Veturi ja sen kuljettaja

Belgialainen arkkitehtiperheen poika François Schuiten (s. 1956) tunnetaan yhdessä käsikirjoittaja Benoit Peetersin kanssa luomastaan Hämärät kaupungit (Les Cités Obscures) -sarjasta. Tällä kertaa jo koulun ala-asteelta saakka yhteistyötä tehnyt duo päätyi hetkeksi erilleen Peetersin työstäessä sarjakuvien kirjoittamisen sijasta Derrida-elämäkertaansa. Kaunokainen on ensimmäinen Schuitenin itsensä kirjoittama albumi.

François Schuiten: Kaunokainen
La Douce (Casterman, 2012)
Suomentanut Kirsi Kinnunen
ISBN 978-952-270-062-9
Arktinen Banaani
Sidottu, 245 x 315 mm
88 sivua
Syyskuu 2012
Ovh 28€

Olemus kuin ammus

Eikä Kaunokainen yhtään hassumpi debyyttialbumiksi olekaan. Otsikon kaunokainen perustuu Belgian rautateillä vuosina 1938-1962 liikennöineeseen SNCB Type 12 -veturiin. Tyyppi kahdentoista futuristinen muotoilu näyttää edelleen modernimmalta kuin vaikkapa nykyisten Pendolinojen, siitäkin huolimatta, että korean kuoren alla piili pelkkä perinteinen höyryveturi.

Höyryveturikauden loppuminen sysää albumin tapahtumat liikkelle. Vanha 12.004-veturi ja sen kuvitteellinen kuljettaja Leon van Bel apulaisineen saavat tehdä hartiavoimin töitä pysyäkseen aikatauluissa. Siinä missä todellisuudessa höyryveturit korvautuivat diesel- ja sähkökäyttöisillä vetureilla, Schuitenin maailmassa ratkaisu on vaikuttavasti viehättävämpi: rautatiet korvataan kokonaan köysien varassa kiikkuvilla kaapelivaunuilla.

Turun tautia raiteilla

Itse köysikaapelivaunut ovat kuitenkin kulmikkaita ja mitäänsanomattomia verrattuna Kaunokaisen tulevaisuutta uhkuviin muotoihin. Tuttu ilmiö vaikkapa Schuitenille tutusta arkkitehtuurista, linjakas, yksityiskohtaisesti suunniteltu modernismi pilaantui nopeasti kulmikkaan mitäänsanomattomaksi elementtirakentamiseksi ja hengettömäksi massatuotannoksi. ”Hiljainen, mutta siinä ei ole tunnelmaa… ei hajuja, ei elämää”, kuten Van Bel asian ilmaisee.

Kiintymys, kenties jopa jonkinlainen parafilia, saa ikääntyvän Van Belin varastamaan rakkaan veturin ja piilottamaan sen tarkoitusta varten rakennettuun vajaan, vanhojen työtovereidensa avustuksella. Kohtauksessa on häivähdys todellisuutta, albumin veturin esikuva säästyi romuttamiselta, koska veturin arvon ymmärtäneet työntekijät sijoittivat sen tarkoituksella säilytyshallin perukoille. Tarinassa veturivaras Van Bel jää kuitenkin kiinni ja päätyy vankilaan. Sillä välin rautatiet ajetaan lopullisesti alas ja veturit, myös Kaunokainen, siirretään kaukaiseen kaupunkiin veturien hautausmaalle.

Ilmojen halki käy veturimiehen tie

Van Bel ei kuitenkaan luovuta vaan lähtee perään. Matkalle tarttuu mukaan mykkä Elya-tyttö, jonka funktio tarinassa lienee riisuutua ja keikistellä pikkuhousuisillaan tietyin väliajoin. Vaihtoehtoisesti kyse lienee jonkinlaisesta Kaunokaisen henkilöitymästä – myös Van Bel saa tarinan lopussa rinnakkaiskappaleensa tietystä tanssijasta tehtyjä patsaita pakkomielteisesti palvovasta Edgardista.

Vihattua köysikaapelivaunujärjestelmää hyväksi käyttäen Van Bel ja Elya matkustavat yli tulvien vaivaaman maan kohti Kaunokaista. Kerronnassa välähtää jo ennen reissun alkamista kuvia matkalta, mikä korostaa osuuden tärkeyttä tarinassa. Albumin kuvaama maailma, joka koukkasi todellisuudesta sivuraiteelle jo pian alun jälkeen, etääntyy sitä kauemmaksi normaalista mitä pidemmälle tarina etenee. Paikoin tapahtumat sekoittuvat uniin ja kuvitelmiin, eikä esimerkiksi ole aivan selvää, tapahtuuko tarinan loppu enää lainkaan vai onko kaikki jo vain Van Belin kuumeisia harhoja.

Koneet muuttavat kaltaisikseen

Lukija tuskin voi olla viehättymättä Schuitenin steampunk-henkisestä maailmasta. Maailma ei ole uusi ja kiiltävä, pikemminkin vanha ja kulunut. Ja kaikki on ihmisen luomaa, myös tarinassa toistuvat tulvat. Vain muutaman sivun ajan Van Bel ja Elya keikkuvat luonnontilassa olevan metsän yllä, muuten ruudut täyttyvät toinen toistaan tarkemmin piirretyistä koneista, rakennuksista, usein jo täysin anakronistisesta teknologiasta.

Ihmiset vaikuttavat parhaimmillaankin pelkiltä loisilta upean yksityiskohtaisesti piirretyissä ruuduissa, eikä edes tarinan kertoja, veturinkuljettaja van Bel, tunnu olevan olemassa muuten kuin veturia kohtaan tuntemansa kiintymyksen kautta. Kenties Elyakin on olemassa vain mallina ihmisen luomien taideteosten muodoille. Taustalla häilyvä yhteiskunta, kuten rautateiden lakkauttamisesta päättävät tahot, taas näyttäytyvät täysin persoonattomina, lähes epäinhimillisinä ja mielivaltaisina.

Kaikki tämä saa tietenkin koneet tuntumaan aina vain inhimillisemmiltä (albumin veturimiehet puhuvat koneistaan toki jo muutenkin kuin elävistä olennoista) ja Kaunokaisen löytymisestä tulee entistä tärkeämpää. 12.004 ei ole enää pelkkä veturi, vaan yksilö tarinan muiden hahmojen joukossa. Vaikka kaikki hahmot veturia myöten jäävätkin paperinohuiksi, se ei haittaa eikä häiritse, sillä Schuitenin fokus on laajemmin maailmassa, enemmän inhimillisen toiminnan vaikutuksissa kuin itse toiminnassa. Olemme juuri sitä mitä luomme, sellaisia millaisen maailman rakennamme ympärillemme. Höyryveturien kuljettajat muuttuvat noesta mustiksi kuin veturinsa, kun taas köysikaapeliradan työntekijät ovat kalpeita ja kliinisiä kuin kaapelivaununsa. Tarinan aikana sairaudesta kärsivän Van Belin koko elämä tuntuu tulevan päätökseensä samalla kun höyryveturienkin aikakausi päättyy.

Tulevaisuus on kaunis

Schuitenin pikkutarkkaakin tarkempi mustavalkoinen piirrosjälki muistuttaa 1800-1900-lukujen taitteen kirjakuvituksia, samalaisia kuin esimerkiksi Jules Vernen teoksissa. Paljon osuvampaa tyyliä tuskin voisi tämäntyyppiselle retro-futuristiselle kertomukselle kuvitellakaan.

Mutta ei vain se graafinen toteutus. Myös kerronnan tasolla albumi kutkuttaa juuri oikeita makuhermoja, kertoen tarinan, jossa koneillekin annetaan sielu ja henki, ja jossa todellisuudesta tulee joustava käsite. Vaikka tarinassa tiettyä ranskalaista henkeä onkin, mainitusta Vernestä lähtien ja Schuitenin omia aikaisempia albumeita unohtamatta, se on merkillisellä tavalla ainutlaatuinen ja täydellisen ajaton kokemus. Kaunokainen osoittaa myös miten harmillista on, ettei Schuitenin tuotannosta ole aiemmin julkaistu Suomessa kuin vain yksi albumi – uuden albumin sijoitusta miehen kokonaistuotannossa on vaikea arvioida, mutta tuskinpa kaikissa muissa käsikirjoittajana toiminut tarinaniskennän ammattilainen Peeters kovin usein häviää ensimmäistä kertaa asialla olevalle Schuitenille.

Teknisistä hilavitkuttimista ja tietokonefonteista

Kaikesta retrohenkisyydestä ja menneiden aikojen teknologioiden ihailusta huolimatta albumissa on myös hauska ajanmukainen ominaisuus. Webbikameran ja www.12-ladouce.com -nettisivuston avulla albumin sisäkansissa olevan piirroksen voi herättää henkiin. Ns. lisättyä todellisuutta käyttävän sovelluksen avulla Kaunokainen tulee ulos veturitallistaan ja lähtee savua puksuttaen matkalle. Tarinan kannalta tietenkin täysin tarpeeton lisä, mutta hauska pikku jippo yhtä kaikki.

Kaunis kertomus omaa kookkaat puitteet, kovakantinen kirja sopii niin hyllyn komistukseksi kuin kahvipöytään ihasteltavaksi. Ainoa miinus voitaneen langettaa suomennoksessa käytetylle fontille, jonka pienten kirjainten luettavuudessa (etenkin i-kirjaimen osalta) on toivomisen varaa. Välillä myös tekstien koko ja riviväli vaikuttavat aavistuksen liian suurilta puhekupliin nähden.

Keskustelua François Schuitenin sarjakuvista Kvaakissa

Albumin kotisivu, ranskaksi ja englanniksi