Modernin toimintaelokuvan klassikko Con Air kiteyttää yhdenlaisen, joskin vahvasti kärjistetyn näkemyksen tavanomaisen elämän sisältämästä hulluudesta: Paiskimme “hulluna” töitä koko elämämme, jäämme eläkkeellä tyhjän päälle ja kuolemme lopulta vanhainkodissa vailla arvokkuutta – ilman että olemme saaneet aikaan mitään mainittavaa. Wouldn’t you consider that to be insane? Kysyy Steve Buscemin esittämä mielenvikainen sarjamurhaaja osuvammin kuin ehkä sittenkään haluamme itsellemme myöntää.
Mikä elämässä sitten ylipäätään on tavoittelemisen arvoista ja mikä ei? Rahat, rakkaus vai kolmipyörä? Kipuaminen Kalifiksi Kalifin paikalle? Jos piirtää sarjakuva-albumia 35 vuotta, onko se käsitettävissä hulluudeksi? Vai olisiko hulluutta sittenkin jättää piirtämättä, vaikka mieli tekisi, vain koska niin nyt vain ei ole täyspäisen tapana tehdä?
 |
Kynä
Reino Mäkelä
ISBN 978-952-5938-07-4
15€ / 60 s. / 240×170 mm / MV / Kovakantinen
Lempo Kustannus 2011
En tiedä, mutta Reino Mäkelä ehkä tietää. Yksi turkulaisen Lempo Kustannuksen tämänsyksyisistä uutuuksista on tosiaan 35 vuotta enemmän tai vähemmän työn alla ollut Mäkelän ( s. 1941) esikoisalbumi. Kapakkatappelua myöten tyylipuhtaana länkkärinä alkava, mutta lopulta jonkinlaiseksi tieteiskertomukseksi ja hämäräksi yhteiskunnalliseksi utopiaksi kasvava Kynä on omanlaisensa tapaus ja sen julkaiseminen on suhteellisen lyhyen aikaa toimineelta Lempo Kustannukselta mainio veto. Tyylillisesti ollaan tekstausta myöten lähellä Tarzanin, Taika-Jimin ja muiden klassisten seikkailusarjakuvien henkeä. Mieleen tulee jollakin tasolla myös Kalervo Palsa. Albumin maailmankuva pysyy kasassa jotenkuten omanlaatuisen logiikkansa turvin, vaikka voisi olettaa käänteiden vuosikymmenten saatossa kerran jos toisenkin muuttaneen suuntaa.
 |
Jos aivan rehellisiä ollaan, rujonpuoleinen Kynä ei ole maailman kauneinta tai sujuvinta sarjakuvaa. Kuitenkin se on jo lähtökohtansa puolesta kiinnostavampi kuin vaikkapa suuri osa kirjakauppojen sarjakuvahyllyjä koristavista toinen toistaan muistuttavista strippikoosteista. Lihanleikkaajana elämänuransa tehnyt Mäkelä kertoo albumin esipuheessa piirtäneensä työn ohessa iltaisin ja olleensa välillä jumissa vuosikaudet, mutta piirtäminen ei koskaan jäänyt. Kynän voimalla on edetty ja välillä on epäilyttänyt onko koko hommassa järjen hiventäkään. Jälkeenpäin epäilyt on helppo kuitata turhiksi. Harva tekijä saa esikoisteoksensa julki 70-vuotiaana, ja vieläpä sarjakuvana. Ei voi kuin arvostaa. Niin tekijää kuin kustantajaakin.
 |
Alhaiset Taajuudet
Leo Kuikka
ISBN 978-952-5938-06-7
13 € / 62 s. / 168×245 mm / MV / Pehmeäkantinen
Lempo Kustannus 2011
Mielenkiintoinen tapaus on myös toinen Lempo Kustannuksen tämänvuotinen esikoisalbumi, “tv:n katselua harrastavan” Leo Kuikan Alhaiset Taajuudet. Riemastuttavissa mustan huumorin sävyttämissä yksisivuisissa tarinoissa sivutaan seksiä, kuolemaa, hulluutta ja elämän kurjuutta. Paitsi teemat, myös ruutujako säilyy läpi albumin samana: neljä riviä, kolme ruutua rivillä. Piirrosjälki on minimalistista ja tylyt käänteet seuraavat toistaan. Vaikka aiheet ovat raskaita, etäännyttävänä tekijänä toimii juuri äkkiväärä huumori. Mitä tahansa voi tapahtua ja tapahtuukin: Lääkäri ottaa valokuvia “ihottumaperseisestä” miehestä ja laittaa kuvat nettiin. Sitoutumista kammoavan homon päähän tippuu lentokoneesta tiiliskivi.
 |
Ai niin, Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla Alhaisten Taajuuksien ostajille oli myös tarjolla Kuikan veljensä kanssa tehtailemia 30-luvun saksaan sijoittuvia pienlehtiä. Kyllä, juuri niin hämärää kuin miltä kuulostaakin.
Melkein väittäisin sekä Kynän että Alhaisten taajuuksien julkaisemista kulttuuriteoiksi. Kumpaakaan ei voi millään mittarilla väittää ainakaan yleisön kosiskeluksi. Niitä on piirretty pöytälaatikkoon koska on tuntunut siltä että piirtää pitää. Eräänlaisia suomalaisen hulluuden ilmentymiä vaiko sittenkin taistelua sitä vastaan? Oli miten oli, toivottavasti Lempo Kustannus jatkaa valitsemallaan tiellä ja koluaa pöytälaatikoita vastaisuudessakin.