Guy Delisle kertoo – 1/4

Lähde: The Daily Cross Hatch, Interview: Guy Delisle Pt. 1

Haastattelija: Brian Heater

Ks. myös [osa 2][osa 3] [osa4]

Guy Delisle puhuu taukoamatta, kun kävelemme pitkin Manhattanin 22. Streetiä. Olemme menossa School of Visual Artsiin Matt Maddenin pitämälle luennolle. ”Pidetäänkö täällä New Yorkissa iPod-bileitä?” Delisle kysyy minulta ja Drawn & Quarterlyn Peggy Burnsilta.

”iPod-bileitä?” Ottaen huomioon erään hänen kuvaamansa sangen omituisen projektin, jossa on mukana ei sen vähempää kuin muuan Lewis Trondheim, uskallan tuskin esittää kysymystäni.

Siinä on kyse spontaanista juhlimisesta kadulla, kun joukko nuoria yhdistää kuulokkeensa samaan iPodiin ja tanssii muille kuulumattoman musiikin tahtiin. ”Se on iso juttu Jerusalemissa”, Delisle kertoo meille.

”Ei, täällä ei ole iPod-bileitä. Vielä”, vastaan.

Delislen kohtalona näyttää olevan olla ikuisesti vieras vierailla mailla – ja kaikesta päätellen se on juuri sitä, mitä hän haluaa. Tämä sarjakuvantekijä syntyi Kanadassa Quebecissä. Hänen äidinkielensä on ranska. Delisle on viettänyt suuren osan aikuiselämäänsä Euroopassa, paitsi silloin kun ei ole matkustellut sellaisiin eksoottisiin paikkoihin kuin Shenzhen ja Pjongjang tekemään töitä animaation parissa tai lähtenyt perheensä mukana Myanmariin ja Israeliin (Delislen vaimo on hallintotehtävissä Médecins Sans Frontièressa eli Lääkärit ilman rajoja -järjestössä).

Ja sehän sopii meille oikein hyvin. Delislen matkat ovat luoneet pohjan hänen kolmelle merkittävimmälle teokselleen: Shenzhen, Pjongjang ja Merkintöjä Burmasta. Edellä mainittu Jerusalemin-matka on puolestaan tuottanut materiaalia hänen verrattoman visuaaliseen blogiinsa Jérusalem, un canadien errant dans la ville sainte.

Olemme suunnattoman kiitollisia, että saamme olla hetken tämän jetset-elämää viettävän sarjakuvataiteilijan seurassa eräällä hänen harvoista Yhdysvaltain vierailuillaan.

Milloin viimeksi kävit USA:ssa?

Olin silloin käymässä Montrealissa ja piipahdin myös täällä, joten siitä täytyy olla neljä tai viisi vuotta.

Se tapahtui siis kotona vierailujan varjolla?

Ensimmäisen kerran kävin täällä jo opiskeluaikoina. Silloin kiertelin museoita, ja se oli todella mukavaa. Sitten tulin myöhemmin turistimatkalle.

Sinua ei siis vielä ole tuotu kunnolliselle kirjasi promokiertueelle?

Ei. En ole koskaan ollut promokiertueella. Olen ollut San Diego Conissa ja nyt olen täällä tätä tilaisuutta varten [luentovieraana]. Mutta en tosiaankaan ole koskaan ollut mainitsemasi kaltaisella kiertueella, jossa mennään paikasta paikkaan.

Eikö sellainen kiinnosta ollenkaan?

Totta kai. Kun minua joskus pyydetään sellaiselle, vastaan myöntävästi, mutta jostain syystä… viimeksi sattui joku kriisi.

Kriisi?

No, he peruuttivat koko jutun, koska minun piti mennä Chigacoon, mutta sitten ilmoitettiin että on kriisitilanne päällä, joten he peruuttivat sen. Olisin varmaankin voinut tulla tänne Toronton ja Montrealin jälkeen, mutta nekin peruutettiin.

Sinun kannaltasi tässä on eräänlainen aikaviipe, vai mitä? Nämä kirjat ilmestyivät alun pitäen muutama vuosi sitten, jolloin niitä ehdit jo puffata. Tämä on nyt tavallaan toinen aalto, kun ne julkaistaan täällä USA:ssa.

Jep, jep.

Onko outoa kohdata vanhat työsi?

No, ei oikeastaan, koska ne ovat seuranneet tiiviisti kannoillani. Jopa Ranskassa ensimmäinen teokseni Shenzhen myy nykyään enemmän kuin sen ilmestyessä ensikerran. Sen julkaisuajankohtana sarjakuvia ja sarjakuvaromaaneja ei vielä juuri tunnettu, ja levittäjä ei ollut kovin iso. Tätä nykyä asiat ovat muuttuneet melkoisesti. Se on aika hassua. Kaikista näistä seikoista johtuen ne ihmiset, jotka lukevat Merkintöjä Burmasta, etsivät nyt käsiinsä tuon ensimmäisen kirjani, ja se myy paremmin kuin silloin ennen. Hitaasti mutta tasaisesti.

Mutta enpä pane pahakseni. Se on osa tuotantoani. Minulle Merkintöjä Burmasta on viimeisin kirjani. Sen jälkeen kun lähdin sinne, en ole osallistunut signeeraustilaisuuksiin. Jopa Ranskassa olen tainnut osallistua vain yhteen signeeraustilaisuuteen, joten se on minulle aika uutta. [Delisle signeerasi myös Helsingin 23. sarjakuvafestivaaleilla vuonna 2008.]

Koska teit tuon kirjan jo vuosia sitten, onko sinulla itselläsi halua tutustua siihen uudelleen?

Jep, ainakin pitäisi tutustua. En ole tehnyt sitä, koska se vie aikaa. Minun täytynee kuitenkin tarttua Pjongjangiin, koska siihen perustuva elokuva on ilmeisesti tekeillä. Pitää lukea se uudelleen – en olekaan lukenut sitä aikaisemmin. Siitä on yli kymmenen vuotta. Uskoakseni nyt voin lukea sen kuin kuka tahansa lukija. Jos luen kirjani liian tuoreeltaan, huomaan vain kaikki virheet yksityiskohdissa.

Eivätkö virheet erotukin entistä selvemmin, kun taidot taiteilijana kasvavat?

Jep, jep. Käsitykseni sarjakuvakirjasta on nyt paljon skarpimpi. Muistan, kuinka sisällytin Shenzheniin paljon sellaisia muistikuvia, jotka eivät sopineet sen paikan kehykseen, jossa olin. Minulle tuli muistoja Montrealista ja kerroin niistä Shenzhenissä. Nyt en tekisi niin, koska se on mielestäni irrelevanttia. Kun kerron Burmasta, silloin ei muistella menneitä. Se olikin erilainen prosessi. Nyt olen tehnyt kolme kirjaa, joten tiedän paljon enemmän siitä, mitä haluan sisällyttää mukaan.

Mukana oli siis turhaa taustoitusta?

Niin, jos tekisin kirjan uudestaan, jättäisin ne kohdat pois kirjasta kuten monta muutakin kerronnallista yksityiskohtaa. En halua turhaan kiirehtää. Nyt hidastan tarvittaessa tahtia. On mukava, kun sivulla voi olla vain yksi tai kaksi tai neljä tai viisi ruutua ihan vain kerronnan hidastamisen tähden, silloin kun on tapahtunut jotain tärkeää. Työprosessin aikana minusta joskus tuntuu, että se on liioiteltua. Mutta kun tarkastelen sitä myöhemmin, huomaan, että minun olisi pitänyt työstää sitä edelleen ja ottaa koko juttu rennommin, jotta kerronnan rytmi olisi paremmin kohdallaan.

Kun viittaat elämäsi aikaisempiin vaiheisiin, eikö silloin kerrota liikaa sinusta itsestäsi eikä siitä paikasta, jota yrität kuvata, kuten Burmasta tai Shenzenistä?

Niin, no, ne kirjat ovat hyvin erilaiset. Olin Shenzenissä tietyssä ikävaiheessa. Tiedän, että jos olisin nyt Kiinassa kertoisin Kiinasta – kertoisin todennäköisesti sen maan ihmisoikeuksista, mutta olin jotain kahdenkymmenen ollessani siellä, enkä silloin ajatellut niin. Nykyisen koen sellaiset asiat paljon tärkeämmiksi. Joten siinä olisi yksi ero. Shenzen kertoo kuinka olin oikeastaan ”lost in translation”. Pjongjangissa on mukana paljon enemmän hallinnosta, ja itsestäni, olen mukana tapahtumissa ja yritän selittää, kuinka ihmiset ympärilläni yrittävät selvitä taakkansa alla. Merkintöjä Burmasta sisältää moninaisempia asioita, koska kerron ulkomailla asuvien elämästä, itsestäni ja pojasta, ja kaikki se on toisiinsa limittynyttä.

Olin Burmassa vuoden. Pjongjangissa olin kaksi kuukautta. Mikäli olisin ollut Pjongjangissa vuoden, olisin kertonut paljon enemmän siellä asuvista ulkomaalaisista. Ne olivat eri aikoja kuten myös eri ajanjaksoja omassa elämässäni. Jos lähtisin tänään Burmaan, tuloksena olisi aivan erilainen kirja, koska tapaisin eri ihmisiä ja kokisin eri asioita. Se on kaikki hyvin omakohtaista. Se on kuin pitkä postikortti, jonka kirjoittaisin perheelleni ja jossa tekisin selkoa kaikesta kokemastani.

Postikortin kirjoittaminen on hyvin henkilökohtaista. Siihen kirjoitetaan omasta elämästä jollekin läheiselle. Kun kirjoitat kirjaa, huomaatko koskaan pidättäytyväsi henkilökohtaisuuksista, koska silloin kertoisit enemmänkin itsestäsi kuin kohdemaasta?

No, välitän tarinan itseni kautta. Jos haluaa kertoa Burmasta, täytyy kertoa Aung San Suu Kyista ja siitä, mitä hän edustaa kyseisessä valtiossa. Mikäli vain satut avaamaan sivun 51 ja kohtaat hänet siellä, se voi tuntua tylsältä. Joku sattui kuitenkin kertomaan minulle, että hän asuu aivan nurkan takana olevassa talossa. Luulin hänen olevan vankilassa, mutta siinä hän asui. Yritin poikani kanssa päästä hänen talonsa edustalle, mutta se oli mahdotonta. Joten leikittelin tilanteella. Lopulta lukija saa tietoa siitä, missä Aung San on ja mitä hän edustaa, ja voin tehdä sen kaksi sivun päästä kuvaamani tilanteen jälkeen. Sillä tavalla välitän tarinan itseni kautta ja tuon esiin maan tilanteen ja muun sellaisen.

En halua paljastaa liikaa perhe-elämästäni. Kerron vain tilanteista ja vaikeuksista lasten kanssa ja niissäkin on maakohtainen yhteys. Olimme siellä ja kaikki ei sujunut. Joskus kun luen Joe Mattia, tai jotain sitäkin kevyempää, se on minusta liian intiimiä.

Joe Mattin jutut voivat olla suorastaan kivuliaan intiimejä.

Niinpä niin. Nolottavalla tavalla. En kestä sellaista. Kun luen tuon kaltaisia henkilökohtaisia tarinoita, minulle tulee pian tunne, ettei minun pitäisi niitä lukea, vaikka Joe Matt naurattaakin kelpo lailla. Mutta kun esimerkiksi luen David. B.:tä [David Beauchardia], ja hän kertoo perheestään ja kaikesta, minulle tulee tunne, ettei minun pitäisi olla siellä. ”Haluaisin nyt lähteä kotiin. Okei, heippa, nähdään.” En itse halua sellaisia kertoa, koska en isommin pidä moisesta, lukijanakaan. Omasta henkilökohtaisesta elämästä kertominen ei minusta ole mielenkiintoista.

Siis juuri omastasi?

No, tiettyyn rajaan saakka. Minua alkaa pikaisesti hävettää, kun luen sellaista, joten jätän sen omalta kohdaltani pois.

Kun vierailit Aung San Suu Kyin talolla Burmassa, menitko sinne, koska olit turisti ja se on jotain, mitä turisti tekee, vai olitko tietoinen siitä, että kirjoittaisit siitä joskus kirjan ja siitä saisi hyvää materiaalia?

En, koska en silloin tiennyt kirjoittavani siitä kirjan. Aung sattui olemaan naapurissa, ja minusta se oli ihmeellistä. Sen päivän aikana olin lapsenvahtina pojalleni ja mieleeni juolahti, että koetetaanpa, pääsenkö aivan talon eteen. Puoli vuotta sen jälkeen minun piti kirjoittaa eräs toinen kirja, mutta se osoittautui mahdottomaksi, joten jätin sen sikseen ja sanoin: ”No, ehkä keksin jotain Burmasta.” Ei ollut hyvä ajatus työstää kirjaa, kun olin siellä. Kun luin muistiinpanoni, huomasin tehneeni paljon sellaista, jonka jälkeenpäin poistin. Paikan päällä se toimi, mutta palattuani ja uudelleen luettuna kaikki siellä tekemäni jutut eivät toimineetkaan kovin hyvin.

Sinun piti siis karsia?

Jep, poistin 15 sivua. Lukiessani kirjaa toivoin, että olisin karsinut enemmänkin.

Siinä on siis yhä matskua, johon et ole tyytyväinen.

Jep, muutama sivu olisi pitänyt tiputtaa. Kun olen paikan päällä, olen liian lähellä aihetta. Tajuan sen palattuani kotiin. Ihan kuten nytkin, koska olin juuri Jerusalemissa. Olin siellä vuoden. Otti aikansa, ennen kuin tajusin kuinka outoa ja pelottavaa siellä oli.

Eikö sinulla ollut noita tuntemuksia siellä silloin?

Ei, koska kun sitä lähtee jonnekin, niin kaikkeen tottuu vuoden aikana. On tarkastusasemia ja betonimuureja. Kun haluaa vierailla tuttavan luona betonimuurin takana, niin silloin jonotetaan tarkastusasemalle. Mutta sitten kun sitä yrittää selittää sitä ystävälle Ranskassa sohvapöydän ääressä, se kuulostaa jokseenkin oudolta. Ihmiset hätkähtävät ja sanovat, että ”onpa perseestä.” Se on tosi outo paikka.

Niin se menee. Palaan takaisin ja otan matkan puheeksi. Sama juttu Pjongjangin kanssa. Muistan keskustelleeni matkasta L’Associationin pomon kanssa, ja hän sanoi: ”Sinun pitäisi tehdä siitä sarjakuva.” Olin maininnut siitä, kun olin lentokentällä ja kuinka minulle annettiin kukkia, jotka minun piti mennä laskemaan kunnioittavasti Kim Jong-Ilin patsaan juurelle. Hän sanoi: ”Se on niin hullua.” Niin minä toimin. Mutta olen täyttänyt muistivihkoani muissakin paikoissa. Olin Vietnamissa ja väitin, että teen siitä kirjan. Minulla oli mukavaa ja asiat sujuivat hienosti ja keskustelin matkasta sieltä palattuani. Ihmiset olivat kerta kaikkiaan fantastisia, mutta kun luin muistiinpanoni, niin se ei vain toiminut.

Jos olo on mukavaa, niin haittaako se hyvän tarinan kirjoittamista?

Ei omalla kohdallani. Monet kirjailijat tarvitsevat jonkinlaisen konfliktin. Kuten sellaisen, kun eksyin totaalisesti Shenzhenissä. Se kirja kertoi, kuinka vaikeaa kiinalaisten kanssa oli kommunikoida, koska yhteistä kieltä ei ollut. Ja jopa silloin, kun kohtasin kanadalaisen, meillä oli omat vaikeutemme, koska emme ymmärtäneet toisiamme. On mahdotonta saada yhteyttä kulttuuriin, joka on niin erilainen kuin Kiina. Tarvitsen jonkinlaiset suuntaviitat ja minulla ei ollut niitä Vietnam-kirjaa varten. Jos olisin jäänyt vuodeksi, homma olisi ehkä toiminut. En usko, että vain kaksi kuukautta Jerusalemissa olisi ollut tarpeeksi. Mutta vuodessa on tarpeeksi aikaa tavata ihmisiä ja löytää erilaisia tarinoita kuin mitä turisteilla on tapana.

Brian Heater

Translated with permission from Brian Heater.
All content © The Daily Cross Hatch


Keskustele Kvaakissa Guy Delislestä.

Ks. myös Merkintöjä Burmasta -arvostelu ja Guy Delisle sai International Lempi -palkinnon.

Wikipedia: School of Visual Arts, Matt Madden, Joe Matt ja David B. (englanniksi).

Suomessa Delislen kirjoja on kustantanut WSOY.