Maailman vahvin pikkupoika

Benjamin (Benoît Brisefer), tuo maailman vahvin pikkupoika täyttää joulukuussa 50 vuotta, ja sen kunniaksi on aika kerätä hänen edesottamuksensa yhteen. Benjamin on

seikkaillut vain kolmessatoista albumissa koko uransa aikana, eli valtava menestys sarja ei ole ollut. Silti tässä on jotain joka tehosi heti 10-vuotiaaseen, kun Benjamin aloitti seikkailunsa suomeksi syksyllä 1973 Ruutu-lehden ensimmäisestä numerosta alkaen.

Lapsillehan Benjamin oli ja on ollut koko ajan suunnattu. Vanhimmista sarjakuvista löytää silti aikuisena jotain uutta, joissakin uudemmissa kohderyhmä on rajatumpi. Viittaukset aikansa muuhun populaarikulttuuriin tajusi osittain jo aikanaan, ja jossain määrin on mukana propagandaa, jolla muokattiin lasten mielipiteitä. Minulle suuri öljy-yhtiö oli pahuuden symboli pitkään Benjaminin johdosta.

Sarjan luoja ja ensimmäinen tekijä oli Peyo (Pierre Culliford, 1924-1992), joka oli luonut suositut Strumffit (Les Schtroumpfs, joidenkin mielestä nimi on Smurffit) vasta pari vuotta aikaisemmin. Strumffien jatkuvasti nousseesta suosiosta johtuen Benjaminin seikkailuja julkaistiin melko harvaan tahtiin. Vielä silloinkin kun Peyo siirtyi enemmän taka-alalle sarjakuvien tuotannossa ja avustajat hoitivat sekä käsikirjoituksista että piirroksista leijonanosan. 1980-luvulle tultaessa Peyon muut sarjakuvat kuin Strumffit olivat historiaa, ja Benjamin teki comebackin vasta Peyon kuoleman jälkeen, samoin kuin Peyon vanhin sarjakuva Johannes ja Pirkale (Johan et Pirlouit).

Benjamin on itse ainoa hahmo joka esiintyy joka albumissa. Isää ja äitiä ei ikinä edes mainita, ja ainoa sukulainen on kauempana asuva Bruno-eno joka esiintyy kahdessa albumissa. Useammassa albumissa ovat suuremmassa osassa herra Dussiflard, herra Dadavodka ja rouva Adolfina, joista lisää jäljempänä. Lapsikaverit vaihtuvat koko ajan, osa nimetään albumeissa, osa ei. Pienemmissä rooleissa

vilahtavat moneen kertaan kotikaupungin Vivejoien kyvytön poliisipäällikkö ja puistovahti

Benjamin on siis melko yksinäinen pikkupoika, ja pikkuvanha, koska parhaat ystävät ovat aikuisia. Benjamin ei ole kovin fiksu, vaikka tekeekin läksynsä tunnollisesti ja on vastapainona lukuisille sarjakuvan kauhukakaroille aivan korostetun kiltti, vaikka kiroileekin välillä: ”Pihkura (sapristi), mitä minä taas tulin tehneeksi”. Muuten Benjamin muistaa kertoa useimmissa albumeissa miten opettaja on lapsia ojentanut. Jokaisessa tarinassa toistuva vitsi on kun Benjamin selittää jollekin aikuiselle mitä on aikaisemmin tapahtunut, mutta niin hötkyilevästi että aikuinen ei loppujen lopuksi tajua kuinka vakavasta asiasta on kyse.

Mutta on toinenkin seikka, joka erottaa Benjaminin muista sarjakuvien pojista. Hän on nimittäin vahva. Tavattoman vahva. Benjamin nostaa vaivatta norsun tai traktorin. Lisäksi hän juoksee hyvin nopeasti ja hyppää hyvin korkealle. Hahmon värit,

sininen, keltainen ja punainen eivät ole sattumaa. Ja sarjassa on jatkuva vitsin aihe, että Benjaminille läheiset aikuiset eivät usko tämän voimiin, vaikka poitsu ei pidä tätä mitenkään salassa. Konnat uskovat tietysti vähitellen kun saavat kuonoonsa, mutta ilmeisesti he eivät halua paljastaa että pieni poika voitti heidät. Benjaminin Akilleen kantapää on nuha, jonka tämä saa jokaisessa albumissa. Ja nuhaisena hän menettää voimansa, ja ne palautuvat heti pojan parannuttua.

Suomeksi Benjamin on seikkaillut Ruutu- ja Non Stop -lehtien jatkosarjoina. Albumimuodossa ei suomeksi ole näkynyt yhtään. Ruotsiksi on julkaistu seitsemän ensimmäistä albumia nimellä Starke Staffan 1970-80-luvulla, eikä niistä ole otettu painoksia 1980-luvun jälkeen. Englannin kielellä sarjaa ilmestyi mustavalkoisena ja jatkosarjoina ensin nimellä Tammy Tuff ja myöhemmin Steven Strongina. Näitä on vielä vaikeampi saada käsiinsä, suomeksi on helpompaa. Jatkosarjat ovat parhaitakin tarinoita.

Albumit:

Les Taxis rouges (Punaiset taksit, 1962, suom. Ruutu 19-27/1975)
Vastaperustetun Peyon studion ensimmäinen uusi sarja alkoi tällä albumilla. Vivejoieen saapuu moderni kilpailija Benjaminin ystävälle, taksinkuljettaja herra Dussiflardille, joka ottaa yhteen yhtiön taksikuskien kanssa. Mutta tämä ei riitä albumin aiheeksi, vaan yhtiö osoittautuu pelkäksi peitteeksi rikollisjärjestön toimille. Dussiflard saa asian selville mentyään valittamaan yhtiön taksikuskien käytöksestä, ja hänet kaapataan. Benjamin lähtee pelastamaan ystäväänsä.

Tässä ja seuraavassa albumissa Peyo vastaa yksinään käsikirjoituksesta ja päähahmojen piirroksista. Taustat teki Timin ja Tomin piirtäjänä Suomessakin tunnettu Will (Willy Maltaite, 1927-2000). Taustat ovat näissä kahdessa vielä melko askeettisia, kuten Timissa ja Tomissakin tuohon aikaan. Suomennetut Timit ja Tomit ovat kaikki tehtyjä näiden jälkeen.

Madame Adolphine (Rouva Adolfina, 1965, suom. Non Stop 1-5-/1976)
Benjamin tapaa ystävällisen vanhan rouvan joka menee tajuttomaksi saatettuaan Benjaminin kotiin.

Benjamin löytää rouvan käsilaukusta Sergei Dadavodkan käyntikortin, ja ottaa tähän yhteyttä. Herra Dadavodka saapuu noutamaan Adolfinaa ja Benjaminin kauhuksi heittää tämän auton tavarasäiliöön. Adolfina on robotti, joka menee rikki Dadavodkan korjatessa tätä, ja alkaa puhua sekä käyttäytyä kuin gangsteri. Tapaamme myös oikean rouva Adolfinan, joka on ollut mallina Dadavodkan robotille. Herra Dussiflard tavataan pienemmässä roolissa.

Les douze travaux de Benoît Brisefer (1968, Benjaminin 12 urotyötä, suom. Ruutu 1/1973 – 6/1974)
Herkuleaanisesti nimetty kolmas albumi tuo muutoksia tekijätiimiin. Tässä vaiheessa Benjamin on nuorten piirtäjien harjoittelusarja. Albumin krediiteihin sai Peyon ohella nimensä Yvan Delporte (1928-2007), joka toi käsikirjoituksen vauhtia, toimintaa ja väkivaltaa. Linja jatkui seuraavissakin albumeissa, vaikkei Delporte ollutkaan enää mukana. Peyo toimi tässä vaiheessa studionsa työnjohtajana ja firman pomona, eikä juurikaan osallistunut varsinaiseen työhön. Todellisesta piirrostyöstä vastasi pääasiassa nuori François Walthéry (s. 1946), ja kolmessa seuraavassa albumissa hän sai jo tunnustusta piirtäjänä. Tosin niissäkin oli useita tekijöitä työprosessissa mukana.

Tarina alkaa kun herra Dussiflard saa kuulla olevansa rikastunut yhdessä kahdeksan ystävänsä kanssa. Heidän yhdessä omistamaltaan maapalalta on löytynyt öljyä, ja omistusasiakirja on revitty yhdeksään osaan. Mutta paperinpalojen perässä ovat myös roistot. Tarina oli Ruudussa ilmestyttyään jännittävintä mitä oli, mutta juonessa on kyynisenä aikuisena luettuna niin paljon aukkoja ettei ole tottakaan. Miksi roistoista ei mennä kertomaan poliisille? Dussiflardilla ja Benjaminilla on kokemusta poliisin kyvyttömyydestä jo kahdesta edellisestä albumista, mutta tämä on suurempi juttu mihin paikallisen poliisin valtuudet riittävät. Kahdeksan miestä pitävät yhdeksättä konnana, josta kaikki ovat sitä mieltä että ei hänestä voisi sellaista uskoa, mutta kukaan ei edes kyseenalaista, että ryöstöjen takana olisi joku muu.

Tonton Placide (Bruno-eno, 1969, suom. Ruutu 11-22/1974)
Delporten tilalle käsikirjoittajaksi astuu Gos (Ronald Goossens, s. 1937), joka osaa myös vauhdin ja toiminnan. James Bond oli suosionsa huipulla, ja toiminnan lisäksi mukana on ihmelaitteita kuten lentävä pölynimuri ja kenkäpuhelin.

Albumissa tavataan ensi kerran Benjaminin ainoa tunnettu sukulainen, Bruno-eno, jonka luona Benjamin viettää lomiaan. Bruno-eno on valtion palveluksessa oleva henkivartija, joka saa toimeksiannokseen saattaa pikkuvaltion yrmeä valtionvarainministeri kotimaahansa. ”Helppo ja vaaraton tehtävä” muuttuu aivan muuksi.

Le cirque Bodoni, (Sirkus Bodoni, 1971, suom. Ruutu 32-43/1974)
Viidennen albumin, kuten seuraavankin, käsikirjoittajaksi on merkitty Peyo, mutta luultavasti asialla on ollut muitakin jotka eivät ole saaneet nimeään julki. Toki Peyo on aina ollut hyväksymässä käsikirjoitusta, niin tässä kuin muissakin.

Benjaminin voimat tulevat julkisiksi hänen liityttyään pieneen kiertävään perhesirkukseen. Bodoneita lukuunottamatta kukaan ei tahdo uskoa Benjaminin voimien olevan todellisia, vaan koko albumin läpi kuullaan vähättelyä että ”joku trikki siinä on”. Suuren sirkuksen johtaja Choesels haluaa Benjaminin omaan palvelukseensa, mutta käyttää arveluttavia keinoja päämääräänsä pääsemiseen. Varsinainen albumin konna on kuitenkin kiristäjä, joka pyrkii huijaamaan kummankin sirkuksen johtajaa. Loppujen lopuksi johtajat yhdistävät sirkuksensa, joka tuo mieleen vähän vanhemman Lucky Luke -tarinan, Lännen sirkuksen, loppuratkaisun.

Lady d’Olphine (Lady d’Olfina, 1973, suom. Non Stop 18-22/1976)
Delporte palasi käsikirjoittamaan tähän albumiin, johon taso parani edellisestä, ja albumi on selkeästi huumoripitoisempi kuin aiemmat. Viittauksia muihin saman

kustantajan sarjakuviin viljellään häpeilemättä.

Heti aluksi Vivejoieen saapuu vierailulle herra Dadavodkan serkku Melkior, joka aloittaa koomisena hahmona, mutta rooli jää loppujen lopuksi pieneksi, eikä hahmoa enää nähdä myöhemmissä albumeissa. Hänen takiaan Adolfina-robotti pääsee kuitenkin vapaalle jalalle, vaikka vikaa on Sergeissäkin. Nyt robo-Adolfina perustaa oman rikollismafiansa Välimeren rannan pikkuvaltioon. Adolfina onnistuu aluksi vakuuttamaan Benjaminin siitä että todellisuudessa hän on hyväntekijä.

Le Fétiche (Fetissi, 1978, ei suom.)
Seitsemäs albumi ei ehtinyt tulemaan suomeksi, kun Non Stop loppui kokonaan vuoden 1979 alussa. Ruotsiksi tämä saatiin melko tuoreeltaan. Väliä edelliseen albumiin oli tullut enemmän kuin ennen, Walthéry, Gos ja Delporte olivat kiireisiä muualla, joten lyhyen joulutarinan ensin tehtyään (ei albumissa) sai Fetissin tehtäväkseen käytännössä yksin Albert Blesteau (s. 1950) joka suoriutuu

tehtävästään kunnialla, vaikka heppoisinhan tämä oli tähän mennessä.

Tarinan konna on tällä kertaa nainen, Lady Démonia ja tämän kaksi koomista apulaista. Démonia tarvitsee museossa olevan voodoo-nuken ja yrittää saada Benjaminia avukseen. Alussa tavattu sirkusjohtaja Bodoni paljastaa epähuomiossa Benjaminin heikkouden, nuhan. Albumin alkupuoli meneekin siihen, kun konnat yrittävät saada pojalle nuhan. Se vain tarttuu ensin kaikkiin muihin paitsi Benjaminiin. Lopuksi konnat onnistuvat, ja saavat jopa Benjaminin vakuuttuneeksi että museon ryöstöllä on hyvä tarkoitus.

Tarinassa käy ilmi, että Benjaminista pitää huolta rouva Minou, joka siivoaa ja laittaa ruokaa. Hän asuu kuitenkin muualla. Lisäksi nähdään Benjaminin opettaja, jonka elämänohjeita poika on ennen niin monesta siteerannut. Toiste vain heitäkään ei enää nähdä.

Hold-up sur pellicule (Elokuvaryöstö, 1993 ei suom.)
Nyt tauko albumien välillä oli jo paljon pidempi, ja Peyo oli albumin ilmestyttyä jo kuollut. Hän oli ollut silti mukana vanhojen sarjakuviensa paluun suunnittelussa ja valinnut tekijät itse. Kustantajaksi oli vaihtunut entisen Dupuis’n sijaan Le Lombard, ja käsikirjoitukset siirtyivät Peyon pojalle, Thierry Cullifordille (s. 1955) piirtäjäksi tuli Pascal Garray (s. 1965).

Lady d’Olfinan salaisuus on tullut julkiseksi. Sensaatiolehdistö saa selville että lady olikin robotti, ja elokuvayhtiö haluaa tehdä elokuvan lady d’Olfinan tarinasta. Ohjaajan mielestä paras esittämään robotti-Adolfinaa on oikea rouva Adolfina, ja Benjamin innostuu asiasta ja lähtee mukaan assistentiksi. Rikolliset saavat selville, että pankkiryöstön kuvaukset suoritetaan oikeassa pankissa, ja päättävät noutaa robotti-Adolfinan apuunsa. Robotti on herra Dadavodkan hallussa, mutta hajoitettu alkutekijöihinsä. Äkkiäkös konnat pakottavat kokoamaan robotin uudelleen. Lopuksi robotti putoaa jyrkänteeltä mereen, ja Dadavodka on sitä mieltä että vesi aiheuttaa oikosulun virtapiireihin eikä sitä voida enää korjata. Toisaalta, robottia ei löydetä…

L’île de la désunion (Kahtiajaettu saari, 1995, ei suom.)
Itsenäinen jatko edelliseen albumiin, kun Dadavodka saa toimeksiannon tehdä

robotteja uuteen toimintaelokuvaan. Edelliseen osaan ei enää viitata, kun Benjamin saa selville että herra Dadavodka on siepattu ja autettuaan amerikkalaista lentäjää, auttaa tämä Benjaminia pääsemään kahden valtion saarelle. Koska Dadavodka on mukana alussa, niin lukija kuvittelee että Adolfina-robotti tekee paluun. Mutta ei tee.

La route du Sud (Etelän reitti, 1997, ei suom.)
Herra Dussiflard palaa kuvioihin lähes 30 vuoden jälkeen, eikä miljardiomaisuudesta mainita mitään. Samaa vanhaa taksia tämä ajelee edelleen. Dussiflardin ystävä, nuori automekaanikko Victor osallistuu rallikilpailuun Route du Sudiin, joka on oikeasti pyöräilykilpailutapahtuma, mutta mitäs pienistä. Dussiflard ja Benjamin lähtevät seuraamaan rallikisaa, jossa sankarikolmikko havaitsee että joillakin kilpailijoilla ei ole puhtaita jauhoja pussissaan. Sarjan juoni muistuttaa Neljän ässän Miljoonarallia, joka taas oli perustunut oman tekoaikansa suosikkielokuvaan.

Le secret d’Églantine (Églantinen salaisuus, 1999, ei suom.)
Rouva Adolfina (ei robotti) lähettää Benjaminin noutamaan kukkia puutarhalta, jonka omistajan tyttäreen sankarimme tutustuu. Églantinella onkin samanlaiset voimat kuin Benjaminilla, mutta hän haluaa pitää ne visusti salassa. Églantine on saanut voimansa juotuaan vahingossa tipan isänsä valmistamaa tehokasta kasvilannoitetta. Tytön voimat eivät katoa nuhasta, mutta tämä on niin allerginen ruusuille että pökertyy altistuttuaan vähänkin pidempään niille.

Kohtaamisen jälkeen siirrytään ajassa eteenpäin jonkin aikaa. Benjamin kavereineen lähtee kesäleirille, jossa on yllättäen myöskin Églantine. Jostain syystä hän ei enää olekaan niin tarkka salaisuudestaan, vaan pieksee poikia mennen tullen. Ja luonne on muuttunut ilkeämmäksi, syitä sen kummemmin paljastamatta. Lopuksi kaikki on kuitenkin hyvin. Entisiä selkeämmin lapsilukijoille suunnattu albumi.

Chocolats et coups fourrés (Suklaata ja konnankoukkuja, 2002, ei suom.)
Jälleen konnat ovat konnia ja Benjamin pelastaa päivän. Vanhoja hahmoja ei Benjaminin lisäksi nähdä ollenkaan, eivätkä uudet ole kovin mielenkiintoisia. Kuumailmapallo tekee pakkolaskun ja Benjamin rientää apuun. Mukaan juuri ilmaan nousevaan palloon ryntää nuori mies, joka on päässyt perille huumeiden salakuljettajien touhuista ja gangsterit ovat tämän perässä. Kolmikko pakenee sitten ilmapallolla roistoja, mutta se ei ole helppoa.

Tämä on koko sarjan heikoin albumi. Ilmapallolla lennetään ja toimintaakin on tarjolla, mutta tarina itsessään ei nouse lentoon.

John-John (2004, ei suom.)
Toistaiseksi viimeiseen Benjamin-albumiin tuli toiseksi käsikirjoittajaksi monitoimimies Frédéric Jannin (s. 1956), joka on piirtäjä, muusikko ja kuuluu tunnettuun belgialaiseen koomikkoryhmään Snulsiin, jota on verrattu Monty

Pythoniin. Kreisihuumoria albumi ei tarjoa, vaan talvisen toimintaseikkailun, joka tasoltaan hakkaa edellisen osan reippaasti.

John-John on kuuluisan toimintaelokuvien näyttelijän poika, jonka henkivartijaksi Bruno-eno palkataan, eli hän ei taida olla enää valtion leivissä. Benjamin lähtee mukaan talviloman viettoon ja pojat ystävystyvät. Kannesta voisi kuvitella, että on löytynyt taas vahva lapsi, mutta ei se niin ole. Juju paljastuu sisäsivuilta. Konnia ovat tällä kertaa paparazzit, vaikka koko läheinen kyläkin on vaarassa tuhoutua.

Viimeisin Benjaminin seikkailu on ilmestynyt jo kuusi vuotta sitten. Jatkosta ei ole mitään tietoa, mutta ainahan menneen ajan suosikeita on herätetty henkiin kun uudemmat eivät toimi. Joka tapauksessa 50-vuotiaan pikkupojan mieltymykset ovat modernisoituneet. John-Johnissa videopelit ovat poikien suosiossa.

Keskustele Kvaakissa Benjaminista

Artikkeli on ensimmäinen sarjassa esittelyistä belgialais-ranskalaisista klassikoista, joita ei ole suomeksi nähty vuosiin tai ei ollenkaan. Omia artikkeleitaankin aiheesta ja muistakin aiheista voi tarjota Kvaakille.

Toutes les images sont la propriété des Editions Le Lombard et des différents auteurs de la série.