Festaritunnelmia ja -tuoksuja lantakasan takaa

Yllekirjoittaneen ensivisiitti Helsingin XVIII sarjakuvafestivaaleille – ja samalla sarjisfestareille noin yleensäkin – osoittautui odotukset ylittäväksi kokemukseksi, jota ei voine seuraavinakaan vuosina jättää näkemättä, tuntematta, maistamatta tai haistamatta. Tämä on raporttini tapahtuneesta, jonka koostin selkeiden sekä sumuisten muistikuvien perusteella – puuttuvat aukot olen täyttänyt fiktiivisillä osilla, joten suotakoon anteeksi, mikäli raportti ei vastaa täysin todellisuutta ja luo mahdollisesti liiankin romantisoidun kuvan suomalaisesta sarjakuvaskenestä. Mitä siis pienkaupungin poika pohjoisesta Savosta tuumi festareista – lue ja ota selvää.

Matkaan jo käy miehen mieli

Helsinkiläisittäin ajateltuna lähes napapiirillä asuvan yksilön tuli ensimmäiseksi varata yksistään jo matkaan pääkallopaikalle laihan työpäivän verran aikaa. Soveltuvimmaksi transportaatiomuodoksi valitsin Valtion Rautateiden yöjunan, jossa tulomatkaan kuluvan ajan sai sopivasti vietettyä enemmän tai vähemmän virkistävässä REM-horrostilassa kiskojen kolinan tahdittamana. Kaikeksi onneksi Aktia-Sali sijaitsee kuitenkin kohtalaisin voimin suoritettavan kävelymatkan päässä Helsingin rautatieasemasta (300m), joten lauantai-aamuna olinkin jo kahdeksan maissa valppaana, virkistäytyneenä ja valmiina roudaushommiin.

Telttojen pystytystä aikani häiriköityäni päätimme vähitellen siirtyä sisätiloihin, jonne kustantajat, sarjakuvantekijät ja pien- ja omakustanteiden kaupustelijat olivat levittäytyneet omien myyntipöytiensä ääreen. Aikani Tex Willer -ravintolassa patsasteltuani bongasin muutaman tutun sarjakuvantekijäkollegan ja hyökkäsin juttusille. Koska olin varautunut festareille lähtöön varautumatta mihinkään millään tavalla (luonnollisesti aloitin festarirepun pakkaamisenkin tuntia ennen yöjunan lähtöä), muun muassa Kvaak.fi:n markkinointiviestinnälliset suunnitelmat olivat jääneet hieman retuperälle. Kaikeksi onneksi Ronkaisen Timolta löytyi muutama kuivaneella mustesuihkuprintterin kasetilla tuotettu ekologista tulostusjälkeä mukaileva minikokoinen Kvaak.fi -posteri, joiden avulla edustuksemme festareilla nousi pienillä panostuksilla huimasti. Siis sanotaanko näin, että jeesusteipillä ja sinitarralla saa joskus ihmeitä aikaan…

Ensimmäisen festaripäivän kuluessa olin muodostanut hyvän kuvan tapahtumasta, ohjelman etenemisestä sekä tavannut kasvokkain useita sarjakuvantekijöitä, joiden kanssa selvittelimme muun muassa piirtämistekniikoita. Lupauduin myös pienlehtitaivaan yhteispöydän myyjäksi hetkeksi ja huomasin, että tuotteet näkyvät menevän kaupaksi kuin itsestään. (Ensi kerralla täytyneekin varata oikein oma pöytä.) Löytyipä festareilta myös yksi ylimääräinen penkintapainen, jossa kumpaisenakin päivänä sain myös päivittäisen sarjakuvastrippini valmistettua. (Kaltsu muistikin mainita asiasta useaan otteeseen, että minunkin pitäisi välillä ns. relata)

Saunantai

Lauantain lähestyessä ehtoopuolta siirryimme kuin huomaamatta yhden teltanpurkunakin jälkeen mm. Mäkisen Reiman ja Hännisen Villen kanssa pelottelemaan festarivieraista saunaan lupautuneita Joakim Piristä ja Charles Berberiania tyyliin ”We’re going to beat you with sticks in sauna”. Eräässä kirjoittajalle nimeltään tuntemattomaksi jääneessä Kalliolaisessa yleisessä saunassa tunnelma olikin katossa huijattuani herra Pirisen löylyhuoneen kuumimmalle lauteelle, jossa vieressä istuva tuntematon herrasmies pudottikin alaleukansa kaakelille kuultuaan, että vieressä istuukin se kuuluisa Sokeri-Sakarin piirtäjä.

Jossakin vaiheessa iltaa siirryimme perisuomalaisista saunaillanvietoista oikean ravintolan puolelle, jossa erikseen illallistamaan ilmoittautunut festareiden ydinryhmä pääsi lopulta gourmet-aterian pariin lievästä ylibuukkauksesta huolimatta. (Tässä vaiheessa tahdon esittää vielä suuret kiitokset monitoimipromoottori Tero Salomaalle, jonka ansiosta kaikille lopulta järjestyi istumapaikka pöydästä.) Illan kuluessa ja mausta päätellen keskimääräistä kalliimman punaviinin soljuessa lasi lasilliselta kohti kirjoittajankin ruokatorvea, seurauksena oli jo lievää lihaskoordinaation puutetta. Kaikeksi onneksi en kuitenkaan onnistunut kaatamaan kenenkään lasia tai oksentamaan vieressä istuvien lautasille, joten ateriointikin lienee sujunut kohtalaisen ihmismäisesti.

Iltaa istumaan, taksia jonottamaan

Erinomaisen ja monilajisen illallisen jälkeen päätimme vähitellen siirtyä kohti Saunabaaria pitkin sateisen Helsingin katuja. Hetkeä aikaisemmin ravintolan narikassa tapaamani Juba Tuomolakin löysi lahjoittamilleni sarjakuva-albumeilleni välitöntä hyötykäyttöä sateenvarjoina. Vaikka ilmojen herra ei festareita halunnutkaan paremmalla säällä siunata, illasta kehkeytyi lopulta oikein hauska. Saunabaarissa Kaltsu Kallio yritti sinnikkäästi myydä jo aiemmin festaripäivänä häneltä ostamaani albumia kertaalleen (hyvän bisnesmiehen tunnistaa aina!) ja olipa paikalla myös muita aiemmin tutuksi tulleita sarjakuva-alan sisäpiiriläisiä sekä jokunen tuntematon nuori naishenkilö, joille jokaiselle jostain syystä tuli akuutti kiire WC:hen joka kerta heitä lähestyttyäni.

Kellon ollessa melkein sata, myös Saunabaari alkoi sulkea oviaan ja hajaannuimme kukin omille tahoillemme. Jonotettuamme Reiman kanssa erään melkein ydinkeskustassa sijaitsevan pintaliitoravintolan ovella kolme varttia kaatosateessa, päätimme siirtyä toiseen melkein ydinkeskustassa sijaitsevaan pintaliitoravintolaan, jonne jostain syystä ei ollut lainkaan jonoa. Tosin sisätiloissa tämäkin syy selvisi ja päätimme lähteä jonottamaan seuraavaksi taksitolpalle. (Siis hittolainen, tämä Helsinkihän on yhtä jonottamista!)

Sunnuntai ja päivä uus

Jälleen kerran on aika kiitellä festarijärkkäreiden katkeamattoman venyvää pinnaa ja vieraanvaraisuutta – tällä kertaa kohteena Reima Mäkinen, jonka luokse pääsin majoittumaan yöksi. Itse asiassa ihmettelen vieläkin, miten ihmeessä Reima ehtii ja jaksaa niin moneen: aamulla mies oli tulostellut ison nipun Kvaak.fi -mainoksia ja tekaissut sadoittain festareilla jaettavia Kvaak.fi -flyereitä jo ennen heräämistäni, vaikka itsellänikin pidemmät yöunet nukuttuani oli melkoisia vaikeuksia startata. Ensimmäinen hommani olikin sinitarroitella festarialueen ne harvalukuiset seinäneliöt, joissa ei vielä ollut muuta sarjakuvamateriaalia, täyteen omaa kappalemäärältään petrattua promootiomatskuamme.

Sunnuntaipäivä ehtikin venähtää pitkälle iltapäivään, ennen kuin edellisillasta toipuva elämänsankarimme alkoi päästä kupletin juonesta selville ja siirtyi väsyneenä seuraamaan Neil Gaimanin kertomuksia kohti jatkuvasti täyttyvää Aktia-salia. Kädet täristen syntyi sarjakuva myös sunnuntaina, vaikka yli-inhimillisiä ponnistuksia se vaatikin (lyijykynä on yllättävän raskas kun krapula on tarpeeksi hyvä). Kainaloon eksyi lopulta myös pari hassua sarjakuva-albumia, vaikka niitä oli enemmänkin aikomus hankkia.

Festareiden lähestyessä loppuaan alkoi viimein myös koti-ikävä kiusata ja lyhyen teltanpurkunakin, kiitosten ja moikkailujen jälkeen oli aika viimeisen supervoimat vaativan ponnistuksen: kävellä takaisin rautatieasemalle ja löytää oikea kotikaupunkiin palaava juna. Kuin ihmeen kaupalla oikea laituri löytyi arpomatta ja matka takaisin kotoisalle landelle saattoi alkaa. Ilmeisesti paikalliset pitivät myös vielä sunnuntai-iltana festareiden jälkeiset alasajobileet, mutta niihin en logistisista syistä enää ehtinyt osallistua.

Summa summarum, Helsingin keikka oli siis positiivinen kokemus ja loistohomma kaiken kaikkiaan! Jokaista en valitettavasti ehtinyt tavata, mutta uusia tuttuja kertyi roimasti jo nytkin. Ehkäpä ensi kerralla vielä enemmän. Kiitokset täytyy myös esittää jokaiselle festarijärkkärille ja paikalla olleille myyjille ja pienkustantajille, jotka eivät juuri palkkaa tästä kulturellista vapaaehtoistyöstä saa. Hyvin silti kaikki meni, kiitän ja kumarran ainakin omasta puolestani!

Lantakasan takaa, over and out!