Isä, poika ja pyhä ampuminen

Egmontin Pulp-sarjan Matkalla kadotukseen ilmestyi maaliskuussa.
Egmontin Pulp-sarjan Matkalla kadotukseen ilmestyi maaliskuussa.

Matkalla kadotukseen
Alkuteos: Road to Perdition: On the Road, 2004
Teksti: Max Allan Collins
Kuvitus: José Luis García-López, Steve Lieber, Josef Rubinstein
Etukansi: Steve Lieber ja Dave McCaig
Suomennos: Anssi Alanen
Toimitus: Jouko Ruokosenmäki
Ladonta ja taitto: Janne-Matti Keisala
Julkaisija: Egmont Kustannus, 2011
Sarja: Pulp-pokkari
Paino: Westpoint, Suomi
Formaatti: Nidottu, pehmeäkantinen, mustavalkoinen
ISBN: 978-952-233-371-1
Koko: 125 x 180 mm
Hinta: 9,95 €
Sivumäärä: 288 + kannet
Jakelu: Lehtipiste, kirjakauppa

Matkalla Perditioniin – Road to Perdition -sarjakuva (1998) ja siitä sovitettu elokuva (2002) saivat aikoinaan kehuja. Tämä Pulp-sarjan pokkari tapahtuu alkuperäisen tarinan lomassa. Tartuin pokkariin hieman epäröiden, koska en erityisesti pitänyt aiemmasta hyvin väkivaltaisesta sarjakuvasta.

Kertomuksen lähtökohta

Eletään 1930-luvun alun lamakautta Yhdysvaltain Keskilännessä. Työttömyys on korkea ja toimeentulosta on huoli. Aika on levoton, koska monikaan ei tee lakien rikkomisesta itselleen moraalista ongelmaa. Kieltolaki on vaurastuttanut alkoholin salavalmistajat ja -myyjät. Rikollisjoukkiot hallitsevat kaupunkeja verkostoillaan, pikkurikolliset ryöstävät pankkeja. Ihmiset kaipaavat viihdettä. Gangsteritarinat lehdissä ja elokuvissa ovat suosittuja, jatsi soi ravintoloissa ja peliluolissa.

John Looney hallitsee irlantilaista rikollisjärjestöä Iowan ja Illinoisin osavaltioiden välisessä kolmoiskaupungissa. Michael O’Sullivan eli ”Kuoleman enkeli” on herra Looneyn uskollinen kovistelija ja palkkatappaja ja järjestön todennäköisempi perijä kuin Looneyn arvaamaton poika Hullu-Connor.

Kateellinen Connor Looney saa päähänsä surmauttaa Enkelin, jotta pääsisi järjestön perijäksi. Tekosyynä tähän on se, että O’Sullivanin utelias noin 13-vuotias poika Michael nuorempi todistaa luvatta isänsä ja Connorin tekemän joukkoteloituksen. Isä-Looney hyväksyy poikansa ehdotukset raskain mielin ja suojelee poikaansa.

Michael Sr. ja Michael Jr. pakenevat, mutta Hullu-Connor on onnistunut murhaamaan O’Sullivanin vaimon ja toisen pojan. Tarinassa ollaan koko ajan pakomatkalla, ja samalla O’Sullivan haluaa kostaa Connor Looneylle. Hän ei vie poikaa lastenkotiin, koska viranomaiset ovat lahjottuja. Perdition tarkoittaa kadotusta ja fiktiivistä kansasilaista paikkakuntaa, jonne isä haluaa viedä pojan turvaan.

Max Allan Collins.
Max Allan Collins.

Tekijöistä

Käsikirjoittaja Max Allan Collins on ollut dekkarikirjoittajana iso nimi jo 70-luvulta lähtien. Hänen maanläheiseksi sanottu tuotantonsa on valtavan laaja, mutta toistaiseksi vain muutama kirja on suomennettu. Sarjakuvien puolella Suomessa julkaistiin 80- ja 90-lukujen vaihteessa näytteitä hänen kirjoittamastaan Batmanista, Dick Tracystä ja itse luomastaan Ms. Treestä. Vuonna 2002 elokuvan saapumisvuonna julkaistiin suomeksi Road to Perdition -sarjakuva. Collins on juuri Iowasta kotoisin ja hän on kirjoittanut monia sinne sijoittuvia historiallisia rikosromaaneja.

José Luis García-López on piirtänyt julkaisun ensimmäisen ja kolmannen osan. Hän on maineikas DC:n supersankarien piirtäjä, jonka käsialaa on hieman nähty mm. Teräsmiehessä. Cinder ja Ashe ja Jonah Hex ovat muita suomennettuja töitä.

Pokkarin keskimmäisen osan taiteilija on Steve Lieber, jonka kädenjälkeä ei ole julkaistu aiemmin suomeksi ja joka oli itselleni uusi sarjakuvantekijä.

Kolme osaa

Matkalla kadotukseen -pokkarissa on kolme osaa. Kukin osa on 94 sivua pitkä, ja ne kuvaavat moninaisia tilanteita matkalla ja ovat jatkoa toisilleen. Koska ne ilmestyivät Yhdysvalloissa alun perin erillisinä julkaisuina vuosina 2003 ja 2004, kaikissa osissa on alkuperäisen Perdition-tarinan sekä pokkarin aiempien osien kertausta. Peräjälkeen lukiessa kertaus haittaa lukijaa hieman. Ensimmäisen osan alussa kertausta on peräti 14 sivua. Mukavaa kuitenkin on, että julkaisun ymmärtää ilman että on lukenut alkuperäisen sarjakuvan tai nähnyt elokuvan. Alkuperäisessä tarinassa vuonna 1998 oli kolme 94-sivuista lukua, jotka tähdättiin alun alkaen julkaistavaksi yksien kansien välissä ja jotka muodostivat tiiviin yhtenäisen romaanin.

1930-luvun elämää kuvataan tarkasti.
1930-luvun elämää kuvataan tarkasti.

Pokkarin ensimmäisen osan nimi on Keidas. Itse Chicagon gangsteripomo Al Capone pitää Connor Looneya piilossa pelätyltä Enkeliltä. Siksi O’Sullivan ryöstää pankeista ja pelipaikoista John Looneyn ja Caponen rahoja. Caponen bisnekset huonontuvat niin, että hänen lähin miehensä palkkaa kaksi Jackiä, ”Jätkäparin”, etsimään O’Sullivanin. Samaan aikaan Michael-poika sairastuu vakavasti, ja isän on keksittävä heille lepopaikka. Jostain syystä, ehkä huolimattomuuttaan ei kerrota, että lepopaikka sijaitsee Oklahomassa; se selviää vasta toisessa osassa. Palkkionmetsästäjä-Jackit esiintyvät kaikissa kolmessa osassa. García-López kuvittaa kauniisti ja kokenut Josef Rubinstein tussaa häntä.

Toinen osa Pyhättö ei meinaa lähteä käyntiin millään. Kuviin tuodaan mielestäni turhaan uusi rikollisjengi. Osassa on pitkä takautuma, joka selittää, missä Enkeli tapasi vuosia sitten toisen Jackeistä. Se ei kiinnosta minua; kiinnostavampaa olisi ollut paneutua isän ja pojan suhteeseen. Jakson nimi tulee kirkosta, jossa tapahtuu piiritys, mutta kirkossa ollaan lopulta hyvin vähän. Piirtäjä vaihtuu Steve Lieberiksi, joka on mielestäni kömpelö niin kuvakulmissa kuin viivankäytössä. Ihmiset näyttävät rumilta ja O’Sullivan aivan erinäköiseltä kuin muissa osissa.

Viimeisessä osassa Sivuraide on erityisen hyvä ympäristönkuvaus. Jatsi soi Kansas Cityssä ja Chicagossa. Jaksossa Enkeli tekee pelastusoperaation, jonka juoni on väkisin väännetty ja vesittää alkuperäistä tarinaa, kun O’Sullivan kohtaakin Hullu-Connorin jo nyt – sehän oli eräs huipennus alkuperäisen tarinan lopussa. Tällä kertaa Lieber tussaa García-Lópezia. Piirrosviiva on ohutta ja taustat ovat yksityiskohtaisemmat kuin ensimmäisessä osassa, mutta hahmojen kasvot on toisinaan tussattu taitamattomammin kuin Rubinsteinilla.

Tarinan yleisiä ongelmia

Luodit eivät osu Enkeliin.
Luodit eivät osu Enkeliin.

Ensimmäinen Perdition-sarjakuva sai yleisesti ottaen erinomaisen vastaanoton. Itse ihmettelen sen suosiota, koska näen siinä tarinallisia ja moraalisia ongelmia.

O’Sullivan on yli-ihminen, joka ampuu vihollisiaan joka laakilla. Roistojen luodit eivät osu häneen, vaikka hän seisoo näkyvillä ja osuu muihin. Kaksi suurta rikollisjärjestöä ja usean osavaltion poliisit eivät saa häntä kiinni. Vaikka hän on etsintäkuulutettu, hän liikkuu päiväsaikaan kaupungeissa ilman naamiota. Pankinjohtajien luo kävellään ilman todisteita henkilöllisyydestä ja asiasta. Pankeissa ei tietenkään ole vartijoita, eikä teillä poliisien tiesulkuja. O’Sullivan saapuu useisiin paikkoihin sattumalta minuutilleen oikeaan aikaan; Matkalla kadotukseen -pokkarin kolmannessa osassa jopa ajettuaan usean osavaltion läpi.

Kliseisyys ja yli-inhimilliset kyvyt toki kuuluvat tähän lajityyppiin. Hömppää sinänsä saa tehdä, ja pulpin, kioskikirjallisuuden ei tarvitse olla muuta kuin helppoa viihdettä. Mutta kun Perdition-saagassa on mukana monia viittauksia 1930-luvun oikeisiin rikollisiin ja kun ympäristö on taustoitettu ja piirretty huolellisesti, lukijan aivot eivät ole nollilla ja hän odottaisi tarinaltakin realismia.

Muitakin pulmia on. Koko lähtökohta, teloituksen todistaminen O’Sullivanien murhaamisen syynä on epäselvä. Eikä ole kovin uskottavaa, että gangsteripomo tapattaisi parhaan palkkatappajansa ja läheisen miehensä vain siksi että biologinen poika haluaa sitä.

Mielestäni O’Sullivanin toiminta on karmeaa ja tekopyhää. Kovaksikeitetyssä kirjallisuudessa toki ei ole yksiselitteisesti hyviä ja pahoja henkilöitä. Siksi päähenkilön ei tarvitse olla hyvis, mutta O’Sullivan ei saa minulta lainkaan sympatiaa ja samaistumista, koska hän on ollut ammatiltaan palkkamurhaaja. Hän on siis murhannut kyselemättä rikollispomon käskystä siksi koska se tuo leivän pöytään. Myös lainsuojattomana hän murhaa tehokkaasti, nyt omista syistään. Realistisessa fiktiossa pitäisi muistaa, että ihmisten (niin, gangsteritkin ovat ihmisiä!) surmaaminen on elämien tuhoamista ja että jokainen surma on aina tragedia jossakin. Samaistuisin sankariin, joka ei tappaisi.

Tappamista on Perditionin tarinassa liikaa, ampuminen ratkaisee lähes aina päähenkilön ongelmat. Ampumisesta tehdään kirjaimellisesti pyhää, kun kunnon katolisena O’Sullivan käy tappojen jälkeen ripittäytymässä kirkoissa ja saa synnit anteeksi. En tiedä, onko tämä Collinsin satiiria katolista kirkkoa kohtaan. Ehkä Collins haluaa vain kuvata ihmisiä ja heidän outoja vaikuttimiaan. O’Sullivanin tekemä murhaaminen yhdistetään kostoon, sotilaan velvollisuuteen ja rakkauteen poikaa kohtaan. Menneestä onnellisesta elämästä puhuminen ontuu kyllä pahasti, kun muistetaan, että isä oli murhaaja.

Ylipäätään Perdition-kertomuksen rivien välissä ei ole aihetta, joka tekisi siitä klassikon. Matkalle olisi voitu keksiä päähenkilön sisäinen muutos tai selvä kristinuskon moraalin kritiikki tai käsitellä yhteiskunnallisia kysymyksiä niin kuin Collins teki Ms. Tree -sarjakuvassa ansiokkaasti.

Isä ja poika puhuvat ryöstökeikasta.
Isä ja poika puhuvat ryöstökeikasta.

Vaisu pokkari

Pokkarissa ei valitettavasti ole samaa henkeä kuin aiemmassa sarjakuvassa. Piti aiemmasta sarjasta tai ei, siinä tarina oli jännittävä ja hätkähdyttävä, tunnelma vimmainen ja Richard Piers Raynerin piirros myönteisesti rosoista, joskin staattista. Tässä pokkarissa tarina on kaikin puolin valju. Tekstiä on enemmän ja tempo on liian hidas. Yllätykset ja huippukohdat puuttuvat. Ehkä Collins on niin tuottelias kirjoittaja, ettei ole ehtinyt kunnolla paneutua näihin kolmeen ”novelliosaan”. Jännitystä puuttuu pelkästään jo siksi, jos tietää alkuperäisen tarinan päätöksen.

Pokkarin tarinat ovat vähemmän synkkiä kuin alkuperäisessä sarjakuvassa. Toimintakohtaukset ovat vaikuttavan näköisiä, mutta niitä olisi voinut sijoittaa enemmän tarinan nykyhetkeen ja monipuolistaa – esimerkiksi kuvaamalla takaa-ajoa ja kekseliäisyyttä seuraajien karistamisessa. Draamaa olisi saanut lisää, jos olisi kerrottu esim. Enkelin kuolemanpelosta tai helvettiin joutumisen pelosta.

Toisinaan esiintyy hyvää draamaa. Isän ja pojan suhdetta valaistaan hivenen lisää. Ennen pakomatkaa isä oli etäinen perheelleen, nyt hän on huolissaan pojastaan. Eräs tarinan jännite on ristiriita pojasta välittämisen ja vihollisten kylmäverisen ampumisen välillä. Toinen jännite on pojan matkassa pitämisen ja väkivallalta varjelemisen välillä. Poika taas haluaisi olla isänsä kaltainen aikuinen, vaikka lapsuus on kesken. Naishahmo tuo joka osassa kaivattuja pehmeitä arvoja.

Alkuperäisessä sarjakuvassa Enkeli tappoi kymmeniä ihmisiä. Se oli mielestäni puuduttavaa, typerää ja moraalitonta. Pidin elokuvasta enemmän, koska sarjakuvaan verrattuna väkivaltaa oli vähennetty ja ympäristöä kuvattu enemmän. Nyt ei ruumiita onneksi synny yhtä paljon kuin alkuperäisessä tarinassa. O’Sullivan ei ensinnäkään joudu yhtä usein pakottaviin tilanteisiin, joissa pitää tappaa tai tulee tapetuksi, mutta toisaalta hän onneksi myös tekee valintoja olla tappamatta. Tätä voisi pitää pienenä merkkinä ihmisenä kasvamisesta, jollei tietäisi, että tappaminen jatkui Enkelillä näiden episodien jälkeen.

José Luis García-Lópezin taiteessa ei ole moitittavaa. Ruuduissa on paljon katsottavaa. Rakennukset taiteillaan tarkasti, kuvakulmat ovat vaihtelevia, ihmisten ilmeet ja eleet eloisia, vaatteiden rypyt aitoja. Isokokoisesta jykeväleukaisesta O’Sullivanista vain tulee valitettavasti mieleen Clark Kent, eli mieleen muistuu supersankarit. Myös Hullu-Connorin pitäisi olla kuvauksen mukaan heikkoleukainen, mutta García-Lópezilla hän ei ole sitä.

Ehkä García-Lópezin tyylikäs piirrosjälki on tähän tarinaan liian puhtoinen. Ainakin siitä tulee helposti kevyemmät seikkailut mieleen. Steve Lieberin ei-sulava taide sopii paremmin kovaksikeitettyyn tarinaan, vaikka se ei miellytä silmiäni.

Ajankuva tuntuu vakuuttavalta. Miehillä on puvut päällä. Kaupungit ja kylät hyörivät elämää ja niiden puheensorinan melkein kuulee korvissaan. 30-luvun oikeisiin rikollisiin ja populaarikulttuuriin viitataan koko ajan. Maailma on kiinnostava, mutta yksityiskohtia vyörytetään hivenen liikaa keveyden kustannuksella.

Yhdenmukaisuuden kannalta on hyvä kun sarjakuvan suomentaja on sama kuin vuonna 2002. Suomennos on laadukasta työtä, välillä vain on ollut vaikeuksia ahtaa suomen kielen pidempää tekstiä kupliin ja laatikoihin. Puhekieli tuntuu elävältä.

Kenelle tämä on hyvä

Jos etsit helppoa toimintahömppää, jätä tämä pokkari väliin. Jos etsit draamaa, syvällisempää draamaa löytyy helposti tekstidekkareista. En suosittele tätä myöskään alkuperäisen sarjakuvan tai elokuvan ystäville, koska tämä on niitä selvästi huonompi ja koska iso tarina ei liiku eteenpäin.

Suosittelen tätä gangsterifiktion ystäville, 1930-luvusta kiinnostuneille ja José Luis García-Lópezin taiteen ihailijoille. Viimeksi mainittuja lieneekin monia toimintasarjojen lukijoiden joukossa. Hänen kaunis taiteensa nostaa pliisun kertomuksen edes keskinkertaiseksi.

Pitää silti kehua sarjan valintaa Pulp-pokkareihin. Sarjakuva edustaa pulpille perinteisiä rikoksia, toimintaa ja gangstereita oikeassa formaatissa eli mustavalkoisessa muodossa. Egmont Kustannus on myös valinnut sarjakuvan, joka liittyy menestyneeseen elokuvaan ja ehkä siksi myy. Pokkari on pr:ää siitä että sarjakuva oli leffan takana.

Pokkarille on tulossa jatko Amerikassa DC:n Vertigo Crime -sarjassa tänä syksynä: Return to Perdition. Se kuulemma tapahtuu ensimmäisen sarjakuvan ajankohdan ulkopuolella.

Kuvat: © 2004 DC Comics. Kaikkien näyteruutujen piirtäjänä Jóse Luis García-López.

Egmontin Pulp-sarjasta on keskustelua Kvaakissa täällä.
Pulp-sarjan Robin Hood -pokkarin arvostelu Kvaakissa on täällä.
Pulp-sarjan Synkkiä enteitä -pokkarin arvostelu Kvaakissa on täällä.