Jatkuu ensi numerossa…

Vuonna 1968 Aku Ankassa julkaistiin yhteensä 200 sivua Carl Barksia. Hienoja tarinoita ankkamestarilta vielä saatiinkin, kuten ”Kultaa ja kalavelkoja”. Aivan entisensä Barks ei kuitenkaan enää ollut. Onneksi lehdessä olivat nyt uudet kantavat voimat: ”se hyvä ankkapiirtäjä”, Tony Strobl, ja ”se hyvä Mikki-piirtäjä”, Paul Murry. Vuotta 1968 tituleerataan Euroopan hulluksi vuodeksi. Aku Ankka sen sijaan ei ollut silloin yhtään hullumpi. Kääk!

Aku Ankka, näköispainos vuosikerrasta 1968 I ja II osa

Walt Disney (kirjoittanut)
Riku Perälä, Lilli Lehtonen (koonnut)
Sirkka Ruotsalainen (kääntänyt)
Sanoma Magazines Finland Oy 2010

sidottu, kovakantinen, 839 s. + 839 s.
ISBN 978-951-32-2891-0
Kirjastoluokka L 85.32

Akun Ankan näköispainosten arvosteluissa kerrotaan jostain syystä heti aluksi, oppiko arvostelija lukemaan Akun avulla vai ei. Minä en oppinut, mutta vuonna 1968 opin kyllä lukemaan aapisesta ensimmäisen luokan keväällä. Isän ei enää tarvinnut lukea Akuja ääneen. Kyseinen kuvasarjalehti oli tilattu vuotta aikaisemmin, mutta vuosikerta 1968 oli ensimmäinen, jonka sain itse lukea. On häkellyttävää, että se löytyy lähes kokonaan aivojeni muistijäljistä.

* * *

En edes tiennyt, että en ollut unohtanut näitä tarinoita. Tosin osansa saattaa olla silläkin, että moni tuon vuoden tarinoista on todella hyvä. Monet vuoden 1968 kannet sen sijaan hirveän huonoja, suorastaan surkeita söherryksiä, jotka antavat täysin väärän kuvan sisällöstä. Monet numerot ovat helmeä kannesta kanteen, öh, tai siis kansien välissä.

Otettakoon esimerkiksi numero 3/1968. Nils Rydahlin ”taiteileman” kannen Hessu on kaikilla mahdollisilla tavoilla väärin piirretty, niin mittasuhteiltaan kuin ilmeiltään. Tarinat sen sijaan ovat erinomaisia. Ensimmäisenä on Tony Stroblin piirtämä ja Vic Lockmanin kirjoittama ”Atsteekkien aarre”, joka on sellaista sujuvaa ja vapautuneen hauskaa toilailusarjakuvaa, jollaista Don Rosa yrittää tavoitella mutta kovin harvoin saavuttaa. Karhunpentukopla, myöhemmin Karhunpennut, on sekin hauska poppoo, harmi, ettei noita riiviöitä ole enää kovin usein nähty. Ja on huutava vääryys, että Rydahlin kannen sijasta olisi voitu käyttää Carl Barksin juuri tähän tarinaan tekemää kantta.

Nils Rydahl on siinä mielessä, muttei missään muussa, merkkihenkilö, että hän oli ensimmäinen Egmontin oma ankantekijä (ks. Lambiek). Oman tuotantonsa lisäksi Rydahl piirteli joskus uusiksi Yhdysvalloista saatua materiaalia. Kiusa se oli pienikin kiusa.

Kyseessä oleva kolmosnumero on suorastaan Lockman-teemanumero, sillä hänen kynäilemänsä on myös seuraava Mikki-tarina ”Haaksirikkoinen perhe”. Se on osa tarinasarjaa Walt Disney -teatteri, jossa on mukailtu Disney-elokuvia sarjakuviksi Akun ja Mikin esittäminä. Piirtäjä Paul Murry on loistavassa vedossa ja pari isokokoista ruutua ovat suoranaista yksityiskohtien juhlaa. Haaksirikkoisten meloessa saareen Hessu hoilaa raumalaisen Hj. Nortamon merimieslaulua: ”Meripoikki meit varjelkko daevas!” Taitaa olla niin että silloisen päätoimittaja Sirkka Ruotsalaisen suomennoksia saamme kiittää siitä, että Aku Ankka -lehdestä tuli niin rakas meille suomalaisille.

* * *

Vuonna 1968 Akun ohella ilmestyivät myös Nakke Nakuttaja (1955–2002) sekä Retu ja kumppanit (1966–1974). Saimme sovittua naapurin lasten kanssa, että jokaisen perhekunta tilaa eri lehdet, yksi Akun, toinen Naken ja kolmas Retun. Salajuoni onnistui erinomaisesti! Lukupiiri kokoontui kerran viikossa ja lehdet kiersivät kädestä käteen. Yleinen mielipide oli, että Nakke oli jopa hauskempi lehti kuin Aku, mutta Akun tarinat vain olivat jostain syystä parempia.

Ah, me nuoret ja vielä niin viattomat emme todellakaan tajunneet, että lehtiä toimitetaan. Hädin tuskin tajusimme jonkun todellakin piirtävän ja kirjoittavan sarjakuvia; tai siis Walt Disneyhän ne kaikki kirjoitti ja piirsi, tuo ahkera mies Atlantin valtameren tuolla puolen.

Näin jälkeen päin on ilmiselvää, että Akun toimitustyö oli ylivertaista Nakkeen ja Retuun verrattuna. Myös sen kieli oli niin elävää, hauskaa ja mukaansatempaavaa, että se vei mennessään. Sirkka Ruotsalainen jätti Aku Ankan päätoimittamisen vuonna 1967. Vuonna 1968 päätoimittajan perinnön vaalimista jatkoi Alli Peltonen numerosta 6 alkaen.

Kolmosnumerossa päättyy Carl Barksin jatkotarina ”Kultaa ja kalavelkoja”. Arktiset maisemat ja vetokoirat olivat tutuksi tullutta kuvastoa tuon ajan nuortenkirjallisuudesta. Jack Londonin Erämaan kutsu ja Jack O’Brienin Hopeanharmaat oli luettu, näitä eräseikkailuja löytyi kirjastoauton hyllystä. Barksin tarinan koirasankari Pyry sopi samaan hallavaturkkisten joukkoon. Konnamainen Petkunterä vetää hänkin vertoja noiden kirjojen pahimmille roistoille, hän jopa ampuu Roopea, osuen tosin vain reen kädensijaan. Huikea ja nopeatempoinen loppukohtaus jäälauttojen seassa on kuin seikkailuelokuvasta.

Kun tätä numeroa 3/1968 vertaa nykyisiin Aku Ankka -lehtiin, niin mitenkään nostalgiseksi heittäytymättä voi sanoa että nykyiset lyhyitä ja laimeita ankkatarinoita sisältävät lehdet ovat kuin haaleaa vettä makeaan viiniin verrattuna.

* * *

Jatkotarinat eivät suinkaan ärsyttäneet, päinvastoin, ne takasivat mukavan kihelmöivän odotuksen tunteen koko viikoksi. Myös tässä Aku erottui edukseen Nakesta ja Retusta, joissa jatkotarinoita ei julkaistu. Barksin seikkailutarinoiden lisäksi jännitystä tarjosivat Paul Murryn piirtämät pitkät Hessu ja Mikki -seikkailut, jotka sijoittuivat usein myös menneisyyteen, kuten vaikkapa koko vuosikerran päättävä ”Robin Hiiri ja Blottinghamin sheriffi”.

Hessu oli pitkään vain koominen sivuhenkilö, mutta sitten sattui kummia. Paul Murryn tarinassa ”Kauniin Helunan ryöstö” (n:o 23) tapahtui muuan ällistyttävä käänne. Hessu popsi pähkinän pihaltaan ja yht’äkkiä hänellä oli yllään talvikalsarit, ja hän osasi lentää. Hän on… Superhessu.

Teräsmies ja Teräsmiehen poika -lehdet ilmestyivät tuolloin Suomessa, ja kuinka hupaisaa olikaan, että Aku Ankassakin oli nyt sankari, jolla oli lentokyvyn lisäksi superkuulo, kaukokatse ja salainen henkilöllisyys. Helunan sanoin: ”Hän on hurmaava, vaikka muistuttaakin hiukan Hessu Hopoa.” Ikimuistoisin Superhessu-seikkailu tuolta vuodelta on verraton ”Viidakon kepulikopla” (n:o 40), joka alkaa kun Hessu lukee Larzan-sarjakuvalehteä. Lopulta Hessu itse pääsee tuuraamaan viidakon kuningasta, jotta tämä pääsee vähäksi aika lomalle rasittavasta hommastaan.

* * *

Aku Ankkaa on nykyään joka paikassa, monessa muodossa. Kauppojen lehtihyllyt pursuavat lehtiä, pokkareita, sarjoja, ja kirjakaupasta löytyy kaikenlaisia kovakantisia loistopainoksia. Tämän ylitarjonnan joukossa on kultajyviä, mutta niitä on kovin vaikea löytää.

Itse Aku Ankka -lehti on lässähtänyt keskinkertaisia, lyhyitä, ketään ärsyttämättömiä tarinoita sisältäväksi lastenlehdeksi. Se on alkanut muistuttaa jo vähän liikaakin niitä 1960-luvun kilpailijoitaan laatunsa puolesta.

Vaikka Akun levikki on ennätyskorkealla ja sitä tilataan koteihin vanhasta muistista, toimituksen olisi tartuttava toimeen tason nostamiseksi. Resepti on yksinkertainen:

Jatkotarinat takaisin.

Kaikki tarinat pitää valita huolella.

Kaikkia ei pidä koko ajan miellyttää, sillä vaihtelu virkistää.

Suomennoksissa eivät riitä pelkkä kielenhuolto ja sanaväännökset; tarvitaan taas säkenöiviä oivalluksia ja lentäviä lauseita.

* * *

Vuodet kultaavat muistot ja ehkä kaikki onkin oikeasti toisinpäin. Uusilla lukijoilla olkoot uudet suosikit. Vanhassa, eli vuodessa 1968, on kuitenkin vara parempi tällä lukijalla. No, kannet ovat nykyään usein parempia, myönnetään.

Jatkuu ensi numerossa…


Keskustele Kvaakissa Aku Ankan näköispainoksista.

Ks. myös arvostelu 1967: Aku Ankka oli suurempi kuin The Beatles

Kuvat © DISNEY