Nykyajan pehmeälle miestaiteilijalle feministikirjailija Minna Canth (1844-1897) on järkäle, johon tarttuminen on pelottavaa. Aseman ja Pohjois-Savon taidetoimikunnan kokoamassa kirjassa Canthia ja hänen tekstejään tulkitsee kuusi sarjakuvantaiteilijaa. Näissä paritansseissa ei ole alkuunkaan selvää, kumpi vie ja kumpi on vietävänä.
Minna & miehet – Minna Canthia sarjakuvina
Alkuperäiset tekstit Minna Canth
 |
Sarjakuvasovitukset Jyrki Heikkinen, Reijo Kärkkäinen, Jyrki Nissinen, Pentti Otsamo, Jope Pitkänen ja Petteri Tikkanen
Esipuhe Sari Hakala
Kustantaja Asema 2010
Painopaikka AS Ingri, Tallinna, 2010
Toimitus Ville Ranta ja Mika Lietzén
Ulkoasu Mika Lietzén
Kannen kuva Pentti Otsamo
124 sivua, B5, pehmeäkantinen
Hinta 15 €
ISBN 978-952-5909-02-9
© 2010 Miehet
Ulrika Wilhelmina “Minna” Canth, o.s. Johnson (1844-97) oli 1880- ja 1890-lukujen tunnetuimpia suomalaisia realistikirjailijoita. Hän oli monella tavalla ainutlaatuinen maailmankin mittakaavassa.
Ensimmäinen painos Minna & miehistä myytiin samantien loppuun, mutta nyt on toinen painos ulkona. Kirjan nimi viittaa siihen, että kaikki kuusi mukana olevaa sarjakuvantekijää ovat miehiä. Olisi tähän naisnäkökulmakin ollut Canthin itsensä lisäksi paikallaan, mutta eihän nimi olisi sitten käynyt. Tai ehkä suunnitelmissa on jatkoa. Miestekijät ovat silti kaikki pohjoissavolaisia, tai sieltäpäin kotoisin. Onhan esipuhe sentään naisen, eli Sari Hakalan käsialaa. Pohjois-Savon läänintaiteilija hehkuttaa ylisanoin Canthin tekoja ja saavutuksia, niinkuin pitääkin.
Kirja on oikeastaan jatkoa Aseman mainiolle Laikku-sarjalle, vaikkei numerointia enää olekaan.
Köyhää kansaa
Minna Canthin romaani Köyhää kansaa: Kuvaus työkansan elämästä (1886) on raastava ja koskettava. Jyrki Nissisen käsittelyssä aihe on siirtynyt nykyaikaan, jossa ei tietenkään kärsitä puutetta samalla lailla kuin 1880-luvulla. Romaanin tapahtumia on karsittu, luonnollisesti 20 sarjakuvasivuun ei saa kaikkea
 |
sopimaankaan. Vaikka onhan alkuperäinenkin romaaniksi varsin lyhyt, pienoisromaani olisi kai nykyaikainen termi.
Joka tapauksessa Nissinen, tuo Suomen Tullio Altan, on tavoittanut alkuperäistekstin tunnelman oivallisesti. Canthin romaanista tulee runko ja tapahtumia, kuten lasten leivänvarastaminen naapurista. Mari-äidin monologi on supistettu, nykyaikaistettu ja slangisanoja otettu väliin. Lopun hullujenhuonekuvaus on jätetty tyngäksi, vaikka eihän se tässä oleellisinta ole.
Perheen isän nimen muuttuminen pari kertaa “Holpaisesta” ” Holopaiseksi” on pikku kauneusvirhe. Itse isän habitus on näitä nykyajan “ongelmia”, vaikka Nissinen ei mustasta miehestä sen kummempaa numeroa teekään. Asiaan liittymisen saa lukija päättää itse. Ehkä Holpainen/Holopainen onkin lempinimi, joilla on tapana vaihdella.
Epäluulo
 |
Jyrki Heikkisen hienonohut viiva ei pääse oikeuksiinsa näin pienessä koossa. Tapahtumia, hahmoja ja puhekuplia pitää seurata hyvässä valossa ja tihrustellen, jotta Epäluulosta saa selvää. Tämä ongelma ei koske muita kirjan sarjakuvia. Itse 23 sivun mittainen sarjakuvasovitus on aika tavalla poikkeava Canthin samannimisestä novellista (1891). Heikkinen tuo mukaan omituisten otusten fantasiamaailman, joka esiintyy päähenkilö Hermanin unessa ja kuvitelmissa. Alkuperäinen novelli on hyvinkin maanläheinen.
Hermanin ja Ellin taustoja ei Heikkinen tuo esiin, kuten Canth teki. Samoin tulipalon tutkinta on päätetty jättää pois, mutta fantasiahahmot pyörivät edelleen mukana. Versio on siis etupäässä Heikkisen, Epäluulo-novellista ovat mukana vain Herman perheineen ja tulipalo. Ilmi käy kuitenkin, että tämän sarjakuvan perhe ei ole köyhä, kuten edellisessä.
Kiss & Tell
Jope ei väännä sarjakuvaksi Minna Canthin proosaa, vaan kertoo puupäähattuisesta sarjakuvapiirtäjästä joka kommunikoi suuren rakkautensa,
 |
Kuopiossa sijaitsevan Minna Canthin patsaan kanssa kännyköin. Sarjakuva sisältää runsaasti tuotesijoittelua, ja siinä esiintyvät myös Karvinen ja Wagner. Kommunikointi patsaan taholta on paljolti Canthin omaa tekstiä, ja Jopen…no niin: Jopen omaa tajunnanvirtaa.
Mutta joskus Kuopioon vielä pystytetään Jopenkin patsas, ja rakastavaiset pääsevät yhteen. Muuten kertomus on aivan ihana ja tulvillaan jopemaista huumoria muiden Minnan miesten synkistelyjen välissä.
Jopen ystäville tämä kymmensivuinen tarina on nannaa. Muista en tiedä, onko niitä?
Eräs Puijolla käynti
Reijo Kärkkäisen yhdeksän sivun tulkinta Canthin samannimisestä novellista (1891) ottaa myös uuden näkökulman. Tämäkin sijoittuu nykyaikaan. Alkuperäinen
 |
tarina kertoi kahden tytön, Ainan ja Hilman kesäisestä seikkailusta Puijon rinteillä. Tämä versio tapahtuu Ainan pään sisällä, ja ilmeisesti muut henkilöt, Hilma ja mamma ovat vain Ainan mielikuvitusta. Aina on näet tässä mielisairaalan potilas. Ylioppilaat ovat vaihtuneet valkotakkisiksi miehiksi eikä Puijon tornia vielä ollut novellin tekoaikaan. Tuolloin oli hyvin sopimatonta, että nuoret tytöt olisivat liikkuneet Puijolla keskenään, ja se oli koko jutun varsinainen idea.
Piirrosjälki on vähemmän sarjakuvamaista muihin sarjoihin verrattuna, mutta näkökulman tuoreus, hahmojen sijoittelu, sekä perinteisen sarjakuvakerronnan rikkominen selättävät puutteet. Reijo Kärkkäinen on tunnettu pielaveteläinen taidemaalari, jonka nimi ei ole välttämättä sarjakuvaväelle tuttu.
 |
Hemmo
Sota on julmaa, niin oli Minna Canthin lyhyessä isänmaallisessa Hemmo-kertomuksessakin (1877), ja Petteri Tikkanen tekee siitä yllättäen laajennetun version, 24 sivua. Hahmoista Tikkanen on tehnyt disneymäisiä muurahaisia, vähän Vive Riston tyyliin.
Tikkanen tietää silti mitä tekee, ja lopputuloksena on kirjan onnistunein sovitus. Väkivalta on sarjakuvaväkivaltaa, mutta seuraukset nähdään lopuksi. Ruutuja on enimmäkseen kaksi per sivu, joten ne ovat melko suuria. Jokainen viiva on toki tarkkaan harkittu ja mustien pintojen käyttö on edelleenkin tuttua Tikkasta.
Ja loppujen lopuksi kaikesta tuosta huolimatta Tikkanen onnistuu tekemään alkuteokselle kaikkein uskollisimman version. Aivan ihmemies.
Kuoleva lapsi
Kirjan viimeinen novelli lupaa jo nimeltään että tuskaa, murhetta ja synkistelyä on luvassa, ja alkuperäinen tarina onkin juuri sitä itseään elävältä mätänemisineen. Itse asiassa Kuoleva lapsi (1888) on alunperin melkoista gorea. Pentti Otsamo on valinnut 22 sivun tulkintaansa optimistisemman lähestymistavan.
 |
Otsamo esittelee kahteen kertaan tarinan aikana taivaan enkeleitä, jotka ovat Pentin normaalien siveltimenvetojen vastapainoksi laadittu ohuemmalla viivalla. Onhan molemmissa versioissa lapsen kuolema koettu lopuksi helpotuksena, mutta Otsamo tekee jotain, mihin ei moni pysty: Parantaa Canthin omaa novellia. Enkelit ovat uutta, mutta muuten tämä on uskollisesti alkuperäisen tekstin mukaan laadittu.
Kokonaisuutena teos on erinomainen antologia. Suositellaan erityisesti Minna Canthin ihailijoille, mutta myös kaikille suomalaisen sarjakuvan ystäville. Kustantajaa voi vain onnitella hienosta ideasta.
Olivat Minna Canthin kertomukset tämän lukijoille ennestään tuttuja, tai eivät, niin ottakaa nämä omina tarinoinaan, jälkikäteen tutustuminen Canthiin antaa sitten kaikissa tapauksissa toisen näkokulman asioihin.
Minna Canthin omat tekstit ovat luettavissa netistä (Gutenberg-projekti):
Köyhää kansaa
Novellit
Lisää näytteitä kirjasta Aseman sivuilla
Keskustele Kvaakissa Minna & miehistä