Poikien leikit

Kansainvälistä tunnustusta saaneen Marko Turusen Pohja -albumi on kotimaista taidesarjakuvaa tuoreimmillaan. Miten Turunen onnistuu siunaamaan taiteen, sarjakuvan ja populaarikulttuurin liiton? Kuka tai mikä on kirjan päähenkilönä esiintyvä Muukalainen?

Marko Turunen
Pohja

Johnny Kniga Kustannus 2003
ISBN 951-0-28370-3
A5, 74s. hinta: 20e

Marko Turunen (s.1973) pukkaa kirjoja ulos hengästyttävää vauhtia. Joulukuussa -02 ilmestyi Tiskipäiväkirja (kuvia ja tekstiä) ja pari viikkoa sitten tuli Kuolema kulkee kintereillä (sarjakuva). Molemmat miehen oman Daada nimikkeen alla. Tässä käsiteltävä Pohja on ehtinyt olla kaupan hyllyllä vajaat 4 viikkoa. Turunen on muutenkin kuuma nimi, huhtikuussa hän voitti sarjakuvallaan 1. palkinnon Sveitsin Fumetto -festivaalien kilpailussa. Lisäksi hänen kuvituspiirroksiaan ja sarjakuviaan on julkaistu useassa lehdessä.
Turunen on valmistunut kuvanveistäjäksi Turun piirustuskoulusta ja fyysinen työstäminen näkyy myös hänen sarjakuvissaan.
Pienemmissä piireissä Turunen tuli tunnetuksi 90-luvun puolivälissä nokkelien supersankarisarjakuviensa ansiosta. Samalla linjalla, luonnollisen runttaamisessa yliluonnollisen muottiin, hän jatkaa edelleen.

Postmodernismia ja intertekstuaalisuutta CMYK:nä

Pohja sisältää niin runsaasti viittauksia muihin sarjakuviin, (eikä vähiten tekijän omaan aiempaan tuotantoon) että voitaisiin miltei puhua kollaasista. Turunen on koonnut tarinan palasista, mutta tutut hahmot ja repliikit ovat hänen käsittelyssään jotenkin vinksahtaneet. Kaiken kukkuraksi mies työstänyt näitä palasia luovasti kopiokoneella. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään tilkkutäkki. Taitavana piirtäjänä Turunen on piilottanut saumat ja tarina vaikuttaa pohjimmiltaan henkilökohtaiselta. Painettunakin vaikuttavan oloiset väripinnat syntyvät kuulemma kontaktimuoveilla.

Mitä piruilua?

Eletään 1970-luvun loppua tai -80 luvun alkua. Auto on Lada ja mineriittilevy vaikuttaa pätevältä talon ulkoseinämateriaalilta. Pääosassa on Muukalainen.
Muukalainen käsitteenä, on meille entuudestaan tuttu sekä lännen tarinoista, että sci-fin puolelta. Eksyneen oloinen muukalainen asuu kuitenkin myös sinussa ja minussa. Kukaan meistä ei pyydä tulla toimitetuksi tälle pallolle! Edelleen, muuttaessasi vieraalle paikkakunnalle – pim – olet muukalainen. Muun muassa näillä käsitteillä Turunen leikittelee.
Hän kuvaa myös aikuisten ja lasten välistä suhdetta sekä lapsen pelkoja, ja sivuaa suhdetta uskontoon. Viattomuudella on aikansa. Maailma näyttäytyy moottorina ja koneena, joka valmistaa brändi-ihmisiä ja kasvottomia vanhempia.
Pohja paaluttaa käsittääkseni myös sitä tonttia, jolle Turunen tekemisiään rakentaa. Teos nousee kuitenkin yleisemmälle tasolle. Lukija, ainakin tämmöinen, joka itsekin on pakoillut todellisuutta, tunnistaa Pohjasta omakseen toden ja fantasian rajamailla liikkuvia visioita.

Scott McCloud erittelee Kirjassaan Sarjakuva näkymätön taide, sarjakuvan ruutujen välipalkeissa tapahtuvia siirtymiä. Siirtymien luonne vaikuttaa siihen, muodostuuko sarjakuvaan meidän kannaltamme sujuva vai vähemmän sujuva ”flow”. Lukeminen on helppoa tai vaikeaa – riippuen siitä mihin olemme tottuneet. Turunen käyttää kerrontaa, jossa seuraussuhteen muodostaminen peräkkäisten ruutujen välille vaatii lukijalta enemmän ”työntekoa” kuin normaalisti. Ainakin minun lukemiseni oli pikemminkin lehteilyä edes takaisin, kuin suoraviivaista etenemistä. Tekstiä Pohjassa on sen verran, että pelkästään sen kanssa aikaa kuluisi alle 10 minuuttia. Jos taas sarjakuvasta lukee muutakin kuin tekstin, vierähtää useampikin tovi. Kysymys kuuluukin: viitsisitsä?

Häh?

Kykenet muodostamaan pätevän mielipiteen Pohjasta jo otettuasi sen käteesi. Kysyt: Onko tämä minua varten? Ja vastaat. Siltä vakavasti näyttää. Tai: Ei todellakaan!
Kansi vaikuttaa aluksi vaatimattomalta, mutta nelivärinen sisus herättää huomiota. Selaamalla kirjasta ei saa mitään tolkkua. Simppeli ruutujako (kaksi kuvaa sivulla) rauhoittaa. Kuvat alkavat upottaa. Teos on kaikin puolin huolella toimitettu, ja tarkemmin ajatellen kannet kertovat siitä lähes kaiken oleellisen. Tämä on hieno ja harvinainen piirre kirjassa.

Pohja on vaikea sarjakuva. Sen vaikeus on harkittua. Kyseessä ei ole tekninen moka. Se taas tarkoittaa sitä, että sen julkaiseminen on Johnny Knigalta kulttuuriteko. Ja sitä, että suuri yleisö tuskin tulee tätä teosta löytämään. Auttaisiko, jos kerron, että Muukalainen on vähän kuin Bill Wattersonin luoma Calvin -poika?

Köyhille ja/tai niille, joiden mielenkiinto heräsi, voin suositella lämpimästi myös Turusen edellistä albumia: Rakkautta viimeisellä silmäyksellä (Ubu 2000, arvosteltu:Sarjainfo #110 ). Rohkenen toistaiseksi pitää sitä Turusen päätyönä. Siinä on rakkaudellinen ilmapiiri ja sen huumorikin on mielestäni hieman helpommin tunnistettavaa kuin vakavaksi äityvässä Pohjassa.

Lisätietoa: Turusen haastattelu, Sarjainfo #109
Marko Turusen esittelysivu Suomen Sarjakuvaseuran piirtäjämatrikkelissa