 |
P.A. Manninen: Kapteeni Kuolio ja Hämeenpuiston muumio Lempo kustannus 2011, 978-952-5938-02-9 A4, 64 s. mv., nidottu, ovh. 13 e
Kapteeni Kuolion neljäs pitkä seikkailu vie lukijat Tampereen Hämeenpuiston mysteerien ääreen. Vampyyrien ja ihmissusien jälkeen osansa saavat muumiot. Aikaisempien albumien tapaan Hämeenpuiston muumiokin sisältää runsaasti sekä paikallista arkkitehtuuria että historiaa. Näistä erityisesti ensimmäinen on mielestäni aina ollut Kapteeni Kuolion parasta antia ja niin tälläkin kertaa. Syynä ehkä se, että tässä albumissa seikkaillaan aivan entisen asuntoni naapurustossa.
Tämänkertainen seikkailu saa alkunsa, kun Kapteeni Kuolion uskollinen apuri, Kapteeni Kökkö, löytää antiikkiliikkeestä muinaisen egyptiläisen reliikin, joka sisältääkin outoja voimia. Seikkailu johtaa Pyhäjärven rannoille ja Kustaa Hiekan museoon, ja matkan varrella kohdataan monia vaaroja. Manninen vie kertomusta juohevasti eteen päin. Rytmiä tarinaan tuovat taustoitukset niin muumioista kuin Tampereen merkkihenkilöiden historiasta. Tässä albumissa asiapitoisuus tuntui olevan aikaisempia merkittävämmässä osassa, mutta se ei kuitenkaan haitannut. Taustatietojen vyöryttäminen ei tehnyt lukemisesta raskasta, ja Manninen oli onnistunut liittämään ne sulavasti kehyskertomukseen.
Kuolio-perinteen mukaisesti tämäkin albumi sijoittuu aidoille tapahtumapaikoille ja taustatyö onkin albumin huippua. Ruutujen taustat, miljöö, on tehty suunnitellen ja vähänkin Tampereen keskustaa tunteva pystyy pienellä vaivalla tunnistamaan tapahtumapaikat ja Kuolion ja Kökön kulkureitin. Tämä kotiseutuomistuneisuus onkin ehkä albumin ristiriitaisin osuus. Lukiessa jäin useampaankin kertaan miettimään, mitä ei-tamperelaiset saavat yleisesti Kuolio-tarinoista ja erityisesti tästä. Toistaiseksi Manninen on onnistunut tasapainoilemaan hyvin yksityiskohtien ja lähestyttävyyden välillä. Kertomus toimii hyvin ilman Tampere-tuntemustakin, mutta siitä saa enemmän irti, jos sitä on.
Muuten Hämeenpuiston muumio on Manniselta peruslaatua. Manninen on luultavasti yksi ammattimaisimmista sarjakuvantekijöistä, mitä tulee työn laadun tason vaihteluihin. Taso ei heittele ja kuvakerronta on vahvaa. Laadukas painojälkikin tekee oikeutta kuvitukselle. Parissa kohtaa skannatut sivujen osat eivät ihan ole kohdallaan, mutta muuten viiva on tarkkaa.
Tarinaa koskee sama kuin kuvitustakin. Kertomus on mannismaiseen tapaan melko hidastempoinen ja jopa viipyilevä sortumatta tylsyyteen. Vauhdikasta toimintaa ja trilleriä ei ole luvassa, mutta se ei näiden hahmojen kohdalla olisikaan sopivaa. Huumoria tarinassa on sopivasti ja albumia lukiessa tuli mieleen useammankin kerran vanhat suomalaiset elokuvat. Hahmoina Kuolio ja Kökkö ovat selkeästi alkaneet elää omaa elämäänsä, eivätkä ole pelkkiä parodiahahmoja. Mielenkiintoista onkin, miten Manninen onnistuu tällaisista lähtökohdista syntyneitä hahmoja käyttämään niin uskottavasti. Paljon on kiittäminen luultavasti juuri Kuolion ja Kökön toisiaan tasapainottavia persoonia. Yksinään Kuolio olisi pidemmän päälle lähinnä häiritsevä ja outo, kun taas Kökkö vajoaisi yksinään pellemäisyyteen.
Yleisarviona sanoisin, että Kapteeni Kuolio ja Hämeenpuiston muumio ei ole paras Kuolio-tarina. Se ei kuitenkaan ole huono, eikä pelkkä venytetty Sarjari-lyhäri. Jos yleensä jatko-osat huononevat, mitä pidemmälle mennään, niin Kuolio on ainakin toistaiseksi välttänyt sen kohtalon. Hämeenpuiston muumio toimii niille, jotka Mannisen jäljestä tykkävät, mutta se voisi olla hyvä tilaisuus tutustua niin Mannisen tuotantoon kuin Kapteeni Kuolioonkin. Kumpikin tulee tässä albumissa esille hyvällä ja helposti lähestyttävällä tavalla.