The GUNFIGHTeRrrrr

THE GUNFIGHTeRrrrr

V SERMONES AD MORTUOS

Juha Vuorma

148 sivua, 148 × 210 mm, mv, nid.
ISBN978-952-5754-09-4
Zum Teufel kustannus 2009
Kokonaan englanninkielinen

Nimeään myöten erikoinen psykowestern, joka on sarjakuvallinen versio progepunkista lännengenressä, ei todennäköisesti löydä preeriapolkuaan monenkaan lännensarjakuvanharrastajan hyllyyn.

Siihen on syynsäkin.

Teos kokoaa aiemmat Vuorman pienlehtijulkaisut Saarnaaja I-II ja Blanco I-II lisäten uuden, ennenjulkaisemattoman lopun, Blanco IIIn.

Varoituksen sana :Tex Willerin, Blueberryn ja Ken Parkerin kerrontaan tottunutta hakataan tässä toistuvasti naamaan winchesterin perällä.

Vuorman maailmassa maistuu meskaliinin metallinen kitalakea kuivattava oksennuksen häivähde ja silloin kun ruudinkatku ei leiju ilmassa on kyse veren ja muiden eritteiden kuparisesta aromista.

Jan Kounenin happoisa Le Blueberry on kevyttä kauraa yhteiskuntasatiiria ja kyynistä nihilismiä sotkevassa kerronnassa, jossa Hitler ja Jeesus haukkaavat lyijyä viattomien ja viallisten ihmisten kohdatessa loppunsa lautturin airueen, pandalla ratsastavan saarnamiehen, niittäessä isolla viikatteella omaa pahaa oloaan.

Kuten edellä olevasta voi päätellä peruswesternistä ei ole kyse, vaan enemmän kuriositeetista joka tuntuu yrittävän olla mahdollisimman vaikeasti lähestyttävä kaikin tavoin. Materiaalin provosoivuus on yksi asia, toinen on kuinka teoksen ainoa suomenkieli ja käännös ylipäänsä on takakannen puffiteksti.

Kumpikaan ei auta yleisön löytämisessä, meillä tai muualla.

Teknisesti sisältö on monelle liian kaukana marginaalista ja sitä arvostaville taas sisältö on niin ylenpalttisen huumeista gonzoa että tulos on sama.

Englanninkielessä on hulppeita mokia, mutta venäläisten rulettien, byrokraattien, populaarikulttuurin ja historiallisten hahmojen sekametelisopasta löytyy pinnan alta kunnianhimoista sarjakuvaa.

J Vuorman kasvu graafikkona ja tarinakertojana aaltoilee läpi albumin osien ja elämänvaihteiden nuoren miehen kyynisestä angstista huumorin kautta melankoliseen loppuun.

Sarjakuvan kuvallisessa kielessä muutos näkyy selvimmin alun realismia ja karrikoitua yhdistävä tussityö pelkistyy varmaotteisemmaksi ja hysteerisin viivavarjostus poistuu taakse tuoreimman osan ollessa karkeampaa, groteskimpaa viivaa.

Osaltaan se sopii lopun ollessa kypsyneempi seestyneempi melankolinen esirippu postapokalyptiselle westernille.

Jos olet ikinä toivonut Jonah Hexin keskittyvän skandinaavisen yhteiskunnan eksistentiaaliseen kriisiin spagettiwesternin ja Cronenbergiläisen kerronnan kautta… sinulla kävi tuuri.

Muille tämä lienee vain yksi oudoimmista kustannuskokeiluista ikinä.