Uhkapeliä sarjakuvalla

Uhkapeliä on sarjakuvateos, joka haastaa tulkitsemaan ja ymmärtämään koko ajan uusia merkityksiä saavaa rikosmysteeriä. Sanotaan, että taide matkii elämää. Tällä kertaa myös elämä matkii taidetta.

Tekijöiltä on aiemmin suomeksi julkaistu teos Apinatarha (Huuda Huuda, 2007).

Uhkapeliä
(Le Tricheur)
Florent Ruppert ja Jérôme Mulot

Suomennos Viljami Jauhiainen
Tekstaus Tommi Musturi

HUUDA HUUDA 2009
ISBN: 978-952-5724-110
Painettu Tallinnassa
Hinta: 22.80

Kulmikkaat kasvot

Aivan ensimmäiseksi Uhkapelissä kiinnittää huomion se, että hahmojen kasvoilla ei ole silmiä, nenää ja suuta vaan kahden suoran kulma. Tai väkänen tai veekirjain. Tämän tehokeinon vaikutelma luo heti hyvin oudon tunnelman ja on omiaan varmasti säikäyttämään osan lukijoista. Keksintö on visuaalisesti kuitenkin hyvin tehokas, ja minimalistisuudestaan huolimatta se jotenkin salaperäisesti loihtii ilmeet esiin – tai ehkä ne ilmeet luokin mielessään katsoja itse.

Leo Kulešov teki Neuvostoliitossa vuonna 1918 elokuvalaboratoriossaan kuuluisan kokeen.

Ruudut ovat ajallisesti usein peräkkäisiä filmiruutujen tapaan.<br />” class=”imgleft” /></a></td>
</tr>
<tr>
<td>
<div class=Ruudut ovat ajallisesti usein peräkkäisiä filmiruutujen tapaan.

Hän yhdisti näyttelijä Mozžuhinin mahdollisimman ilmeettömät kasvot peräjälkeen lapseen, ruumisarkkuun ja lautaseen. Katsoja koki, että näyttelijä tunsi rakkautta, pelkoa ja nälkää, vaikka kasvot olivat aina samat. Oli keksitty montaasi. Samalla tavalla kulmakasvot antavat ruudussa olevan sisällön mukaan tunteet omistajansa kasvoille.

Uhkapelin vertaaminen elokuvaan on soveliasta myös siksi, että filmiruutujen tapaan sen ruudut ovat tiheän ajallisesti peräkkäisiä. Näistä puhekuplittomista ja hyvin vähän perinteisiä sarjakuvan ”apuvälineitä” sisältävistä kuvasarjoista on varsin vaikea saada selville, mitä ihmettä oikein tapahtuu. Siihen tarvitaan poliisia. Tarinaan tulee tolkku, kun kuulustelupöydän ääreen jumittunut kyttä tivaa osallisilta selkoa juttuun. Tämän jälkeen ruudut on käytännössä luettava ja ymmärrettävä toisen kerran, oikeammin.

Tavalliset epäillyt

Kuulustelutekniikka tuo mieleen Christopher McQuarrien käsikirjoittaman elokuvan Epäillyt (The Usual Suspects), jossa samalla tavalla kuulustelujen edetessä rikostarina keikahtelee eteenpäin uutta sisältöä luoden, kunnes mistään ei enää voi olla varma. Ja aivan samalla tavalla kuin Epäillyissä, myös Uhkapelissä koko todellisuus kokee muutoksen – jälkimmäisessä tosin suorastaan metafyysisellä tavalla.

Montaasin vastine kuvataiteessa on kollaasi, jossa erilaisia materiaaleja yhdistetään samaan teokseen. Vaikka Uhkapelin sivuille ei nyt sentään ole liimailtu sanomalehden paloja tai vastaavia, niin jonkinlainen kuvitteellinen kollaasi kertomuksen tasolla syntyy taiteesta ja arkkitehtuurista. Taulut ovat myös täynnä symboleita, jotka ovat arvoituksia siinä kuin tarinan muutkin tasot. Taustalla oleva rakennus tai interiööri saattaa olla aluksi tarkkaankin piirretty, kuin kehys hahmoille, mutta pian se pirstoutuu lyhyiksi viitteellisiksi viivoiksi.

Taulut ovat välillä myös peilejä ja niihin syntyy heijastuksia, jotka ovat niiden omia. <br />” class=”imgleft” /></a></td>
</tr>
<tr>
<td>
<div class=Taulut ovat välillä myös peilejä ja niihin syntyy heijastuksia, jotka ovat niiden omia.

Tai ehkä tuo hajoaminen onkin vain graafinen tyylikeino…

Tauluista siirretään motiiveja ruutujen tapahtumiin ja päähenkilöt ovat itse välillä hahmoja tauluissa. Tämä kyllä kuuluu ihan juoneenkin… Taulut ovat välillä myös peilejä ja niihin syntyy heijastuksia, jotka ovat niiden omia. Jonkinlainen keskeinen teema Uhkapelissä lienee se, että taulut ovat todellisuuden kahta puolta olevia peilejä tai että niissä on jonkinlainen vaihtoehtoinen todellisuus. Teoksen alkuperäinen nimi Le Tricheur, huijaus, voi olla sekin elokuvallinen viittaus Orson Wellesin V niin kuin väärennökseen, jossa sekoittuvat aito ja väärennetty, tosi ja huijaus.

Ruppertin ja Mulotin efekti

Uhkapeliä on mielenkiintoisen kokeilun tuotos Ruppertin ja Mulotin sarjakuvalaboratoriosta. He ovat saaneet aikaan jotain samanlaista kuin ”Kulešovin efekti” viime vuosisadan alun Neuvostoliitossa. Laboratoriossa on tehty paitsi vakavia kokeita niin myös leikitty ja leikitelty, pelattu uhkapeliä sarjakuvalla. Sarjakuvaa on keksitty uudelleen, sen kieli on syventynyt ja saanut uusia ulottuvuuksia.

Huuda Huudan kunnianhimoinen julkaisuohjelma on kuin sarjakuvan ”keltainen kirjasto”, jossa ovat viimeksi ilmestyneet mm. Lilli Carrén Korpi-Peten kootut, Olivier Schrauwenin Poika kulta ja Aapo Rapin Kuningas Toffee (ks. lisää Sarjakuvan toivosta). Julkaisuissa on kiinnitetty erityistä huomiota taittoon, paperilaatuun, tekstaukseen ja sarjakuvataiteen kannalta kaikkiin tärkeisiin detaljeihin. Uhkapelissä Viljami Jauhiaisen suomennos ja Tommi Musturin tekstaus ovat moitteetonta työtä.

Tällä hetkellä pienkustantajat julkaisevat suuren osan parhaasta sarjakuvasta Suomessa, koska niissä ymmärretään, mitä sarjakuva on. Kiitos siitä.

* * *

Keskustele Kvaakissa Florent Ruppertista ja Jérôme Mulotista.