Nuorten lehti Kimmo, osa 2

Nuorten lehti Kimmossa julkaistiin vuosien myötä suuret määrät kotimaista seikkailu- ja huumorisarjakuvaa. Myös sen kilpailija, Lasten Maailma, sisälsi lukuisia kotimaisten tekijöiden sarjakuvia. Suomalainen sarjakuva olisi voinut kehittyä osaksi kotimaista lasten kulttuuria, tai sitä se oikeastaan näiden hyvin suosittujen lehtien kautta jo olikin, mutta jotakin tapahtui 50-luvun puolivälissä. Se jotakin oli amerikkalaista alkuperää ollut värikäs kuvasarjalehti Aku Ankka.

Vanhaa ja uutta

Ankkavalta on sarjakuvissa jatkunut näihin päiviin saakka, ja Disneyn sarjakuvat ovat nykyään osa suomalaisuutta siinä kuin pitsat ja kebabitkin. Suomalainen sarjakuva hävisi. Toki samaan aikaan alkoi ilmestyä monta muutakin ulkomaista sarjakuvaa sisältävää lehteä kuten Sarjakuvalehti (1949–1963) ja Nakke Nakuttaja (1955–1992).

Vuonna 1957 Suomessa ilmestyi 21 sarjakuvalehteä, joista vain yksi oli suomalainen; Heimosoturi Ismo. Ismo jäi kuriositeetiksi eikä lopulta seikkaillut kuin viiden numeron verran, sen verran vanhentunut sen aihekin jo oli. Suomalaista sarjakuvaa ilmestyi enää vain sanoma- ja aikauslehdissä sekä Pekka Puupään tapaan satunnaisina albumeina (ks. Sarjakuvalehdistön vaiheita Suomessa – osa 1). Lapset ja nuoret eivät enää katsoneet taaksepäin, menneisyyteen, vaan tulevaisuuteen, uuteen ja ihmeelliseen.

Kimmon ulkomaiset sarjakuvat olivat, varsinkin aluksi, huolella valittuja. Lehdessä nähtiin mm. Kapu ja Pojat (Rudolph Dirks, Katzenjammer Kids), Kaksoset (Betsy ja Stanley Baer, piirsi Rod Ruth, Toodles) sekä Heikki (Carl Anderson, Henry). Kimmossa sarjakuvien määrä väheni suuresti viimeisinä vuosina ja kotimaista sarjakuvaa korvattiin ulkomaalaisella tasoltaan sangen heikolla huumori- ja seikkailusarjakuvalla. Kimmosta ei tosiaankaan ollut kilpailijaksi esimerkiksi Sarjakuvalehdelle.

Kerran vuodessa ilmestyneessä Kimmon ns. ”Omin voimin” -numerossa piirtäjiä olivat lapset itse; tosin numerossa 15-16/47 Kimmon piirtäjä oli muuan Ami Hauhio 8 v. Kimmo edusti muutenkin hyvin lapsilähtöistä ajattelua ja sen sivuilla nuori kohdattiin tasa-arvoisena, lukijana ja kokijana. Sen novellitkin olivat kuin lapsille suunnattua pulp-kirjallisuutta. 50-luvulla nuorisokulttuuri muuttui ja lapsetkaan eivät enää halunneet olla ”lapsellisia”. Nuoriso luki mielellään kotimaisia Simo Penttilän ja Outsiderin seikkailukertomuksia, jotka olivat oikeastaan aikuisille suunnattuja. Monet lukemistolehdet sisälsivät nekin myös vauhdikkaita ulkomaisia sarjakuvia.

Numerossa 11-12/51 Kimmossa julistettiin Disney-piirrosten värityskilpailu, jonka parhaat kuvat luvattiin lähettää Hollywoodiin Walt Disneylle! Mahtoikohan Walt koskaan saada käsiinsä suomalaislasten tuotoksia?

Huumori- ja satusarjakuvat

Nimikkosarja Kimmo oli lehden maskotin, pirteän terrierin, nimikkosarja. Sitä piirsi aluksi Lasse Marttinen.

Lasse Marttinen oli ensimmäinen Kimmon piirtäjä.  <br />” class=”imgleft” /></a></td>
</tr>
<tr>
<td>
<div class=Lasse Marttinen oli ensimmäinen Kimmon piirtäjä.

Kimmo oli ensiesiintymisessään hyvinkin koiramainen otus, mutta se sai nopeasti lisää inhimillisiä piirteitä. Lopulta maskotti nousi aikansa harjoiteltuaan jopa kahdelle jalalle (Tenavien Ressun tapaan!) ja marssi saappaat jalassa parturiin (2/46). Alussa Kimmo oli koko sivun sarjakuva, mutta sitten se muutettiin jännittävästi L-kirjaimen muotoiseksi niin että tyhjään tilaan mahtui pääkirjoitus, Kimmo-koiran itsensä kirjoittamana. Marttisen jälkeen

Kimmo oli taitava koira, se kirjoitti aina myös pääkirjoituksen. <br />” class=”imgleft” /></a></td>
</tr>
<tr>
<td>
<div class=Kimmo oli taitava koira, se kirjoitti aina myös pääkirjoituksen.

Kimmoa piirsi Martti Viitala (numerosta 3/1948). Kimmo joutui yleensä hassuihin kommelluksiin, jotka päättyivät kuitenkin onnellisesti – tai pesusoikkoon. Kimmon ilmestyminen päättyi hetkeksi numeroon 12/50. Lehden loppuvaiheissa Kimmoa piirsi vielä Anneli Warén (8-9/51–4/52), mutta silloin Kimmo oli enää valju versio itsestään. Kimmo seikkaili ympäri maailmaa eri maissa, ja lukijan piti arvata, missä Kimmo seikkaili.

Ami Hauhion Touhukas Maija (1/45–12/48) on harvinainen tapaus suomalaisessa sarjakuvassa. Se kertoi tytöstä, jolle aina käy huonosti. Episodeissa ei aina edes ole mitään hullunkurista vitsiä tai kevennystä vaan jokin Maijan vastoinkäyminen. Niiden tarkoitus oli ehkä antaa lapsille joku hahmo, jonka elämä on vielä vaikeampaa ja vastoinkäymisten täyttämää kuin heidän omansa. Kun Maija yritti keittää isälle korviketta, hän käyttikin vahingossa jauhoja.

Ami Hauhion huumorisarjakuva Touhukas Maija kertoi tytöstä, jolle aina kävi huonosti. <br />” class=”imgleft” /></a></td>
</tr>
<tr>
<td>
<div class=Ami Hauhion huumorisarjakuva Touhukas Maija kertoi tytöstä, jolle aina kävi huonosti.

Maijan kerätessä lahjoituksia Lastenlinnalle hän antoi myöten houkutukselle ja meni keinumaan. Silloin koira vei laukun ja rahat, vaikka saatin ne sitten takaisin. Hauhion esikuvana on tyylillisesti saattanut olla amerikkalaisen Al Vermeerin Priscilla’s Pop. Hauhio teki enimmäkseen seikkailusarjakuvaa, humoristista sarjakuvaa ei häneltä tiedetä Maijan lisäksi kuin Seurassa 1930-luvun lopulla ilmestynyt Herrasväki Seuranheimo.

Nimimerkki HAVEn piirtämä Pekka ja Matti (2/45–2/46) oli yksioikoisen opettavainen ja vanhanaikainen neliruutuinen kuvasarja kahdesta pojasta. Pekka tekee aina jonkin tyhmyyden, josta Matti hänet pelastaa.

Tauno Kunnaksen piirtämä Olli ja Ulla (1/45–11/45) oli lähes naivistinen satusarjakuva nukkeparin seikkailuista. ”Hyljätyn nukkekaapin merimies-Olli ja hieno Ulla-neiti kyllästyneinä yksinäisyyteen ovat päättäneet lähteä matkalle satumaahan.” Hahmot oli piirretty melkein samalla tyylillä kuin lapsi olisi ne piirtänyt.

Tauno Kunnaksen Olli ja Ulla edusti sarjakuvan naivistista suuntausta.  <br />” class=”imgleft” /></a></td>
</tr>
<tr>
<td>
<div class=Tauno Kunnaksen Olli ja Ulla edusti sarjakuvan naivistista suuntausta.

Taustat olivat yksinkertaisia tai ne puuttuivat kokonaan. Melkoinen yllätys koetaan Ollin ja Ullan viimeisessä esiintymisessä (11/45), kun sarjaan astelee muina poikina sarjakuvaklassikko Heikki eli Carl Andersonin Henry! Kohta ulkomainen Heikki alkoikin ilmestyä Kimmossa (3/48).

Kimmon naispuolisten sarjakuvapiirtäjien joukkoon kuului Maija Kaarina Nenonen (s. 1917). Hänet tunnetaan parhaiten Anni Swanin ja Martti Haavion satujen kuvittajana (Onnentupa). Kimmo-lehdessä ilmestyi Raul Roineen kirjoittama ja Nenosen piirtämä Väkevä Matti (1/45–8/45), joka oli selvää jatketta suomalaisille ihmesaduille. Väkevä Matin hahmo oli ennestään tuttu kansansaduista. Samaan aikaan ilmestyi myös (myös Roineen kirjoittamana) suosittu Antti Puuhaara -sarjakuva mm. Yhteishyvässä ja Inkeri-lehdessä. Matin seikkailut loppuivat Kimmossa kuitenkin melkein alkuunsa; ehti hän silti tappaa lohikäärmeen ja pelastaa prinsessan. Lieneekö Maija Kaarina silloin muuttanut sotien jälkeen Argentiinaan, jolle tielleen kuulemma jäi.

Numerossa 18/47 toilaili yhden stripin verran Hjalmar Löfvingin Neekeripoika Jimbo, joka oli varmaankin löytynyt jostain arkiston pohjalta täytteeksi. Jimbo sai toimia sivuntäytteenä vielä loppupään numeroissa 4-5/1951 ja 2/1952. Ahkearan Olavi Vikaisen Mopsi näyttäytyi sekin vuoteen 1949 saakka Kimmon sivuilla.

Seikkailusarjakuvat

Käärmenotkon kulta (1/45–11/45) sijoittui villiin länteen, ja siinä setvittiin nopeatempoiseen tahtiin sitä, kuka omistaa kultavaltauksen. Piirrostyylin perusteella tekijäksi voisi hyvinkin veikata Seppo Arinaa, ainakin jos sitä vertaa hänen samassa lehdessä ilmestyneeseen Mirkku ja Markku -huumorisarjaansa (17/47–1/48). Lännenseikkailu eteni ehkä liiankin joutuisasti ja pelastukset vaikkapa palavasta talosta olivat hyvin jännittäviä cliffhangereita; vaikutteita olikin ehkä saatu tuohon aikaan hyvin suosituista sarjafilmilänkkäreistä.

Käärmenotkon kullassa seikkailtiin villissä lännessä. Mutta kuka oli piirtäjä?  <br />” class=”imgleft” /></a></td>
</tr>
<tr>
<td>
<div class=Käärmenotkon kullassa seikkailtiin villissä lännessä. Mutta kuka oli piirtäjä?

Tarinassa Luihu-Joe onnistuu saamaan omistusoikeuden Willyn Matti-sedältä perimään Käärmenotkoon. Kieroa sheriffiä ei asia kiinnosta. Lopulta sankarit Pitkänenä-Jim valepukuisena intiaanina ja Willy intiaanipoikana apunaan oikea intiaani Lentävä Sulka astuvat baarin ovesta sisään, missä Luihu-Joe rehentelee suuren miesjoukon keskellä. Lentävä Sulka varastaa valtauspaperin ja kaivos on jälleen oikeilla omistajillaan. Lopetus taisi olla turhankin hätäinen ja näitä villin lännen sankareita ei ensimmäisen vuosikerran jälkeen enää tavattu.

J. F. Cooperin intiaanitarinat olivat poikien suosiossa,  <br />” class=”imgleft” /></a></td>
</tr>
<tr>
<td>
<div class=J. F. Cooperin intiaanitarinat olivat poikien suosiossa,

Kimmossa ilmestyivät sarjakuvan muodossa myös kaksi klassikkotarinaa, James Fenimore Cooperin Tiedustelija Haukansilmä (19/46–11-12/47) ja Alexandre Dumas’n Monte Criston kreivi (19/46–13-14/47). Ne olivat usein samalla aukeamalla rinnakkain. Näihinkään sarjakuviin tekijä ei ollut signeeraustaan laittanut. Hyvä arvaus olisi kuitenkin suomalaisen seikkailusarjakuvan mestari Ami Hauhio, joka osasi piirtää eri tyyleillä. Hauhio piirsi Lasten maailma -lehteen lisää näitä Cooperin Nahkasukka-tarinoita. Monte Criston kreivissä tyyli on silkkaa hauhiota, mutta Haukansilmässä jälki on välillä yllättävän kehnoa ja hahmojen anatomia lievästi sanottuna outoa. Joitakin ruutuja on selvästi myös kömpelösti korjattu. Ehkä kyseessä on jokin nuoruuden harjoitustyö.

Lasse Marttisen Vaaroja päin (3/48–11/49) on yksi hienoimmista suomalaisista seikkailusarjakuvista koskaan. Tyyliltään se muistuttaa Rafael Sabatinin veijarimaisia Säilän sankari -tyyppisiä seikkailutarinoita. Tapahtumat sijoittuvat silti keskiajan Turkuun. Päähahmoina ovat seikkailija Jaakko Jaakonpoika ja hänen väkevä ystävänsä Tynnöri. Pääkonna on kiero portugalilainen laivuri Mendoza, joka yrittää varastaa itselleen niin laivat kuin neidot. Seikkailu päättyy suureen taistoon Mendozan Diavolo-laivan kannella, jonka sankarit yllättäen häviävät. ”Iso-Miguel ei voi unohtaa Jaakolta saamaansa selkäsaunaa. Kostoksi haastaa hän Jaakon uudelleen nyrkkitappeluun ja epärehelliseen tapaansa iskee aseettoman vastustajansa maahan käteensä sieppaamalla kalikalla.”

Martti Viitalan Vaaroja päin oli upea seikkailusarjakuva.  <br />” class=”imgleft” /></a></td>
</tr>
<tr>
<td>
<div class=Martti Viitalan Vaaroja päin oli upea seikkailusarjakuva.

Tyrmästä sankarit pelastaa kuitenkin kapinoiva merimies, ja koko nukkuva miehistö teljetään kannen alle. Laiva ohjataan rantaan ja rannikkovartio korjaa konnat huomaansa. ”Tähän loppuvat ainakin minun kokeiluni merimiehenä. Epävarma ala, kuten näet!”, tokaisee Jaakko lopuksi.

Janne Jännäri (1/45–11/45), joka oli sekin Lasse Marttisen piirtämä, kertoi päähenkilön sedän seikkailuista siihen aikaan, kun hän oli Jannen ikäinen poika. Taival vie lopulta Atlantin taakse Ameriikkaan asti meriltä metsähommiin. Kunnes Janne herää ja kaikki onkin ollut vain unta. ”MI-MI-MITÄ!!? Minähän olen kotona! Vai olenko minä minä, vai olenko minä setäni??”

Kimmon nousu ja tuho

Kaksoisnumerossa 5-6/47 esitellään oikein valokuvan kera kirjailija Gil Dennic, joka kertoo haluavansa kirjoittaa suomalaiselle nuorisolle hyviä seikkailutarinoita. Dennic oli Olavi Linnus, josta tuli Kimmon päätoimittaja vuoden 1950 viimeisessä numerossa. Lasse Marttinen lopetti lehdessä ja samalla loppuivat suurelta osin myös suomalaiset sarjakuvat. Tilalle saatiin suuret määrät päätoimittajan itsensä kynäilemiä seikkailunovelleja:

Monte Criston kreivi oli todennäköisesti Ami Hauhion piirtämä.  <br />” class=”imgleft” /></a></td>
</tr>
<tr>
<td>
<div class=Monte Criston kreivi oli todennäköisesti Ami Hauhion piirtämä.

Reilua peliä 5-6/48–10/48 (villi länsi)
Shivan temppelin ihme 9/48–11/48 (seikkailu Balilla)
Intiaanikulta 4-5/49–7/49 (villi länsi)
Kiharapää Bill ei ole kuollut 2/50–4/50 (villi länsi)
Intiaanilaakso 5/50–7-8/50 (villi länsi)
Puu, jonka intiaani maalasivat punaiseksi 9/50–12/50 (sioux-kapina v. 1862)
Pueblo-intiaanien pyhäinlipas 1/51–3/51
Avaruuslentäjjät 4/52–8/52 (scifi, jää kesken, kuvitus elokuvasta Matka kuuhun)

Toki Kimmoon kirjoittivat muutkin. Erityisen mielenkiintoinen on Väinö Riikkilän Viimeiset kaanit (9/48), jossa Arska, Vili ja Kilu ovat omenavarkaissa. Riikkilän mielessä tuo novelli laajentui lopulta Pertsa ja Kilu -romaanisarjaksi. Vakiokirjoittaja oli myös Kapteeni Hell (oik. Vesa E. Syrjänen). Löytyypä Kimmosta myös yksi Outsiderin humoristinen tarina ”Jim Marketin ihmeellinen seikkailu” numerosta 10-11/50. Silloin tällöin ilmestyi myös käännöstarinoita, joista kannattaa mainita Washington Irvingin ”Rip van Winkle” (3/51) kuvittajana Aulis Nopsanen.

Kimmon kultaiset vuodet olivat silti 40-luvulla. Vuonna -47 ilmestyivät Kimmo-poika ja Kimmo-tyttö -kirjat, joissa oli ”lukemista ja askartelua reippaille pojille ja tytöille”. Päätoimittaja Marttinen oli ammattitaiteilija ja hän osasi toimittaa kuvallisesti tasokasta lehteä. Linnuksen aikana lehti muuttui jotenkin valjuksi ja kansiin valittiin elokuvien mainoskuvia (jotka saatiin todennäköisesti ilmaiseksi).

Mutta kaikkein pahinta oli, että itse Kimmo-koira hävisi hetkeksi lehdestä vuoden 1950 lopulla. Ilman maskottiaan lehti menetti ”henkensä”. Kimmon hauskoja pääkirjoituksiakaan ei enää julkaistu. Taitto muuttui sekin sekavaksi, kuvitus vaatimattomaksi ja ensimmäistäkään kotimaista sarjakuvaa ei enää sivuilta löytynyt. Kimmo saikin jo mennä. Myös Kimmon ideologinen tehtävä, Suomen jälleenrakentamisen tärkeyden tähdentäminen nuorisolle, päättyi uuteen moderniin aikaan: olympialaisiin, Coca-Colaan, televisioon ja rock and rolliin.

Kimmon kotimaiset sarjakuvat:

  • Kimmo 3/45–2/48 (Lasse Marttinen), 3/48–12/50 (Martti Viitala),
    8-9/51–4/52 (Anneli Warén)
  • Touhukas Maija, 1/45–12/48 (Ami Hauhio)
  • Pekka ja Matti, 2/45–2/46 (nim. HAVE)
  • Olli ja Ulla, 1/45–11/45 (Tauno Kunnas)
  • Väkevä Matti, 1/45–8/45 (Maija Kaarina Nenonen)
  • Neekeripoika Jimbo, 18/47, 4-5/1951, 2/1952 (Hjalmar Löfving)
  • Mopsi, Olavi Vikainen (epäsäännöllisesti vuoteen 1949)
  • Käärmenotkon kulta, 1/45–11/45 (tuntematon)
  • Haukansilmä 19/46–11-12/47
  • Monte Criston kreivi 19/46–13-14/47
  • Vaaroja päin 3/48–11/49 (Martti Viitala)
  • Janne Jännäri 1/45–11/45 (Lasse Marttinen)

Ks. artikkelisarjan edellinen osa 1.

Keskustele Kvaakissa Kimmo-lehdestä.

Kuvat Copyright © Tekijät