Tanguy ottaa ohjat
Jean-Michel Charlierin ja Albert Uderzon luoma Haikaralaivue (Les Aventures de Tanguy et Laverdure) ampaisee yllättäen takaisin sarjakuvahistorian syövereistä ja palauttaa sankarit juurilleen, aina lentokoulun penkille saakka. Vaan miten sujuu lento lähes viiden vuosikymmenen ja lukemattomien samankaltaisten Hollywood-elokuvien jälkeen?
 |
Haikaralaivue 1: Ilmojen kotkat
Alkuteos L’école des Aigles (1961)
Käsikirjoitus Jean-Michel Charlier
Piirrokset Albert Uderzo
Käännös Anssi Rauhala
52 sivua, 240 mm x 315 mm, kovakantinen
Egmont Kustannus
Ranskan linnut värikuvina
 |
Ranskalaisten lentäjä-ässien aikaisemmat vierailut Zoomin, Super-S:n ja omien albumiensa sivuilla lienevät vielä monien vanhempien lukijoiden muistissa. Sarjan anakronistinen nimi Haikaralaivue on myös tätä perua, sillä se ilmestyy kuvioihin vasta sarjan neljännessä osassa, albumissa L’escadrille des cigognes (1964). Uusille, samoin kuin useimmille sarjakuvan sunnuntailukijoille tutuinta sarjassa lienee kannessa komeileva, sarjan ensimmäiset viisi albumia piirtäneen Albert Uderzon nimi. Lentovehkeistä kiinnostuneet taas eivät huomanne muuta kuin tekstien alla lymyävän nostalgisen suihkarilentokoneen.
Liekö osansa Uderzon myöhemmällä maineella, mutta Ilmojen kotkat ei kuitenkaan tunnu hengettömän tekniseltä lentokonepornolta – toisin kuin esimerkiksi toinen viime aikoina kirjakauppoihin liihotellut lentokonesarja, Yann Hugaultin Huuhkaja (Le Grand Duc). Lentokonefaneille asia lienee se ja sama, pääasia että lennetään, mutta tavallisille lukijoille on iloksi jos sarjakuva tarjoaa muutakin kuin pelkkää hekumointia koneiden metallisilla muodoilla.
“Tuoko? Eversti?!! Ha ha ha ha ha hi hi hi hi hi!…”
Aikaisemmalla lentosarjallaan Buck Danny kannuksensa ansainnut käsikirjoittaja Charlier pitääkin suuren osan toiminnasta maan pinnalla, ymmärrettävästi, lentokoneiden ilmevalikoima kun ei ole kovin laaja. Asterixista tuttuun pottunokkatyyliin ei ainakaan ensimmäisessä osassa päästä, mutta realistisessa tyylissäänkin Uderzo antaa hahmoille komediallisen ilmeikästä potkua. Varsinkin lentäjäkaksikon koomisempi osapuoli, vaalea Laverdure, hyötyy Uderzon piirrosjäljestä mainiosti, tumman Tanguyn jäädessä klassisen komeaksi mutta melko persoonattomaksi sankariksi. Lentokoneet on piirretty varman insinöörimäisesti mutta eloisasti, niin kuin kuollutta metallia nyt ylipäänsä voi elävöittää, näppärillä kuvakulmilla ja lukusuuntaa myötäillen ja vaihdellen.
Laverdure saa kohokkaasta – klassista kermakakkuhuumoria
“Myrsky ja mylväys! Kuin vanhaan hyvään aikaan!!…”
 |
|
Tanguy ja Saint-Helier
|
Tarina noudattaa lukuisista elokuvista tuttua kaavaa: itsevarmat lentäjät saapuvat lentosotakouluun, jossa saavat todistaa taitonsa uudelleen. Hahmokaartia kansoittavat tutut arkkityypit: karski mutta reilu kouluttaja Danier, kepuli kurssikaveri Saint-Helier sekä sekalainen joukko melko kasvottomiksi jääviä vihulaisia. Genren tunnetuimman elokuvan Top Gunin (1986) tapaan Tanguy ja Laverdurekin säikyttelevät maahenkilökuntaa lentämällä kiitoradan yli, oppilaat joutuvat äkisti tositoimiin ulkoisen uhan ilmestyessä tarinaan ja muun aikaa istutaan messissä muiden mieslentäjien kanssa, puhuen miehisiä juttuja lentämisestä. Ei siis mitään uutta auringon alla – Charlier iski genren tavanomaisimman juonikuvion seinälle jo tässä albumissa, mikä todistanee sen yksinkertaisen mutta toimivan tehokkuuden.
“Ohjatkaa kone maahan! Kone sakkaa!”
 |
|
Saint-Helieriä pelottaa
|
Seikkailusarjakuvana Haikaralaivue jylistääkin mukavassa myötätuulessa, tarinan vankka tukeutuminen genrensä peruspilareihin korostaa entisestään sen nostalgista tunnelmaa. Ikääntymisen toinen puoli piilee albumin teknisessä toteutuksessa, jossa voi nähdä kaikki viisi pitkää vuosikymmentä, niin hyvässä kuin pahassakin. Hyvää on häkellyttävän hehkuva värimaailma, jossa keltainen on todella keltaista ja punainen todella punaista. Huonompaa taas kyseisten värien läikkyminen ja heilahtelu ääriviivojen ohi ja yli, viivojen, joista ohuimmat ovat toisinaan kuluneet lähes kokonaan kadoksiin, häivyttäen Uderzon ilmeikkäästä jäljestä leijonanosan pois. Liekö sarjan status Ranskassa liian matala kunnon restaurointiin, mutta tämä jos mikä sitä kaipaisi.
Viimeisillä sivuilla jälki mankeloituu entisestään, ja jostakin syystä suomennoksesta on pudonnut alkuperäisessä albumissa oleva sivu pois, vain viimeinen ruutu on jäljellä – sivun 47 lopussa ollaan pinteessä, mutta sivun 48 ainoassa ruudussa vaelletaankin jo kohti suurta kysymysmerkkiä ja seuraavaa osaa. Kenties kadonnut sivu odottaa siellä.
