällä oli syvä historia melkein käsin kosketeltavissa, mutta silti hieman oman ymmärryksen ulkopuolella.

Marvelista en vielä tässä vaiheessa mitään tiennyt, muuten kuin nimenä pienellä lehden kannen yläkulmassa. Tapasin ihmetellä, kuka kumma tämä jokaisen sarjakuvan tekijätietojen yläpuolella oleva ”Stan Lee” mahtoi olla, joka kaikki nämä jutut ”esitti”. Tuumailin, että hänen täytyy olla jonkinsortin G.I.Joen jumalhahmo.

Hologrammi johti Hämähäkkimiehen hankintaan.
Hologrammi johti Hämähäkkimiehen hankintaan.

Ei siinä toki kauaa mennyt, kun varsinaiseen Marveliin törmäsin. Neljällä esiintaitettavalla kannella varustetun Ryhmä-X 6/1993:n muistan elävästi nähneeni kaupassa, mutta sitä ei tullut haalittua. Sen sijaan Hämähäkkimies 8/1993:ssa oli hieno ja kiiltävä hologrammikansi, ja se taas löysi tiensä luokseni.

Hämähäkkimieshän oli kokenut, ja koki vielä pitkään, suuria muutoksia niin hahmona kuin julkaisuna noihin aikoihin. 90-luku jyräsi niin tarinankerronnan kuin kuvituksenkin suhteen. Useimpien jo aikuisuuden saavuttaneiden fanien mielestä Marvel ei tiennyt mitä tehdä lippulaivahahmonsa kanssa ja paheksuivat tarinaan tuotua synkkyyttä ja kummallisuutta. Itseeni se meininki vetosi; verrattuna esimerkiksi muutama vuosi myöhemmin alkavaan piirrossarjaan – josta toki pidin kovasti – lehdet olivat paljon aikuisempia ja rujompia.

Aikuismaista otetta supersankarisarjakuvassa.
Aikuismaista otetta supersankarisarjakuvassa.

Ja mikäs se paremmin iskisi keskenkasvuiseen koltiaiseen kuin se, että meiningissä oli kunnolla särmää? Toki, eihän tarinakokonaisuuksissa aina ollut tuolloin paljoakaan järkeä eivätkä kirjoittajat vaivautuneet miettimään kuin sitä minkä uskoivat myyvän parhaiten – mutta silti otin silloin tuhat kertaa ennemmin aikuisten ongelmien kanssa painivan, synkkäilmeisen Peter Parkerin divareista löytyvien, vanhempien julkaisujen huolettoman velikullan sijaan koska tahansa – ja osa minusta ottaa yhä.

Tuomari aiheutti pahennusta.
Tuomari aiheutti pahennusta.

Jossakin vaiheessa vanhempani kauhistelivat Tuomaria vuoden 1993 suurikokoisemman erikoisjulkaisun, ”Paluun Suureen Ei-Mihinkään” sivuilla, jonka olin mennyt hankkimaan. Se oli sitä aikaa kun ei vielä tajunnut näiden lehtien tosiaan tulevan kauppoihin noin suunnilleen samassa vaiheessa kuuta vaan ainut keino löytää uudet mahdolliset julkaisut oli vinkua Äitiä ottamaan itsensä mukaan kauppareissulle niin usein kuin mahdollista.

Sitten lehtihyllyssä odotti joko karvas pettymys tai yllätyksen tuoma riemu. Sitä tunsi itsensä löytöretkeilijäksi matkalla kohti kartoittamatonta ulappaa missä mikä tahansa oli mahdollista. Vähän niinkuin Donald Blake joka ei vielä tiedä löytävänsä maagista Mjölnir -vasaraa muinaisesta jääluolasta.

Mahtaako nykyajan digitaalisessa maailmassa elävällä ihmisellä olla mahdollisuutta vastaavanlaiseen löytöretkeilyyn? Kaipa se on teknisesti mahdollista etenkin kun paperille painamaton sarjakuva on ilmeisesti melkoisen halpaa. Itse en ole koskaan osannut tehdä heräteostoksia muualla kuin paikoissa missä pääsee hipelöimään varsinaisia tuotteita.

90-luvun alku mahtoi kyllä olla hienoa aikaa olla Marvelisti: lehtiä oli paitsi Hämähäkkimies, Marvel, Sarjakuvalehti kuin Ryhmä-X:kin, mitkä kaikki ilmestyivät vähintään sen kuusi kertaa kuukaudessa, ja vielä lukuisat erikoisjulkaisut päälle. Puhumattakaan muiden kustantamoiden tarjonnasta. Ja legendaarisen Mail-Manin vielä legendaarisemmilla palstoilla kehdattiin vielä kinuta lisää! Vaikka oli lama!

Mega-Marvel tarjoili laatua, mutta harvakseltaan.
Mega-Marvel tarjoili laatua, mutta harvakseltaan.

Kun minä iskin mukaan skeneen alkoivat Rooman imperiumin lopunaikojen merkit olla jo uhkaavasti ilmoilla: mystinen kuulopuheista tuttu Ryhmä-X lakkautettiin, pian Marvel ja Sarjakuvalehti sulautettiin yhdeksi massiiviseksi mutta väkisinkin tarjonnaltaan vähäisemmäksi Mega-Marveliksi. No, onneksi oli divarit ja tuo ihana uuden löytämisen riemu.


Miten nämä lehdet sitten muovasivat käsitystäni maailmasta ja elämästä yleensä?

Hämähäkkimiehestä opin, että jopa supersankareiden on kasvettava aikuisiksi (ironista Marvelin nykyistä linjausta ajatellen, tiedän). Kun Suuri ja Mahtava Mail-Man jäi pois ja kloonisaaga vaikutti päättyvän upouuden Hämähäkkimiehen valintaan draama vaikutti yhtä arvaamattomalta kuin elämä itse. Toki samainen lehti muutamaa vuotta myöhemmin myös opetti minulle mitä tarkoittaa sanonta ”mitä enemmän asiat muuttuvat sitä enemmän ne pysyvät samana”. Mail-Man ei sentään tullut takaisin, mutta itse sarjan kohdalla opin ensi kertaa termin ”reboot”. Hämähäkkimiehen menneisyyden sörklääminen ilmeisesti kolmen promillen ikihumalassa työskennelleen John Byrnen muodossa taas opetti mitä tarkoittaa ”hirvittävä tuuba”.

Mail-Manin lähtö oli iso juttu.
Mail-Manin lähtö oli iso juttu.

Venom opetti minulle, etteivät kaikki pahat tyypit ole oikeasti mustavalkoisen pahoja. Jo G.I.Joe oli opettanut minulle aiemmin, että myös pahoja tyyppejä voi olla mielenkiintoista seurata. Wolverine opetti että myös sitä Ryhmä-X:ää kannattaisi haeskella, ja se puolestani opetti että kaikki hehkutus ei aina ole turhaa paisuttelua. Thor opetti minut innostumaan viikinkien aasamytologiasta ja koko skandinaavisesta historiasta samalla lailla kuin Asterix oli aikoinaan herättänyt hingun tietää lisää Roomalaisista.


2000-luvun puolelle tultaessa asiat menivät vielä vähän huonompaan suuntaan. Vaikka paperinlaatu parani, Mega-Marvel vaihtui pelkäksi Megaksi joka oli puolet ohuempi. Hämähäkkimies muuttui 13 -numeroisesta 68-sivuisesta jyräyksestä 12-numeroiseksi 52-sivuiseksi läpyskäksi. Ryhmä-X yritti tehdä paluuta mutta vei huolestuttavan kauan ennenkuin mitään lopulta materialisoitui.

Erikoisjulkaisuja tuskin enää näkyi. Kirjepalstat olivat täynnä tyyppejä jotka kirjoittelivat jättäneensä supersankarisarjakuvat 90-luvun alussa ja tulleensa takaisin lähinnä kysyäkseen mitä hittoa on oikein tapahtunut. Itse ensimmäistä kertaa mietin – etenkin kun Megassakin julkaistiin lähinnä Ultimate -linjan uudelleenlämmittelyjä jotka eivät ainakaan minulle tarjonneet juuri mitään – olisiko minunkin aika lyödä hansikkaat tiskiin.

Näin en kuitenkaan syystä tahikka toisesta osannut tehdä. Näihin aikoihin nimittäin elin vahvaa Frank Miller -kautta ja hänen läpilegendaarinen Daredevilinsäkin löytyi jostakin eteeni selattavaksi. Ja Daredevil ei luovuttanut koskaan. Enkä luovuttanut minäkään. Olen ainut tuntemani marvelisti joka ei pitänyt välivuosia lukiossa eikä missään vaiheessa roudannut kokoelmiaan divariin. Jaksoin uskoa, että sateenkaaren päässä odottaa kulta-aarre, ja sieltä se uusikin suomalainen sukupolvi löytäisi Marvel-sarjakuvan.

Mitä kävikään?

Mega loppui, Ryhmä-X kutistui 100-sivuisesta järkäleestä 52-sivuiseksi lehdykäksi vielä sen jälkeen kun se oli pilattu aivan totaalisen typerillä jatkosarjoilla kuten ”Wolverine: Origins”, kun taasen loistokkaat tarinat kuten Joss Whedonin Astonishing X-Men juoksu jätettiin tylysti kesken (mikä ei tietääkseni ollut suomalaisen toimituksen vika, eikä heitä tule tästä syyttää).

Yksi lempikirjoittajistani J. Michael Straczynski jätti Hämähäkkimiehen ehkä oleellisimman kauden sitten minulle yhä rakkaan 90-luvun erinäisten toimituksellisten kamppailujen jälkeen ja siirtyi kirjoittamaan Teräsmiestä, hahmoa jota en ole koskaan voinut sietää silmissäni. Kaiken kruununjalokivenä Hämähäkkimies myi avioliittonsa Mary-Janen kanssa, tuon ainoan säilyneen säikeen Wanhoista Hyvistä Ajoista säilyttääkseen May-Tädin elämän; hahmon joka oli jo kertaalleen tapettu ja millä kukaan Straczynskiä lukuunottamatta ei ole juuri koskaan osannut tehdä yhtään mitään.

Ja myyntiluvut jatkoivat laskemistaan.

Ja nyt on siis enää se Spider-Man.


Ja minähän olen sitä toki seurannut, ja uskollisesti olenkin. Ja pakko myöntää, että tarinoiden taso on vitkasti kasvanut. Toki joidenkin meistä on melkoisen vaikea yhäkään päästä yli koko Mefisto-sotkusta, mutta enemmän harmittaisi jos tuokin lehti loppuisi.

Semic löi Marvelin läpi Suomessa.
Semic löi Marvelin läpi Suomessa.
Ihmesarja tapasi tarjota klassista Marvelia huokeaan hintaan, sittemmin tilalle ovat astuneet kovakantiset uutuuskokoomat.
Ihmesarja tapasi tarjota klassista Marvelia huokeaan hintaan, sittemmin tilalle ovat astuneet kovakantiset uutuuskokoomat.

Marvelin suojelusenkelinä ja suomalaisena julkaisijana on jo pitkän aikaa meillä toiminut Egmont (silloin kun aloitin kyseessä oli Semic). Kyseessä on toki yhtiö, joten ilman tulosta ei heilläkään ole mahdollista Marvelia meille uskollisille työntää. Nytkin he ovat kokeilleet vesiä hienoilla (joskin varsin hintavilla), kovakantisilla opuksilla sen yhden lehden lisäksi, jotta englanninkielisiä lehtiä taitamatonkin saisi edes jostakin omat Marvel -lääkkeensä.

Siitä huolimatta on eräänlainen yhden aikakauden lopun fiilis käsillä. Ja eihän siinä mitään, kyllähän sen ymmärtää: aika aikaansa kutakin ja muutos on luonnollista. Eihän nyt kukaan voi olettaakaan, että ihmisiä jaksaisi ainaisesti kiinnostaa samat asiat.

Tarkoitukseni ei siis todellakaan ole valittaa tai huutaa kuinka ennen oli kaikki paremmin. Ainoastaan tahdoin tässä vanhana Marvelistina valottaa omia tuntemuksiani ja eittää etenkin asiaan perehtymättömien ihmisten ilmoille selityksentapainen siitä, miksi paikoitellen huonosti piirrettyjen kalsariveijareitten toikkaroinnit sarjakuvalehden sivuilla ovat joissakin piireissä Niin Pirun Vakava Asia.

Nämä hahmot ovat oikeasti muokanneet kuvaani elämästä ja ihmisenä olemisesta ja siksi tuntuu hiukan kirpeältä, ettei uusi sukupolvi sarjakuvanharrastajia olekaan oikein löytänyt näitä lehtiä. Tai että niiden tekijät ovat paikoitellen yhtä vahvasti yössä kuin potentiaaliset lukijatkin. Ja ehkä siksi kaikesta kyynisestä ”vesi joutsenen selästä” -mentaliteetistani huolimatta on himpun verran surullista, ettei uusi sukupolvi löydä näitä hahmoja synnyinmediassaan samalla tavalla kuin minä ne aikoinani löysin.

Ja kaikkein surullisinta on se, ettei enää voi tuntea itsensä Marco Poloksi käyskennellessään paikallisen ruokapuodin lehtipisteen luo toiveikkaana uusia, mielenkiintoisia kansia silmälläpitäen.