Revon tulta Kannaksella

Marko Tiainen sekoitti kolmanteen talvisota-aiheiseen sarjakuva-albumiinsa annoksen rikosjännäriä, ja sai sotafiktiota karttavan sarjakuvanharrastajankin kiinnostumaan. Mutta mitä ihmettä tuomittu murhamies tekee rintamalla, kun pojat kansan urhokkaan liehuttavat taiston lippua?

REVON TULTA KANNAKSELLA
Tarina ja kuvitus: Marko Tiainen
Tekstaus: Mikko Huusko
Kustannus Oy Jalava

Ennen vakavampia asioita: Kyllä, se on Comic Sans. Kuten kuukausi sitten arvostelemassani Jalavan Star Wars -albumissa, kansitekstit ovat kokonaisuudessaan tuolla kirjasinlajeista trendikkäimmällä ladottuja. Sarjakuvasivuilla tekstaus on kuitenkin jälleen Mikko Huuskon siistiä käsialaa, mistä suuri kiitos. Puhekuplien hännät tosin tunkevat välillä häiritsevän lähelle hahmojen suita, mutta en halua siitä antaa tuomiota, koska en tiedä, mikä työnjako on ollut puhekuplien asettelun suhteen.

Jalava julkaisi viime vuonna Marko Tiaisen albumin Taipaleenjoen tulihelvetti, ja teos ilmeisesti löysi hyvin tehokkaasti yleisönsä, sillä jatkoa on tullut varsin tiuhaan tahtiin: Verinen hanki tämän vuoden maaliskuussa, ja nyt Revon tulta Kannaksella. Vilkaisu kahden ensimmäisen teoksen kuvauksiin Jalavan verkkosivuilla selitti, miksi minä en niiden löytämään yleisöön kuulunut. Albumeja kehutaan realistisiksi ja jännittäviksi, ja tarinoista mainitaan sen verran, että suomalaiset ne siellä kovasti taistelevat, ensin Taipaleenjoella ja sitten Kollaalla. Ei mitään, mikä saisi teokset mitenkään erottumaan edukseen realistisen ja jännittävän sotafiktion massasta.

Revon tulta Kannaksella sen sijaan ottaa keskipisteekseen yhden hieman poikkeuksellisen miehen, joka myös antaa teokselle sen kirjoitusvirhe-epäilyjä herättävän nimen. Lauri Repo on murhaaja, joka lähtee rintamalle poliisia karkuun. Tämä peruskonseptin variaatio voitti puolelleen allekirjoittaneen, jolle Paul Verhoevenin elokuvatulkinta Robert Heinleinin Starship Troopersista toimi pysyvänä rokotteena ”nuorukainen kasvaa mieheksi kohdatessaan sodan kauheudet ja aseveljeyden jalouden”-tarinoita vastaan.

Seikkailu alkaa Helsingissä aivan talvisodan kynnyksellä. Repo ja häntä jahtaava poliisikomisario Takala esitellään tehokkaasti klassisen poliisitarinan tyyliin, minkä jälkeen loikataankin jo sotilasleiriin Viipurin lähistölle. Valehenkilöllisyyden turvin rintamalle päässyt Repo estää erästä vanhaa tuttuaan kielimästä hänestä, minkä jälkeen hänet passitetaan panssarintorjuntakurssille. Seuraavan osuuden yhdistelmä hirtehistä inttijuttua ja todentuntuista sotilastoimintaa (tosin en osaa aivan sanoa, missä ensimmäinen loppuu ja jälkimmäinen alkaa) on epäilemättä juuri se, mikä Tiaisen aiemmille teoksille on tuonut kehuja.

Kun sotaseikkailuun on jo ehtinyt uppoutua, komisario Takalan paluu kuvioihin onnistuu yllättämään. Erityisen herkullisen tilanteen Tiainen on kehitellyt siitä, kuinka Repo paljastuu Takalalle. Loppujen lopuksi kyseessä ei ole mikään poliisijännäri, vaan Tiainen painottaa tarinan sotilastoimintaa. Revon ja Takalan hahmot jäävät varsin ohuiksi. Revosta paljastetaan, että hän on muilutuksiin osallistunut äärioikeistolainen. Vankilaan hän joutui asekauppiaan murhasta, ja paetessaan hän tappoi poliisin. Takalan motivaatiota ei erityisemmin tutkita. Hän on vain poliisi, joka haluaa saada murhaajan käpälälautoihin hinnalla millä hyvänsä.

Tarinan peruskonflikti syntyy siitä, että normaalissa yhteiskunnassa murhaajan ja rikollisen roolin saaneesta Revosta tulee sotarintamalla sankari tekemällä aivan samaa kuin hän teki siviilissäkin. Repo esittäytyy patrioottina, joka puolustaa Suomea punaisten uhalta. Tätä vaikutelmaa vahvistaa se, että tarinassa suomalaisten sotilaiden joukossa ei ole yhtäkään kommunistia, joka olisi sotaponnistuksissa täysin rinnoin mukana. Sota esitetään lähinnä Revon näkökulmasta, rehtien valkoisten ja selkärangattomien punikkien välisenä konfliktina.

Persoonattoman komisario Takalan kautta lukija voi asettaa tarinan haluamaansa moraalisen perspektiiviin. Onko Takala oikealla asialla yrittäessään saada Revon edesvastuuseen muutaman ihmisen kuolemasta, samalla kun miestä kaatuu kuin viljaa heidän ympärillään, vai muuttaako sota kaikki säännöt?

Tiaisen yksityiskohtainen ja voimakaskontrastinen kuvitus on vahvimmillaan taistelutilanteissa, joissa panssarivaunut rullaavat ja sotilaat rynnivät lumisen maiseman halki. Yleistä todentuntuisuutta tuovat sotilaiden kasvavat parrat ja korkeiden koivujen ja kuusien muuttuminen kärventyneiksi tyngiksi sodan edetessä. Häiritsevää on se, että monet hahmoista — mukaanlukien Repo, Takala ja kolmas keskushenkilö vänrikki Suominen — ovat ryppyotsineen, korkeine poskipäineen ja juonteisine silmänympäryksineen lähes identtisiä. Albumin loppupuolella kypäräpäiset, parrakkaat hahmot erottaa toisistaan ainoastaan erilaisten kaulusten perusteella. Lukukokemuksen kannalta olisi parempi, jos hahmot näyttäisivät selvästi erilaisilta, vaikka se edellyttäisikin visuaalisesta realismista tinkimistä.

5 Replies to “Revon tulta Kannaksella”

  1. Rokotteethan yleensä tehdään pienestä määrästä itse virusta, mutta voisitko Rami nyt vielä selventää, että piditkö Verhoevenin elokuvasta vai inhositko sitä? Kyllä minä ainakin osasin nauraa sen näkyvälle propagandameiningille ja rakuuden ylistykselle.

  2. Kauheaa kun menee off-topiciksi. No, sanotaan vaikka niin, että olen ostanut Starship Troopers VHS:n, DVD:n sekä Special Edition DVD:n, eikä se johdu siitä, että olisin raivonpuuskassa heittänyt kaksi ensimmäistä päin seinää.

  3. Itselleni jäi vähän epäselväksi, että onko SSTroopers tehty kieli poskella (Natsien univormut, armeijan raakuus). Ei mitenkään, etten kannattaisi natsismia. Nautittavan makoinen leffa.

  4. Tiainen on muuten natsi, tehnyt taidettaan mm. Suomalaisten uusnatsi-skini bändien kuten Mistreating ja Pig Killerin levyjen kansiin. Kannattaa katsoa mm. sellaisten levyjen kuten ”faith and fury” & ”Flame from the north” (Mistreat). Molemmat Tiaisen käsialaa. Eikä se natsien auttaminen hänellä pelkästään suomeen lopu.

Kommentit on suljettu.