Guy Delisle kertoo – 3/4

Lähde: The Daily Cross Hatch, Interview: Guy Delisle Pt. 3

Haastattelija: Brian Heater

Ks. myös [osa 1] [osa 2] [osa 4]

Tässä Merkintöjä Burmasta -kirjailijan haastattelun kolmannessa osassa tutkailemme tarkemmin, mitä yhteistä on George Orwellin ”tieteiskirjallisuudella” ja Pohjois-Korealla. Rupattelemme myös siitä, miksi niin monet riippumattomat [engl. indie eli independent] ranskalaiset sarjakuvantekijät ovat yhtäkkiä innostuneet tekemään lastenkirjoja.

* * *

Yksi Pjongjangin huippukohdista on se, kun pohjoiskorealainen opas ojentaa sinulle takaisin 1984:n ja sanoo: ”En pidä tieteiskirjallisuudesta.”

Olin iloinen, kun sain sen kirjan käsistäni, koska kaikki antoivat kirjojaan pois, dekkareita ja muita. Ne kaverit siellä opiskelevat ranskaa klassikoista eivätkä suinkaan niistä kirjoista, joita nykyaikana luetaan. Ne klassikot ovat aika tylsiä, joten he ilahtuivat kovasti, jos saivat jonkun lehden tai mielenkiintoisemman kirjan. Sanoin: ”Minulla on kirja. Sen nimi on Vuonna 1984.” Hän ei reagoinut sen kummemmin, joten sanoin: ”No, jos haluat, voit lukea sen.” Ja hän sanoi, että ”jep”. Annoin sen hänelle ja mainitsin sen olevan eräänlaista tieteiskirjallisuutta, jotta näkisin tajuaisiko hän mistä on kyse. Hän sanoi: ”Okei, alan lukea sitä.”

Paria viikkoa myöhemmin kysyin kirjasta häneltä, sillä halusin palautetta. Hän sanoi: ”En lukenut sitä. En pidä sen kaltaisista kirjoista.” Selvästikin hän oivalsi, ettei hänellä pohjoiskorealaisena saisi olla hallussaan mokomaa kirjaa. Hän antoi sen vikkelään takaisin minulle, kohtalaisen hermostuneena. En tiedä tarkalleen syytä, mutta onhan se varsin intresanttia, koska kohtaus kuvaa siellä vallitsevaa ilmapiiriä. Rivien välistä voi lukea enemmänkin, helposti. Mutta en halua vastata kaikkiin kysymyksiin, koska pelkkä vallitsevan tilanteen tutkiminen ja selvittely riittää.

Sarjakuvaa voi käyttää sillä tavalla. Journalistin puolestaan on kerrottava tuntemuksistaan ja muusta sellaisesta. Kun käytössä on vain pari ruutua, voin kuvata miehen hermostuneisuuden muutamalla hikipisaralla. Se toimii täydellisesti, on tehokasta ja paljon kertovaa. Siksi sarjakuvakirja on niin tehokas media. Kun pitää kertoa tällaisia tarinoita, hämmästelen aina sarjakuvakerronnan iskevyyttä.

Luuletko, siis suoraan tämän esimerkin perusteella, että heillä on yhtälainen kuva tilanteestaan kuin mitä meillä on?

Ei todellakaan ole, siis oman käsitykseni mukaan. Kirjassa yritin erinäisiä yksityiskohtia esille nostamalla kuvata mahdollisimman tarkkaan sitä, kuinka siellä ollaan ja eletään. En käyttänyt oikeita nimiä, koska arvelin kirjasta voivan koitua harmia. Mutta joka tapauksessa yksi heikäläisistä uteli kerran, olisiko minulla lääkkeitä. Hänen vaimollaan oli vatsakipuja. Mitä siihen olisi pitänyt vastata? Sanoin: ”Minulla on aspiriinia.” Voitko kuvitella sellaista tilannetta? Ja nämä olivat onnekkaassa asemassa. He olivat tulkkeja. Siellä ei suinkaan anneta kenen tahansa olla tekemisissä ulkomaalaisten kanssa. Ja hän tuli pyytämään lääkkeitä vaimolleen. George Orwellilla on termi ”kaksoistodellisuus”. On olemassa heidän kehittelemänsä todellisuus ja sitten se toinen.

Kaksoisajattelua.

Jep, kaksoisajattelua. Ällistyttävää, sillä juuri siitä on kyse. Utelin, miksi kaduilla ei näy lainkaan vammaisia. Sain vastauksen: ”Veremme ei ole ollenkaan sekoittunutta. Se on vahvaa, yksi puhtaimmista maailmassa.” Mikä ei kuulosta minusta lainkaan miellyttävältä… ja selitys jatkui, että siitä syystä he ovat syntyjään terveitä, viisaita ja väkeviä. Hän kertoi tämän, kun olin ollut maassa kaksi kuukautta. Hän tiesi, ettei selitys menisi läpi. Se oli sitä kaksoisajattelua.

Tulkkini oli käynyt Pariisissa ja Roomassa, ja hän tiesi ulkopuolisesta todellisuudesta. Hän ymmärsi, ettei hänen maansa todellakaan ollut mikään väitetyn kaltainen sosialismin paratiisi. Tässä on kyse siis harvoista onnekkaista, jos heitä vertaa vaikka maaseudun ihmisiin tai Pjongjangin ravintolatyöntekijöihin, jotka eivät tiedä mistään muusta yhtikäs mitään. He eivät tienneet edes jalkapallokisoista, joita pidettiin Etelä-Koreassa viidentoista kilometrin päässä. Etelä-Korea pärjäsi kohtuullisen hyvin. He pääsivät finaaliin ja kaikki puhuivat siitä, mutta Pohjois-Koreaan ei tieto siitä kulkeutunut.

Sanoit olevasi nyt siinä elämänvaiheessa, että haluaisit lopettaa matkustamisen.

[Nauraa] Joo.

Olet toki tehnyt muunkin tyyppisiä sarjakuvia ja lastenkirjoja.

Olen tehnyt kaksi lastenkirjaa ja kolme dekkaria, tosin komediallista. Ne ovat perinteisessä formaatissa, 46-sivuisia ja väreissä. Ne eivät oikein onnistuneet, joten jätin ne sikseen. Ne olivat enemmänkin sellaista perinteisempää sarjakuvaa.

Sinut tunnetaan parhaiten matkakertomuksistasi.

Näin on.

Onko sellainen vaara olemassa, että jos jätät reissaamisen niin sinulta loppuvat ideat kirjoittamiseen?

Olen sitä tuuminut. On minulla toki muitakin ideoita, ihan kiinnostaviakin. Voi niillä silti olla vähän tekemistä matkustamisen kanssa. Teen esimerkiksi pikkumatkoja sinne sun tänne. Ja olen ruvennut tekemään niistäkin muistiinpanoja, koska joskus kun on signeeraamassa, joutuu ihmisten kanssa keskusteluihin, välillä ihan hulluihinkin. Kirjamessuilla ja matkoilla sattuu jos mitä. Joten teen muistiinpanoja. Voisin tehdä niistä kirjan, kyllä se minulle aiheeksi riittäisi. Minulla on myös paljon eri projekteja. Koskaan vain ei tiedä, mikä niistä toimii.

Kun tein Shenzhenin, yleisöltä otti aikansa lämmetä sille, ja nyt se myy. Shenzhen myi Ranskassa ensimmäisenä julkaisuvuotenaan 2000 kappaletta. Merkintöjä Burmasta meni 40 000. Ranskassa on maailma muuttunut viimeisten 15 vuoden aikana, kuten luullakseni muuallakin. Nyt sarjakuvakirjat tunnetaan ja niillä on paikkansa kirjakaupoissa. Ranskassa kirjakaupoissa ja festivaaleilla on varattu niille pitkät hyllyt. Kaikki muuttuu todella nopeasti. Nyt on enemmän valinnanvaraa.

Se on hassua, koska riippumattomia sarjakuvia täällä [USA:ssa] harrastavat ihmiset ovat taipuvaisia ihailemaan Ranskaa sarjakuva-albumien takia. Siinä on oma historiansa taustalla.

Niin, ymmärrän kyllä.

Kuulostaa silti siltä, että aivan kuten meillä, teilläkään eivät sarjakuvat ole olleet täysin hyväksyttyjä kunnes vasta hiljan.

Niin, jos ajatellaan aikajanalla. L’Associaton sai joukon hyvin menestyneitä kirjailijoita. Sellaista ei satu usein, ja niin olisi voinut käydä yhtä hyvin Japanissa tai Yhdysvalloissa. Mutta hei, sitten putkahtivat esiin David B., Lewis Trondheim ja Marjane Satrapi. Ja kun otetaan huomioon indie-sarjakuvat, kuten Art Spiegelmanin Maus, vyöry oli tarpeeksi voimakas muutoksen aikaansaamiseksi. Kaikki lukivat Mausin ja ihastuivat siihen. Kaltaiseni ihmiset sanoivat: ”Tiesin, että sellainen voi onnistua.” Ja nyt meillä on sarjakuvakirjoja.

Kuten tavallista, nämä kaverit kyllästyivät perinteisiin systeemeihin ja alkoivat julkaista itse kirjojaan. Mutta Ranskassa on ajan kuluessa lasten ja teini-ikäisten sarjakuviin kehittynyt oma musta huumorinsa. Ja sitten onkin tyhjä väli. Eräässä vaiheessa lopetin sarjakuvien lukemisen, koska niissä oli liikaa science fictionia ja seikkailuja. En löytänyt oikein mitään sellaista, josta olisin pitänyt. Ja sitten nämä riippumattoman julkaisijat ilmestyivät markkinoille viitisen vuotta sen jälkeen.

Me tarjosimme sitä, mitä yleisö halusi, siis ikäiseni 30-40 -vuotiaat ihmiset. Ja nyt näillä ihmisillä on rahaa ja he rakastavat sarjakuvaa. He haluavat lukea Marjanea ja David B.:tä. Ja he haluavat lisää luettavaa, joten Ranskassa käännöksiä ilmestyy paljon. Hetki oli mitä sopivin, sillä meillä on Forbidden Planetin kaltaisia liikkeitä kaikkialla kaupungissa, ja sellaisia, jonka näin Brooklynissa…

Rocketship.

Joo, Rocketship. Se oli kiva kauppa. Minun kaupungissani on sellaisia kaksi ja sitten eräs iso liike. Joten kaikki lukevat sarjakuvia. Ja se on ollut jatkuvaa kehitystä, siksi meidän ei tarvitse kutsua niitä erikseen sarjakuvaromaaneiksi [engl. graphic novels] ja sarjakuviksi – ne kaikki ovat sarjakuvaa. Jotkut niistä vain sattuvat olemaan kooltaan pienempiä ja mustavalkoisia, joten ne myyvät helpommin ja valinnan varaa on.

Onko lapsille ja teineille suunnattua sarjakuvaa yhä tarjolla?

On, mikä onkin vallan erinomaista. Onkin hassua, että perinteitä vaalivat pyytävät anelevat nyt meiltä riippumattomilta tekijöiltä: ”Miksi ette tekisi jotain lapsille?” Minultakin pyydettiin, joten tein kirjan Louis au ski, joka on samantyyppinen kuin Aline et les autres.

Tyylillisestikö?

Niin. Siinä on yksi kuva per sivu suurin piirtein yhdestä päivästä pienen pojan elämästä. Tein siis sen ja sekoitin joukkoon omia riippumattomia käsityksiäni jutuista, joita luin lapsena. Nyt sen kaltaista tavaraa on paljon tarjolla. Ilmestyi sellainen lehtikin kuin Cosmic Planet, jossa oli mukana paljon indie-väkeä tekemässä juttuja lapsille. Runsaasti laatua on tarjolla. Nyt lasten tarjonnassa ollaan menossa uusiin suuntiin. Ostan suuret määrät heidän tekemiään juttuja lapsilleni.

Sinulla on nyt omia lapsia.

Jep, ja ostan heille kirjoja.

Itsellesi ja lapsillesi.

Juuri niin, ajattelepa vaikkapa Lewis Trondheimia. Hän tekee kaikenlaisia indie-juttuja, mutta sitten hän on tehnyt joitakin kirjoja suoraan lapsille. Luen niitä lasteni kanssa ja ne ovat loistavia.

Brian Heater

Translated with permission from Brian Heater.
All content © The Daily Cross Hatch


Keskustele Kvaakissa Guy Delislestä.

Wikipedia: George Orwell, Doublethink, Marjane Satrapi ja Maus.

Sarjakuvaliikeet: Rocketship ja Forbidden Planet NYC.

Suomessa Delislen kirjoja on kustantanut WSOY.