Tarzan menestyi vuosikymmeniä arvostettujen kuvittajien sarjakuvasovituksina. Tässä kaksiosaisessa artikkelisarjassa käsitellään Tarzan-sarjakuvien koko julkaisuhistorian keskeisimmät vaiheet ja esitellään tärkeimmät kuvittajamestarit.
Artikkelisarjan ensimmäinen osa esitteli viidakkosankarin julkaisuhistorian Yhdysvalloissa 1970-luvun loppuun saakka. Tämä jälkimmäinen osa kartoittaa Tarzanin lähes tuntemattomia vaiheita Euroopassa ja Suomessa. Lisäksi artikkelisarjaa täydentää lista Suomessa ilmestyneistä Tarzan- ja Tarzanin poika -julkaisuista.
Sisällysluettelo
Viidakon valtias Euroopassa
Tarzanin varhaiset vaiheet
Tarzan ja Korak Euroopassa 1970-luvulla
Russ Manning vanhalla mantereella
Espanjassa tuotetut Tarzan-sarjat
Meksikossa tuotetut Tarzan-sarjat
Jugoslaviassa tuotetut Tarzan-sarjat
Tarzan ja Korak Suomessa 1970-luvulla
Tarzan-oheiskulttuuri Suomessa
Tarzan Suomessa 1980-luvulla
Tarzan tänään
Viidakon valtias Euroopassa
Sarjakuvat levisivät kirjojen ja elokuvien tasoittaman suosion ansiosta laajalle, ja sanomalehtisarjat olivat tienavaajia lehtijulkaisuille. Espanjassa ja Portugalissa Tarzan vieraili oman lehtensä sivuilla varhain, peräti 1930-luvulla. Ruotsissa Tarzans julalbum esitettiin Hemmets Journal -viikkojulkaisun ohessa 1944 ja Serieförlaget-kustantamon lehti ilmestyi säännöllisesti vuodesta 1951 lähtien. Saksaan, Meksikoon ja Brasiliaan Tarzan kulkeutui niin ikään 1950-luvulla.
Eurooppalaisen tuotannon juuret ulottuvat aina 1930-luvulle saakka. Varhaisin osa tästä historiasta on epävirallista, koska sarjoja puuhattiin innostuksen vallassa oikeuksienomistajan niistä tietämättä. Virallisesta historiasta yksityiskohtia on puolestaan painunut unholaan, koska lisenssisarjoja työstettiin vielä 1970-luvulla teollisissa sarjakuvapajoissa tekijöiden saamatta edes nimiään julki. Yhdysvalloissa ei eurooppalaisia sarjoja käytännössä tunneta.
Kun tuotanto Yhdysvalloissa päättyi 1970-luvun lopussa, olivat espanjalaiset kuvittajat keskeisessä osassa, kunnes tuotanto 1980-luvun alussa siirtyi Jugoslaviaan. Kyseisen siirtymäkauden aikana meksikolaissarjat olivat eurooppalaiskustantajien lehtien jatkuvuuden kannalta tärkeitä.
Suomessa Tarzan seikkaili säännöllisesti 1960-luvulta vuoteen 1990 saakka. Suomalaisjulkaisun kannalta 1970-luku oli määrällisesti ja laadullisesti apinoiden kuninkaan huippuaikaa. Viimeisten vuosikymmenten ajan Tarzan on viettänyt hiljaiseloa, mutta satavuotiaan viidakon valtiaan siirtyessä public domain -käytön piiriin on kustannuskentällä jälleen uutta eloa.
Tarzanin varhaiset vaiheet
Euroopassa Tarzan-sarjoja tehtailtiin jo 1930-luvulla, ja ensimmäisten joukkoon lukeutuu hollantilaisen Hans Georg Kressen (1921–1992) – joka Suomessa muistetaan Punanahka-albumisarjastaan – De Verkenner -partiolehteen 1938–1940 työstämät seikkailut. Ensimmäinen hollantilainen Tarzan-lehti 1940-luvulla oli sen sijaan puhdasverinen piraattijulkaisu, eikä kömmähdyksiltä vältytty 1950-luvullakaan.
Isossa-Britanniassa lisenssiasiat sen sijaan olivat kunnossa, kun Westworld Publications julkaisi 1951 alkaen Tarzan: the Grand Adventure Comic -lehteä, joka vuodesta 1953 lähtien oli nimeltään Tarzan Adventures. Kakkossarjoina julkaistiin vuosikymmenen loppuvuosina kustantajan omaa tuotantoa, mutta tiettävästi apinamiehen seikkailuja ei niihin lukeutunut. Siten yksin kansikuvat edustivat kustantajan omaa panosta, mutta niistäkin Tarzan-aiheiset kannet olivat yhdysvaltalaiskuvittajien töihin pohjautuvia jäljennöksiä.
Ensimmäiset varmuudella oikeudenomistajan – joka on edelleen Edgar Rice Burroughs Inc. – siunauksella Euroopassa syntyneet seikkailut tuotti italialainen Editrice Cenisio 1960-luvun lopussa. Italialaistaiteilijoista maininnan ansaitsevat erityisesti tuottelias Guido Zamperoni (s. 1912) ja Fernando Fusco (s. 1929). Jälkimmäisen pulp-henkinen Leopardijumalan papitar (“La prêtresse du dieu léopard”, Sagédition 1969, suom. Kolmas suuri seikkailukirja, Williams 1972 ja Leopardijumalan kosto, Tarzan 8/1984) edustaa italialaissarjojen parhaimmistoa.
Italialaissarjoja esitettiin yhdysvaltalaistuotannon täydennyksenä 1970-luvun puoliväliin saakka myös Ranskassa, jossa ne julkaisi Sagédition. Suomessa seikkailuja koottiin ensi kertaa pokkareihin 1970-luvun alussa, ja niitä esitettiin vakiolehdessä vielä 1980-luvun mittaan.
Italialaisia olivat olleet myös mainittavimmat Tarzan-seikkailut Yhdysvalloissa ennen 1970-lukua työstäneet eurooppalaiset, tätä nykyä Tex Willer -kuvittajina tunnetut Giovanni Ticci (s. 1940) ja Alberto Giolitti (1923–1993) – joista tosin vain jälkimmäinen sai nimensä julki. He kuvittivat sarjakuvasovituksen Burroughsin romaanista Tarzanin viidakkoseikkailuja (Jungle Tales of Tarzan, 1919), joka oli siten ainoa yhdestätoista Burroughsin ensimmäisestä romaanista, jonka sovittamiseen Russ Manning ei osallistunut (ks. artikkelisarjan ensimmäisen osan kappale “Russ Manning”). Suomessa heidän töitään julkaistiin vuoden 1968 numeroissa (Tarzan 168-171, Gold Key 1967, suom. Tarzan 6-10/1968).
Tarzan ja Korak Euroopassa 1970-luvulla
Tarzan oli Euroopassa suositumpi kuin kotimaassaan, ja materiaalivirran epäsäännöllistyminen 1970-luvulla Burroughs-lisenssien siirtyessä Yhdysvalloissa kustantajalta toiselle oli eurooppalaiskustantajille ongelma. Näiden oli tyydytettävä Euroopan kysyntä oman tuotannon avulla.
Euroopan tärkein Tarzan- ja Korak-sarjakuvien kustantaja oli 1970-luvun alkupuolella Williams. Williams julkaisi molempia lehtiä päämarkkina-alueensa, Ruotsin ja Norjan, lisäksi Suomessa ja laajensi toimintaansa Saksaan, Alankomaihin ja Isoon-Britanniaan, kunnes se sulautettiin osaksi Semic-kustannusta 1976.
Williams-kauden erityispiirre oli ruotsalaiskansallinen tuotanto, kuten Tarzanin poika -seikkailut joita kirjoittivat nuortenkirjoistaan tunnetut Bengt-Åke Cras (s. 1943) ja nimimerkkiä “Manila” käyttänyt Mats Larsson (s. 1945). Kuvitustyöt ilmeisesti tilattiin espanjalaisen Euredit-kustantamon (1969–1975) kautta, joka toimitti materiaalia aikanaan lukuisiin Williams-julkaisuihin.
Tarzanin poika -kansikuvista vastasi pääosin espanjalainen Rafael López Espí (s. 1937), mutta eurooppalaisen kansitaiteen edustavimpiin töihin lukeutuu myös ruotsalaisen Anders Fermin vedessä kahlaava viidakkosankari (Tarzan Jättikirja 3, Williams 1974). Williams-tuotanto julkaistiin Editorial Novaron lehdissä latinalaisessa Amerikassa, mutta kansitaiteesta ovat lukijat Euroopan ulkopuolella jääneet paitsi.
Laajamittainen Tarzan-sarjojen tuotanto käynnistyi 1970-luvulla niin ikään yhteiseurooppalaisena yhteistyönä; seikkailut kirjoitettiin brittien toimesta ja kuvitustyöt kanavoituivat espanjalaiselle kuvitustoimistolle Selecciones Ilustradas. Espanjalaisten kuvittamia sarjoja käsikirjoittivat John Wagner (s. 1949) ja Alan Grant (s. 1949), jotka suomalaislukijat oppivat myöhemmin tuntemaan Judge Dredd -sarjoista. Koska kyseisiä seikkailuja ei julkaistu heidän kotimaassaan – Williamsin lehti päättyi vuoteen 1975 – eivät brittiharrastajat tunne niitä lainkaan.
Russ Manning vanhalla mantereella
Euroopan kielialueittain hajaantunut markkina-alue poikkesi suuresti Yhdysvaltojen yhtenäisistä markkinoista. Toisin kuin kotikentällään, Euroopassa oikeuksienomistaja pystyi kustantamaan sarjakuvia samoin toimintaedellytyksin kuin kirjoja.
Russ Manning työsti neljä Burroughsin tarinaa Euroopan markkinoille ja tämän tilaisuuden vuoksi hän päätti työnsä sanomalehtien päivittäissarjojen parissa. Yhdysvalloissa Dark Horse julkaisi ensimmäiset kaksi seikkailua, Salatun saaren arvoitus (The Land that Time Forgot, suom. Supersarjat, Williams 1974 ja Maa jonka aika unohti, Egmont 1999) ja Ajan kaivo (The Pool of Time, suom. Supersarjat, Williams 1975 ja Ajan lähde Egmont 1999), kokoelmana vasta 1996. Tarinoista jälkimmäiset kaksi, Maailma maan uumenissa (Tarzan in Savage Pellucidar, suom. Williams 1975) ja Petojen valtiatar (Tarzan and the Beastmasters, suom. Tarzan Lahjakirja 1977, Semic 1976) ovat edelleen eurooppalaisten yksinoikeutta.
Vanhalla mantereella Manningin käytössä oli 48-sivuinen albumiformaatti, jota ei Yhdysvalloissa vielä 1970-luvulla käytännössä tunnettu. Sen tärkein anti oli suuren sivukoon ja korkean painolaadun tuomat mahdollisuudet, jotka hyödynnettiin käsinmaalatun värityksen kaltaisissa yksityiskohdissa.
Erityisesti Ajan kaivon sivuilla Manning yhdisti onnistuneesti oman tyylinsä uuteen taiteelliseen vapauteen, kun edeltävässä Salatun saaren arvoituksessa Manning vasta etsi otetta hänelle ennestään tuntemattomaan julkaisumuotoon. Viimeiseen, eli Petojen valtiattareen, hän otti jo vaikutteita eurooppalaisten taloudellisesta ilmaisutavasta.
Eurooppalaisalbumien aseman Tarzan-julkaisujen historiassa voi hahmottaa tarkastelemalla, kuinka United Feature Syndicate taiteilijoiden töitä tavanomaisesti kohteli. Tähän sopii seikkailu Tarzan tapaa Janen (suom. Tarzan lahjakirja 1/1978, Atlantic-Kustannus Oy 1978 ja Tarzan sunnuntaisarjat 1970, Like 2006), joka on suomennettu ensin muokatussa ja myöhemmin koskemattomassa asussaan. Kuten kyseinen seikkailu osoittaa, strippien ruutujakoa muokattiin lehtiformaattiin siirrettäessä yksittäisiä ruutuja leveyssuunnassa venyttämällä tai rajaamalla. Jälkimmäisessä tapauksessa ruutuihin lisättiin kuvitusta alkuperäisen taiteilijan siihen osallistumatta. Tarpeen mukaan ruutuja poistettiin, tai peräti tehtailtiin lisää, kun seikkailu oli katkaistava sellaisesta kohtaa, missä tarinan ei alunpitäen oltu suunniteltu päättyvän.
Tarzanin tavoin myös Manning oli Euroopassa arvostetumpi kuin kotimaassaan. Samoin Burne Hogarth oli eurooppalaisten mieleen, mutta muuta tuotantoa ei vanhalla mantereella julkaistu samalla innolla. Keski-Euroopassa ja Välimeren maissa oli kehittynyt voimakas kansallinen sarjakuvaidentiteetti, ja 1970-luvun lopulla enää pohjoisessa oli tilaa Tarzanin kaltaisille lisenssisarjoille. Kun toisaalla Euroopassa Tarzan sai väistyä kansallisen tuotannon tieltä, Suomessa lehden suosio oli vasta nousussa.
Espanjassa tuotetut Tarzan-sarjat
Sanomalehtisarjoja lukuun ottamatta Tarzan-sarjojen tuotanto siirtyi Eurooppaan 1970-luvun lopussa. Selecciones Ilustradas -agentuurin perustaja, Josep Toutain (1932–1997), oli hankkinut kokemusta brittien ja amerikkalaisten toimintatavoista ja luonut tarvitsemansa verkostot. Taustansa ansiosta Tarzan-sarjojen tuotanto ohjautui espanjalaiskuvittajille, ja ensimmäiset Selecciones Ilustradas -sarjat valmistuivat kuvittajien signeerausten perusteella vuoden 1978 puolella – Eurooppalainen tuotanto oli siis jo käynnissä, kun Marvel luopui Burroughs-sarjoistaan 1979.
Toutain oli myös nimeään kantavan Toutain Editorial -kustantamon perustaja, joka julkaisi Espanjassa lehteä El Nuevo Tarzan (suomeksi “Uusi Tarzan”) vuosina 1979–1981 kaikkiaan 20 numeroa. Kustantaja oli numerosta yhdeksän lähtien Hitpress, mutta käytännössä kyse oli edelleen samasta julkaisusta. Koska kyse oli espanjalaiskauden laadukkaimmasta materiaalista, sen sisältämiä sarjoja julkaistiin Pohjoismaiden lisäksi Saksassa (Ehapa), Ranskassa (Sagédition) ja myöhemmin Australiassa (Murray Comics). Lisäksi vuosina 1980–1981 Hitpress julkaisi Tarzanin poikaa, espanjaksi El Hijo de Tarzan, yhteensä 11 numeroa.
Espanjalaiskauden taiteilijoista tärkeimmät olivat maanmiehensä Toutainin tavoin Yhdysvalloissa työskennelleet José Ortiz (s. 1932) ja Brocal Remohi (1936–2002). Suomalaislukijat olivat voineet 1970-luvulla tutustua heidän töihinsä Warren Publishing -materiaalia julkaisseen Shokki-lehden sivuilla, ja Ortiz tunnetaan tätä nykyä ansioituneena Tex Willer -kuvittajana.
Käytännössä Ortiz vastasi espanjalaisjulkaisun sisällöstä taiteellisena johtajana, mutta osallistui sen tekoon myös kuvittajana. Ortiz suoriutui ensi alkuun laveasta roolistaan, mutta työtahti osoittautui lopulta myös hänelle liian kiivaaksi oikeuksienomistajan vaatiessa usein muutoksia jo valmiisiin sivuihin. Lahjakkaan Ortizin jälki kärsi kiireen vuoksi, eikä hän edes signeerannut kaikkia töitään, mikä kertonee tyytymättömyydestä lopputulokseen. Silti Espanjassa tuotettujen albumien parhaimmistoon kuuluu juuri Ortizin kuvittama Tarzanin poika Suuralbumi (Lehtimiehet Oy 1981).
Taiteellisesti Ortiz kunnioitti Joe Kubertin tulkintaa Tarzanista, mutta käsikirjoitukset erottivat sankarin Burroughsin kirjoista sijoittamalla tarinat nykyaikaan. Espanjalaisjulkaisu olikin entistä maanläheisempi, ja kaoottinen maanosa näyttäytyi entistä realistisempana moniavioisten heimopäälliköiden, sotilasjohtajien ja maanosasta kamppailevien uskontojen kautta.
Remohi puolestaan valitsi onnistuneesti yleislinjasta poikkeavan visuaalisen tyylin hakien innoituksensa Burne Hogarthin töistä. Remohin ensimmäinen albumi, John Wagnerin kirjoittama Kauhujen silta (El Puente de las Lágrimas, 1979, suom. Lehtimiehet Oy 1979 ja Tarzan 12/1985), on myös hänen edustavin Tarzan-seikkailunsa.
Espanjalaisjulkaisun sivuilla ei esitetty läheskään kaikkea Selecciones Ilustradas -tuotantoa. Suomalaislukijat sen sijaan tutustuivat hyvin myös vähemmän nimekkäisiin espanjalaiskuvittajiin, joihin lukeutuivat Francisco Javier González Vilanova (1930–1995), usein yhteistyötä tehneet Alfredo Elías ja Demetrio Sánchez Gómez (s. 1944), Salvador Martínez sekä tuntematon nimimerkki Giro. Tarzanin poika -seikkailuista valtaosa oli kuvittajien Cándido Ruiz Pueyo ja Eduardo Feito Perez jälkeä.
Kuten todettua, espanjalaiskauden alkua leimasivat aikataulupaineet, ja laadullisesti albumit ovat vakiosarjaan nähden tasokkaampia. Kokonaisuutena espanjalaisten kausi kuitenkin kestää taiteellisen jälkiarvioinnin. Aika ei ole tuonut sarjoihin samaa nostalgista viehätystä, mikä on Dell/Gold Key -kaudella syntyneiden yhdysvaltalaissarjojen etuna, mutta maanläheisen otteensa ansiosta espanjalaistuotanto on kestänyt ajan hampaan pahimman puraisun. Samaa ei voi sanoa nuoremmille suunnatuista Tarzanin poika -seikkailuista, mutta keskimäärin ne olivat jo aikanaan vaatimattomia, vaikka lehden mainoslause kuului: “Isänsä veroinen”.
Suomessa espanjalaistuotantoa julkaistiin niin albumeina kuin vakiolehdessä vuodesta 1979 lähtien. El nuevo Tarzan -lehden avaustarina esitettiin numerossa 8/1979, mutta ensimmäiset espanjalaisten työt oli julkaistu jo tätä aiemmin.
Meksikossa tuotetut Tarzan-sarjat
Yhdysvalloissa tuotetun materiaalin ehtyminen oli ongelma kustantajille kaikkialla, missä viidakon valtias oli suosittu. Euroopan ulkopuolella meksikolainen kustantaja, Editorial Novaro, julkaisi 1979-1983 omaa tuotantoaan, joka kytkeytyy Tarzan-julkaisuhistoriaan myös Suomessa.
Meksikossa Tarzan oli seikkaillut vuodesta 1951 lähtien. Kaikkiaan 32-sivuiseksi vakiintunutta lehteä julkaistiin peräti 865 numeroa, ja lehti oli Editorial Novaro -julkaisu numerosta 145 alkaen. Suomessa meksikolaissyntyistä materiaalia esitettiin erityisesti 1982–1984, mutta satunnaisesti seikkailuja julkaistiin vielä seuraavien vuosien aikana.
Meksikolaisjulkaisu sai entistä pidemmän nimen, Tarzan de los monos (suomeksi “apinain Tarzan”), vuonna 1975, kun lehden sivukokoa oli paperin hinnan voimakkaan nousun aiheuttamien kustannusten vuoksi pienennettävä. Sivuvaikutus uudesta sivukoosta (19,5 x 13,5 cm) oli, että kuvitus näytti tavanomaisen lehtijulkaisun sivuilla, kuten Suomessa, vaatimattomalta. Kun pienessä sivukoossa oli tarkoituksenmukaista, että ruudut olivat suuria ja kuvat yksinkertaisen selkeitä, samat valinnat saivat Euroopassa tilankäytön vaikuttamaan tuhlailevalta ja kuvituksen liiallisuuteen saakka pelkistetyltä.
Suomessa, kuten myös muualla Euroopassa, meksikolaismateriaali valittiin selkeimmästä päästä, ja tällaista yksinkertaista jälkeä työstäneet kuvittajat, kuten Roberto Andrade Dorante ja Amador García Cabrera (s. 1934), olivat runsaasti esillä. Erityisesti jälkimmäisen nopeasti luonnostellut sarjat, kuten Henkivartija (Tarzan 3/1983), antoivat meksikolaiskaudelle halpatuotannon leiman. Toisaalta sarjoja todella tuotettiin lyhyessä ajassa huomattava määrä, ja osa taiteilijoista turvautui aikataulupaineiden vuoksi tavanomaista runsaampaan referenssikuvien käyttöön.
Sivukoon lisäksi toinen erityispiirre meksikolaiskustantajan tuotannossa olivat perulaiset kuvittajat, kuten voimakaspiirteisistä hahmoistaan tunnistettava Juan Roncagliolo Berger ja Jorge Bernuy (s. 1948), jotka hakeutuivat maansa poliittisen epävakauden vuoksi ulkomaille. Bergerin tavoin Editorial Novaro -sarjoja työstivät useat persoonalliset taiteilijat, mutta Eurooppaan ja Suomeen tästä tuotannosta päätyi murto-osa. Erityisesti meksikolainen José Durón Chavira (s. 1949) oli tuottelias, mutta Suomessa hänen seikkailujaan, esimerkkinä Hyeena (Tarzan 9/1984), esitettiin kourallinen. Meksikolaisjulkaisun maalattuja kansikuvia ei sen sijaan koskaan nähty Euroopassa.
Meksikolaisseikkailut päättyivät vuoteen 1983, kun oikeudet tuottaa Tarzan-sarjoja maailmanlaajuisesti keskittyivät Atlantic-kustantamolle. Atlantic päätti yhteistyön Editorial Novaron kanssa tyytymättömänä kuvituksen yleistasoon ja valitsi jugoslavialaisen yrityksen yhteistyökumppanikseen. Tässä yhteydessä Editorial Novaro lakkautti lehtensä, ja siten Jugoslaviassa tuotetut sarjat eivät koskaan päätyneet meksikolaisjulkaisun sivuille.
Jugoslaviassa tuotetut Tarzan-sarjat
Entisen Jugoslavian, nykyisen Serbian, alueella toiminut Marketprint tuotti Tarzan-sarjoja vuodesta 1983 alkaen. Tätä tuotantoa julkaistiin Pohjoismaiden lisäksi Saksassa ja Alankomaissa. Tarzan-sarjakuvia työstettiin aina Jugoslavian hajoamiseen, vuoteen 1989, saakka kaikkiaan 103 kuudentoista sivun mittaista seikkailua.
Tekijöistä tärkein oli Branislav “Bane” Kerac (s. 1952), jonka merkitys Jugoslaviassa tuotetulle lehdelle vastasi käytännössä Ortizin roolia espanjalaisjulkaisun suhteen. Hän osallistui myös seikkailun Valkoinen pantteri (suom. Tarzan 10/1984) kuvittamiseen. Kyseinen seikkailu oli työnäyte, jonka avulla Atlantic vakuutettiin yhteistyökumppaninsa kyvyistä. Kaikkiaan Kerac osallistui käsikirjoittajana ja kuvittajana yli puoleen Marketprintin tuottamista sarjoista.
Keskeisiä jugoslavialaistekijöitä olivat myös kirjoittajat Slavko Dragincic, Svetozar Obradovic ja kuvittaja Sibin Slavkovic. Loppukaudella sarjoja työstivät vielä taiteilijat Goran Djukic, Peter Meseldzija (s. 1965) ja Miodrag Ivanovic (s. 1959).
Edgar Rice Burroughs Inc. oli laatinut lukuisia lisenssisääntöjä, jotka määrittelivät rajat sille, mitä viidakkosankari saattoi sarjakuvissa tehdä. Sääntöjen rikkominen merkitsi tavanomaisesti sivujen hylkäämistä ja sääntöjen rikkojalle tästä koitunutta lisätyötä. Yhdysvalloissa tekijät olivat tottuneet tiukkoihin rajoituksiin, mutta Euroopassa ulkoinen sanelu ei miellyttänyt tekijöitä, jotka tyypillisesti omistivat oikeudet omiin hahmoihinsa.
Lisenssisäännöistä huolimatta Marketprint-sarjat poikkesivat hengeltään aiemmista Tarzan-seikkailuista. Espanjalaissarjojen tavoin tapahtumat sijoittuivat nykyaikaan, mutta lähin vertailukohde ovat italialaisten fumetti-sarjat, jotka vapaamuotoisesti yhdistävät elementtejä genrerajojen ylitse. Henkilökohtaisesti Kerac toteutti itseään varsin poikkeavalla tavalla lisäämällä Kallongan tähti -seikkailuun (suom. Tarzan 8/1988 ja 4/1990) oman Cobra-sarjansa päähenkilöt peitenimillä.
Marketprintin edustavimmat sarjat esitettiin Suomessa alkuvuoden 1985 numeroissa. Seikkailut eivät ajan saatossa ole ehtineet rapistua, mutta – mikä tärkeintä – omana aikanaan vakiolehden seikkailuissa oli jälleen uutta iskevyyttä ja laadulliset erot tasoittuivat. Seikkailujen yleistaso kuitenkin laski voimakkaasti alkuaikojen tuotoksiin nähden, ja Kallongan tähti edustaa myöhemmän kauden parhaimmistoa, mikä osaltaan kertoo tekijöiden suhteesta Burroughsin hahmoon.
Kerac ei sanojensa mukaan panostanut leipätyöhönsä enempää kuin oli tarpeen. Tulonlähteenä Tarzan oli hänelle kuitenkin tärkeä ja kotimaassaan työ sarjan parissa toi Keracille poikkeuksellista mediajulkisuutta ja siten nostetta myös hänen omalle Cat Claw -sarjalleen. Suomessa Keracin muusta tuotannosta on julkaistu vain yksittäinen lyhyttarina antologiajulkaisussa Muuri – rautaesirippu murtuu (Durchbruch, suom. Kustannus Oy Semic 1990).
Kustannustoiminta vaikeutui merkittävästi Jugoslavian hajoamissotia edeltäneiden vuosien aikana mm. taloussaarrosta johtuen, ja lopulta uuden Tarzan-materiaalin tuottaminen päättyi vuonna 1989.
Euroopassa tuotettujen sarjojen joutsenlauluksi jäivät 1990-luvun alussa tuotetut Semic International -sarjat Tarzan the Warrior 1–5 (1992), Tarzan: Love, Lies and the Lost City 1–3 (1992) ja Shamaanin kirous (Tarzan: The Beckoning 1–7, 1992–1993, suom. Tarzan 1/1992–3/1993), jotka Yhdysvalloissa julkaisi sittemmin Marvelin omistukseen päätynyt Malibu Comics. Heikkotasoisten sarjojen puuhamies oli tanskalainen Henning Kure (s. 1953).
Tarzan ja Korak Suomessa 1970-luvulla
Suomessa Tarzan esiintyi omassa nimikkojulkaisussaan Tarzan viidakon kuningas vuodesta 1964 lähtien. Ensimmäisenä ilmestymisvuonna lehteä julkaistiin neljä numeroa, seuraavien kahden vuoden ajan joka toinen kuukausi lyhyessä muodossaan Tarzan ja vuodesta 1967 lähtien kerran kuussa nimellä Tarzan apinain kuningas. Aluksi lehteä julkaisi Sarjakustannus (1964–1967, päätoimittaja I. Puro), sitten UK-lehdet (1968–9/1969, päätoimittaja Jyrki Hämäläinen) ja Kuvajulkaisut (10/1969–1/1971, päätoimittaja Art Virmola). Jälkimmäinen julkaisi myös Tarzanin poikaa vuodesta 1969 alkaen.
Ensimmäiset erikoisjulkaisut, pokkarit ja albumit ilmestyivät 1970-luvun alussa. Nämä huippuvuodet Tarzan- ja Tarzanin poika -julkaisuista vastasi Kustannusyhtiö Williams Oy (2/1971–6/1976, päätoimittaja Marjatta Valjakka) ja Semic Press (7/1976–12/1976, päätoimittaja Marjatta Valjakka). Tästä eteenpäin viidakkoseikkailut julkaisi Lehtimiehet Oy (1977–1990, päätoimittajat Eeva Tejpar, Helena Ikävalko, Hannele Willberg ja Minna Salomaa), mutta Atlantic-Kustannus Oy (päätoimittaja Eeva Tejpar) julkaisi kaikki erikoisjulkaisut sekä Korak-nimeen vaihtanutta Tarzanin poika -lehteä 1977–1978. Viimeiset lehtihyllyille 1990- ja 2000-luvulla päätyneet julkaisut esitti Kustannus Oy Semic/Egmont.
Tarzan-lehden sisältö koostettiin Dell Comics/Gold Key Comics -materiaalista pitkälle 1970-luvun puolelle saakka, minkä jälkeen siirryttiin ensin Marvel-kauden tuotoksiin 1978 ja vuotta myöhemmin Euroopassa tuotettuun materiaaliin. Sanomalehtisarjoista Hogarthin työt koottiin pääsääntöisesti erikoisjulkaisuihin, mutta John Celardon seikkailuja esitettiin vuosikymmenen alkupuolella vakiolehden sivuillakin runsaasti. Kuten aiemmin todettiin, pokkarijulkaisut 1970-luvun alussa sisälsivät ensimmäiset Editrice Cenisio -sarjat.
Manningin töitä julkaistiin jo Sarjakustannuksen aikana, mutta 1970-luvun puolivälin jälkeen hänen töidensä osuus korostui niin albumeissa kuin vakiolehden numeroissakin. DC-kauden materiaali, erityisesti Kubertin kuvittamat seikkailut, julkaistiin valtaosin erikoisjulkaisuina vuosikymmenen puolivälin taitteessa.
Tavanomaisempien erikoisjulkaisujen lisäksi Tarzan-julkaisuhistoriaan kuuluu ainutkertaisia kuriositeettejä. Kuten artikkelisarjan ensimmäisessä osassa todettiin, Watson-Guptill Publications julkaisi Burne Hogarthin tarinat Tarzan apinain kuningas (Tarzan of the Apes, 1972, suom. Williams 1973) ja Jungle Tales of Tarzan (1976). Erityishuomion nämä toistasataasivuiset, kovakantiset julkaisut ansaitsevat jo pelkästään ulkoasunsa ansiosta; ne on julkaistu Yhdysvalloissa aikana, jolloin sarjakuvaromaaneja (engl. graphic novel) ei käytännössä vielä tunnettu. Näistä ensimmäinen on julkaistu myös Suomessa, ja kansipaperinsa säilyttänyt opus on tätä nykyä kiinnostava kohde Tarzan-julkaisuista kiinnostuneille keräilijöille.
Hogarthin suurtöitä vaatimattomampana, mutta yhtä kaikki erikoisena sivuviitteenä Tarzan-julkaisujen historiassa ansaitsee myös Williamsin kahteen numeroon jäänyt Tarzan viidakkosanomat: sanomalehtipaperille painettu aviisi vuodelta 1972.
Tarzanin poika -lehdessä julkaistut tarinat olivat aluksi Gold Key -materiaalia, eikä juuri muuta ollut käytettävissäkään. DC-kauden seikkailut julkaistiin 1970-luvun puolivälissä erikoisjulkaisuina, ja Manningin sanomalehtisarjat esitettiin puolestaan lahjakirjoissa 1977–1978. Williams tuotti ruotsalaiskirjoittajien voimin omaa materiaaliaan 1970-luvun alussa, mutta Atlantic-julkaisussa palattiin 1977 Dan Spieglen kuvittamiin Gold Key -sarjoihin. Espanjassa tuotettua materiaalia julkaistiin Lehtimiesten julkaisussa 1979, jota luettiin aina lehden päättymiseen, vuoteen 1981, saakka.
Tarzan-oheiskulttuuri Suomessa
Mediailmiönä Tarzan oli saavuttanut suosion huippunsa 1960-luvulla, mutta Suomessa sarjakuvan huippuvuodet osuivat 1970-luvulle. Osaltaan Burroughsin sankariin kohdistunutta innostusta kuvaa se, että Turun Sarjakuvakerho järjesti Tarzan-seminaarin ensimmäisenä toimintavuotenaan 1973.
Sarjakuvien määrällinen ja laadullinen huippukausi ajoittui niin ikään 1970-luvulle. Tuolloin lukijoita hemmoteltiin vakiosarjan lisäksi erikoisjulkaisuilla ja albumeilla, jotka vuoroin tarjosivat Hogarthin, Manningin ja Kubertin taidetta. Julkaisujen lukumäärän lisäksi Tarzanin suosiota kuvaa sarjakuvan ohessa kukoistanut lasten- ja nuortenkulttuuri, joka esiintyi aktiivisena lukijapalstana ja kerhotoimintana.
Kerhotoiminta osana sarjakuvaharrastusta on enää osa kadonnutta sarjakuvan historiaa, mutta vielä 1980-luvulla sankareilla, kuten Mustanaamiolla ja Teräsmiehellä, oli omat kerhonsa. Tarzan-kerhon perustamisesta ilmoitettiin numerossa 2/1974, mutta seuraavassa numerossa lukijapalstalla vasta pahoiteltiin hakemusten käsittelyn kestävän arvioitua pitempään. Ensimmäisen paikallisosaston perustamisesta Vaasaan kerrottiin numerossa 6/1974, mikä huomioitiin näyttävästi myös kannessa: “Tarzan-kerhon I paikallisosasto!”
Syksyn koittaessa Tarzan-paikallisosastoja perustettiin suurella innolla kautta Suomen, ja vuotta myöhemmin jäsenmäärän ilmoitettiin ylittäneen 10 000 rajan. Numeron 5/1976 lukijapalstalla listattiin kaikkiaan 48 paikallisosastoa, mutta Vaasaa ei syystä tai toisesta kaupunkien listalla ollut.
Kerhoon liittyminen ei edellyttänyt tilausta tai jäsenmaksua. Jäsenyytensä osoitukseksi lukijat saivat viidakkopassin, jonka avulla he saattoivat ratkoa kirjepalstan salaperäisiä kuvaviestejä. Viidakkopassin tärkein ominaisuus oli kuitenkin sen jäsennumero, joka oikeutti alennuksiin Tarzan-tuotteita ostaessa.
Kerhotoimintaan kuului keskeisesti juuri fanituotteiden kaupustelu, ja numerossa 6/1974 tarjolla oli niin Tarzan-avainrengasta kuin -silitekuvaakin. Jälkimmäisen käyttöohjeeksi annettiin hellyttävä opastus: “Äiti osaa varmasti.” Kirjepalstalta puolestaan välittyy hymyilyttävä ajankuva 12–15-vuotiaiden nuorten etsiessä kirjeenvaihtotovereita.
Osaltaan Tarzan-lehden historia alleviivaa, mikä yhteys johdonmukaisella ja pitkäjänteisellä toimitustyöllä on julkaisun laatuun. Suomessa lehteä luotsasi sen toimituksellisina huippuvuosina, Williams- ja Semic-kausien ajan, Marjatta Valjakka (Tarzan 2/1971–12/1976). Ruotsissa ja Norjassa viidakkoseikkailuja julkaistiin 1970-luvun alusta lähtien peräti 26 numeroa vuosittain, joten tästä materiaalista – kuten maalatuista Tarzanin poika -kansikuvista – vain osa julkaistiin Suomessa.
Williamsin jälkeen Atlantic otti merkittävimmän Tarzan-kustantajan roolin kannettavakseen, mutta maantieteellisesti se toimi pienemmällä alueella ja niukemmin resurssein kuin Williams. Suomessa Atlantic-Kustannus Oy oli julkaissut Korak-lehteä ja lahjakirjoja 1977–1978, kunnes lehti päätoimittajaa myöten – joka oli Eeva Tejpar (Tarzan 1/1977–2/1982) – siirtyi Urpo Lahtisen (1931–1994) omistamalle Lehtimiehet Oy:lle. Tejparin jälkeen kerhotoiminta hiipui vuosikymmenen taitteeseen mennessä, vaikka viidakkopassilla oli vielä myöhemminkin käyttöä. Kerho- ja kirjepalstat sekä kilpailut muuttuivat niin ikään epäsäännöllisiksi kadoten toisinaan pitkiksikin ajoiksi 1980-luvun alussa.
Tarzanin poika oli toimituksellisesti Tarzanin oheistuote, jonka sivuille kerhotoiminta ei ulottunut. Lehden näkyvin toimituksellinen lisä oli siten lukijoiden piirustukset. Sisällön osalta lisäjännitettä luotiin julkaisemalla kahta tarinakokonaisuutta rinnakkain, minkä vuoksi seikkailun jatkoa oli odotettava seuraavan lehden julkaisuun asti. Oheismateriaalin vähäisyyteen ja tarinoiden pilkkomiseen oli sama käytännön syy; Tarzanin poika oli 36-sivuinen julkaisu, kun Tarzan puolestaan oli vuodesta 1974 lähtien 52-sivun mittainen, tosin markkinointisyistä lehtien kannet laskettiin näihin lukuihin mukaan.
Tarzan Suomessa 1980-luvulla
Vuosikymmenen vaihteessa Suomessa esitettiin espanjalaisseikkailuja. Koska El Nuevo Tarzan koostui kahdesta 16 sivun mittaisesta tarinasta ja Suomessa puolestaan luettiin, kannet mukaan laskettuna 52-sivuista lehteä, oli toimituksen tarpeen lisätä lehteen kolmas seikkailu. Aikaa myöten toimitus antoi myös kirjepalstalle ja lukijoiden piirroksille useita sivuja. Tarzan-nuorisokulttuuri kuitenkin kuihtui lyhyessä ajassa 1980-luvun alkuvuosina.
Toimituksellisesti lehden koostaminen oli ollut 1970-luvulla entistä haastavampaa. Kustannuskentän muutokset ja yhteistyökumppaneiden vaihtuminen näkyivät myös suomalaisjulkaisun sisällössä. Erityisen vaikeaksi osoittautui ylimenokausi 1980-luvun alussa, jolloin espanjalaismateriaali tyrehtyi, mutta Jugoslaviassa tuotetut sarjat eivät olleet vielä saatavilla; tuolloin julkaistavaksi valittiin meksikolaistuotantoa, jota ei oltu tarkoitettu suureen sivukokoon.
Toimituksellisen sisällön osalta lukijapalsta katosi palaten enää satunnaisesti lehden sivuille, ja samoin kävi kirjetoveri-ilmoituksille. Suomalaisjulkaisun kokemat muutokset olivat paitsi seurannaisvaikutus murroksesta sarjakuvien tuotannossa, myös tähän yhteyteen ajoittuneista päätoimittajavaihdoksista: Tarzan oli vuonna 1982 ensin väliaikaisesti Helena Ikävalkon (Tarzan 3–9/1982) käsissä, kunnes Hannele Willberg (Tarzan 10/1982-10/1990) otti sen pysyvämmin haltuunsa.
Suomalaisjulkaisun historiassa toinen poikkeuksellinen kausi johtui Willbergin äitiyslomasta 1986, jolloin Tarzan jäi sijaisena toimineen Minna Salomaan käsiin. Tuolloin lehdessä esitettiin uusintoja vasta kolme vuotta aiemmin esitetyistä tarinoista, ja Willbergin palattua työhönsä 1987 lehden linjaa oli korjattava voimakkaasti. Uusinnat osoittautuivat silti jatkossakin toimituksen kompastuskiveksi, ja Espanjassa tuotettuja tarinoita uusittiin lehdessä ahkeraan vielä vuosikymmenen loppuvuosina.
Säännöllisesti ilmestyvä Tarzan-lehti päättyi jugoslavialaisen tuotannon lakkaamiseen, ja sen viimeiseksi numeroksi jäi 10/1990. Tanskalaista alkuperää olleet minisarjat julkaistiin 1992–1993, minkä jälkeen viidakon valtias katosi Suomessakin lähes jäljettömiin.
Tarzan tänään
Oikeudet Tarzan-sarjakuvien tuottamiseen ovat kuuluneet yhdysvaltalaiselle Dark Horse -kustantamolle vuodesta 1995 saakka. Dark Horse on tuottanut myös uutta materiaalia, mutta sen suurin ansio on ollut klassikkoseikkailujen uudelleenjulkaiseminen. Näihin lukeutuvat Manningin Salatun saaren arvoitus ja Ajan kaivo, jotka julkaistiin myös Suomessa uudelleen lehtinä 1999. Samoin Kubertin työt on koottu 2000-luvulla kokoelmiin, joista ensimmäinen julkaistiin Suomessa kookkaana mustavalkoisena erikoisjulkaisuna (suom. Egmont 2006).
Eurooppalaista Tarzan-historiaa on puolestaan vaalinut ranskalaiskustantaja Images Innées koostamalla Fernando Fuscon kuvittamat viisi seikkailua kahteen kokoelmaan, jotka ilmestyivät 2010 ja 2011.
Keskeisimpien Tarzan-taiteilijoiden sarjojen lisäksi Dark Horse on julkaissut myös Dell/Gold Key -kauden tuotantoa. Western Publishing kuitenkin vakiokäytäntönsä mukaisesti tuhosi sarjakuvaoriginaalit järjestelmällisesti, joten tämän aikakauden alkuperäissivut on menetetty pysyvästi. Edgar Rice Burroughs Inc. on säilyttänyt sanomalehtisarjat, mutta merkittävä määrä tätäkin materiaalia on tuhoutunut tahattomasti niin varastopaloissa kuin vesivahinkojen seurauksena. Tulevien julkaisujen painotekninen laatu riippuu siten kustantajan panostuksesta tarinoiden entisöintiin, mikä ainakin toistaiseksi on jäänyt vähälle huomiolle.
Tarzanin tulevaisuus on juuri nyt kiintoisampi kuin aikoihin: vuodenvaihteessa satavuotias apinamies on siirtynyt osittain public domain -käytön piiriin, mikä tarkoittaa että hahmoa voi hyödyntää kaupallisesti ilman oikeudenomistajan lupaa. Yhdysvaltalaiskustantaja Dynamite Entertainment hyödyntää tilannetta Lord of the Jungle -minisarjan muodossa, joka perustuu Burroughsin ensimmäiseen, vuonna 1912 julkaistuun romaaniin Tarzan of the Apes. Viidakon valtiaan nimeä ei julkaisun kanteen sen sijaan jatkossakaan ilman oikeudenomistajan lupaa paineta, koska kyse on tavaramerkistä.
Suomessa Tarzan-historiaan tutustuminen on vaivatonta. Russ Manningin Tarzan sunnuntaisarjat -kokoelmat (Like 1997, 1998 ja 2006) ovat edelleen kustantajan varastossa. Käytännössä Tarzan-sarjakuvia on myös pinoittain missä hyvänsä divarissa. Hintaa näillä julkaisuilla, eritoten hieman nuhjaantuneessa kunnossa, ei ole nimeksikään, joten maakuntamatkailun lomassa voi mestarikuvittajien töitä yhä kantaa sylikaupalla kotiinsa.
Edelleen helposti saatavilla olevaa laatusarjakuvaa ovat Manningin kuvittamat seikkailut, sekä Kubertin pahvikantiset julkaisut. Myös Hogarthin erikoisjulkaisut saa nekin omakseen internetin avulla. Näin ollen kuka hyvänsä voi tutustua Tarzan-sarjakuvien historiaan perinpohjaisesti, eikä uteliaisuus ilman sen suurempaa keräilyintoa käy edes kalliiksi.
On korkea aika viidakon valtiaan kokea samankaltainen arvonnousu, tai ainakin arvostuksen nousu, jonka lännensarjat ja sotasarjakuvat ovat jo ansainneet. Kreegah! Bundolo!
Kuvat © Edgar Rice Burroughs Inc.
Tutustu Tarzanin julkaisuhistoriaan Yhdysvalloissa 1970-loppuun saakka artikkelisarjan ensimmäisessä osassa: Tarzan – viidakon valtias 1/2.
Tutustu listaan Suomessa ilmestyneistä Tarzan- ja Tarzanin poika -julkaisuista.
Keskustele Tarzan- ja Korak-sarjakuvista tai muista viidakkoseikkailuista Kvaakissa.