Muistin kirja

Espanjalaisen Paco Rocan menestysalbumi Ryppyjä kertoo vanhuksista, jotka hiljalleen ovat menettämässä muistinsa. Päähenkilö Emilio joutuu vanhainkotiin ja saa lopulta kuulla sairastavansa Alzheimerin tautia.

RYPPYJÄ
Paco Roca
(WSOY 2010)
Suomennos Anu Partanen
112 sivua, kovakantinen, 4-v.
Sid., 263 x 200 mm
ISBN 978-951-0-36653-0
Hinta 26 € (Sarjakuvakauppa)

Paco Roca on kertomansa mukaan koko elämänsä rakastanut sarjakuvia; lapsena hänen lukemistaan olivat Asterix, Blueberry, Älli ja Tälli, iän karttuessa hänen suosikeiksiin tulivat Richard Corben, Carlos Giménez ja Frank Miller. Nämä esikuvat eivät näy suorina vaikutteina Rocan tyylissä. Pikemminkin niiden kautta on otettu suvereenisti haltuun sarjakuvan kieli.

Harvoin, jos koskaan, sarjakuvassa on käytetty montaasia niin nerokkaasti kuin Ryppyjä-albumissa. Ranskalaiset Florent Ruppert ja Jérôme Mulot ovat luoneet sarjakuvalaboratoriassaan varmasti monimutkaisempia ”kokeita” (ks. Uhkapeliä), mutta he ovat joutuneet uhraamaan samalla suuren osan luettavuutta. Rocan kerronta on monitasoista, ei monimutkaista.

Sarjakuvahan on luonnostaan rytmistä montaasia, peräkkäisiä ruutuja, mutta Roca on lisännyt kuviinsa myös intellektuaalisen montaasin. Todellisuuteen limittyvät vanhusten muistot; ja kun nämä kaksi asettuvat vastakkain lukijan nähtäväksi, syntyy hyvin voimakas, lähes pakahduttava tunnelataus. Leikkaustekniikan älyllisyys ei vieraannuta vaan antaa oivalluksia.

Ikkunan ääressä istuva rouva Rosario uskoo istuvansa Idän pikajunassa matkalla Istanbuliin.

Idän pikajunassa rouva Rosarion muistoissa, ja todellisuudessa.
Idän pikajunassa rouva Rosarion muistoissa, ja todellisuudessa.

Vanhan rouvan subjektiivinen todellisuus on kuitenkin se, että hän on Idän pikajunassa, nuorena, kauniina ja kohtalokkaana. ”Karpaateilla on niin kaunista keväisin.” Ei hän ole enää onneton, hän on päässyt vapaaksi.

Rocan viiva on siistin elävää. Ruutuviivatkin värisevät vähän, ne eivät ole viivottimella piirrettyjä. Vanhainkodissa kerronnan rytmi on yksitoikkoinen, mutta silloin kun siirrytään muistoihin, kuviin tulee väriä ja rohkeita perspektiivejä. Muistot ovat eloisampia kuin laitoselämä…

Vanhainkodin tappava arki, ihmiskehon rapistuminen, yksinäisyys ja väistämätön, jo häämöttävä loppu ovat peittelemättä esillä melkein joka sivulla. Rocan näkökulma antaa kuitenkin muistinsa menettäville lahjan, joka lähellä buddhalaisuuden oppeja.

Buddhalaisuuden mukaan elämä

Miten on päivä mennyt?
Miten on päivä mennyt?

on kärsimystä, ja tuo kärsimys syntyy siitä, että haluaa eri asioita. Kärsimys päättyy, kun tuo haluaminen lakkaa. Vanhemisen tragediaa ei silti hymistellä, käynti yläkerrassa, jonne vanhukset loppuvaiheessa viedään, on kuin vierailu helvetin esikartanossa.

Albumin lopussa Emilion käsitys siitä, mitä hän näkee, alkaa hävitä. Tuo ymmärryksen häviö kuvataan muotojen pelkistymisenä ja lopulta valkoisena, jopa kokonaisena tyhjänä aukeamana: pelkkää valkoista, kuin valaistuminen.

Paco Rocan Ryppyjä -albumi on ajattelevaa, ajatusten sarjakuvaa.

Anu Partasen suomennos on hyvin huolellista, suorastaan pikkutarkkaa työtä. Partanen tunnetaan myös Aku Ankka -kääntäjänä; vuonna 2006 hän sai Mikael Agricola -palkinnon erinomaisesta Julio Cortáza -suomennoksesta (Ruutuhyppelyä).

* * *

Paco Roca vieraili Helsingin 25. sarjakuvafestivaaleilla. Siellä hän kertoi, että monet Rypyt-albumin tapahtumat ovat tosiperäisiä. Ihminen on hänen mukaansa tyhjä kirja, johon ilmestyy kuvia. Alzheimerin taudista kärsivillä noita kuvia pyyhitään pois. Ihminen on muistin kirja…


Rocalta Helsingin sarjakuvafestivaaleilla saatu
tussipiirros Ryppyjä-albumin etusivulle.

Keskustele Kvaakissa Paco Rocasta

http://www.pacoroca.com/