Pieni ihme, Poika kulta

Poika kulta on pieni ihme, muutenkin kuin aiheensa puolesta. Se on yhtä aikaa
riemukas ja rujo, lempeä ja ilkeä, totta ja fantasiaa. Isä ja poika kulkevat
maailmassa, jossa heillä lopultakin on vain toisensa. Rakkaus on riippuvaisuutta,
mutta mikään ei voisi olla kauheampaa kuin tuon rakkauden menettäminen.

Olivier Schrauwen (s. 1977, Belgia) on belgialainen sarjakuvan tekijä, joka on opiskellut animaatiota Gentissä sekä sarjakuvaa Saint-Lucissa Brysselissä. Hänen sarjakuviaan on julkaistu Spirou-lehdessä sekä eri antologioissa (Hic Sunt Leones, Beeldstorm, Demo, INK ja Zone5300). Hän on ollut Helsingin 22. sarjakuvafestivaalien vieraana vuonna 2007.

Olivier Schrauwen
POIKA KULTA (ransk. alkuteos Mon fiston)
Huuda Huuda ja Kreegah Bundolo
Suomennos Viljami Jauhiainen
Tekstaus Hans Nissen
72 s., 250 x 300 mm
Ovh. 20 €
ISBN 978-952-5724-02-8

* * *

Prerafaeliitit olivat 1800-luvun taiteilijaryhmä, jonka innoittajia olivat Italian 1400-luvun taideteokset – ennen Rafaelia. He vastustivat pystyyn kuollutta taidetta ja halusivat palauttaa sen menneen ajan loiston ja suuruuden, vakavuuden ja koskettavuuden. He halusivat yksinkertaisesti myös olla teknisesti taiturimaisia mutta silti ilmentää taiteellaan jotain tärkeää.

Olivier Schrauwen on tavallaan jälkisyntyinen saman prerafaeliitti-veljeskunnan jäsen. Hän on ottanut täydellisellä tavalla haltuunsa piirrostekniikan viime vuosisadan alusta Winsor McCaylta ja kumppaneilta, sarjakuvan syntyajoilta, mutta tuonut siihen oman persoonallisen lisänsä. On syntynyt jotain aivan erilaista, uuden ja vanhan liitto.

Schrauwenin tapaa taiteilla ei voi silti sanoa pastissiksi, koska hänen taiteilijapersoonan voimansa lyö niin vahvasti läpi; hän ei millään tavalla jää esikuviensa varjoon. Ehkä tätä voisi sanoa moderniksi retroksi. Määrittely on vaikeaa.

Poika kulta on myös yksi tyylikkäimmistä suomenkielisistä kirjoista, joita koskaan olen käsissäni pitänyt. Kannet, sisäkannet, paperi, tekstaus ja suomennos ovat huoliteltua ja suorastaan kunnianhimoista työtä. Kirja on painettu pieteetillä Otavan kirjapainossa. Teos on saanut suomentamiseen apurahaa Vlaams Fonds Voor De Letteren -säätiöltä. Huuda huuda voi voitonvarmana ilmoittaa Poika kultansa ehdolle vuoden kauneimmaksi kirjaksi.

* * *

Figuratiivinen muuttuu dekoratiiviseksi.
Figuratiivinen muuttuu dekoratiiviseksi.

Nimiösivua edeltää tragikoominen kuvakertomus (Heinrich Hoffmannin kuvakielellä) siitä, kuinka kaikki alkaa kuolemasta ja miten poika tulee tähän maailmaan – sateisella hautausmaalla. Kerronta on mykkäelokuvan tapaista ja liikkeet ovat liioiteltuja, harmaasävyjen lisäksi värinä on vain haaleaa keltaista. Keltainen lienee vanhin sanomalehtisarjakuvissa käytetty väri. Kuvat ovat erillisiä, ei väliviivoja, ei katuojia. Arkaaisen kuvakielen takia prologin tapahtumien tajuaa jotenkin vaistomaisesti olevan menneisyydessä, alustavan sitä, mitä tuleman pitää.

Kun pojan tarina alkaa, ruutuja erottaa toisistaan viiva. Koko sivu on kuin
yhtenäistä planssia. Vanhoista sanomalehtisarjakuvista Jussi Juoniossa ja Matti Mainiossa tämä ruutujen väliviiva säilyi ehkä pisimpään. Olisi hauska kuvitella, millaisen vaikutuksen tämä Poika kulta -sarjakuva olisi tehnyt, jos se olisi oikeasti ilmestynyt sanomalehtien sunnuntaisivuilla 1900-luvun alkupuolella. Isän ja pojan suhde on epävarma, ja poika epänormaali. Isä taasen on ylinormaali tyyppihahmo. Toisaalta hulluttelu sarjakuvasivuilla oli tuolloin sallitumpaa kuin nykyisin, Jussi Juoniokin oli mielisairaalapotilas. Sanomalehtisarjakuva on nykyään hyvin sovinnaista, varsinkin Yhdysvalloissa.

Poika kullan piirroshahmot kokevat usein transformaatioita, mielipuolisia metamorfooseja. Saduissa tämä ei ole mitenkään tavatonta. Pikkuruisia poikia on nähty ennenkin, Nils Holgerssonin seikkailut ovat meilläkin tuttuja. Ruutujen perspektiivi ja mittakaava muuttuvat nekin psykedeelisen häkellyttävästi, vaikka lukijan on vaikea tietää kääntyykö maailma nurin tai pieneneekö hahmo ”oikeasti”.

* * *

Taiteilija on kertonut käyttäneensä rinnakkaisten kuvien teossa skanneria ja sitten muuttaneensa niitä hieman. Optisen illuusion vaikutelma on hämmentävän tehokas. Rivin kuvat seuraavat usein toisiaan hyvin nopeana ajallisena ketjuna kapeina pystykuvina, joka sekin tuo mieleen vanhan elokuvallisen esitysmuodon, optisen kuvarummun. Upea väritys on kuulemma saatu aikaan huonosti tulostavalla mustesuihkuprintterillä.

Sarjakuvan ja arkkitehtuurin kohtalonyhteyttä.
Sarjakuvan ja arkkitehtuurin kohtalonyhteyttä.

Kirja jakaantuu viiteen lukuun. Jokainen luku kiihdyttää kerronnan vauhtia ja huipennus tapahtuu eläintarhakäynnillä. Siinä figuratiivisuus vaihtuu jo suorastaan dekoratiiviseksi, sarjakuvan sirkustaiteeksi. Komeat rakennustaidekuvat ovat nekin kuin antikvariaatista löytyneen pölyisen arkkitehtuurikirjan haalistuneita painokuvia, himmeästi läpinäkyvällä silkkipaperilla suojattuina.

McCayn Pikku Nemon viimeisessä ruudussa havahduttiin unimaailman surrealismista oikeaan maailmaan, Poika kullassa näin ei tapahdu. Valkoinen mies kantaa taakkansa ylähuuli jäykkänä. Hahmot ja lukija eivät vapaudu painajaisesta, paitsi aivan viimeisessä jaksossa… ja aivan viimeisessä ruudussa. Vai vapautuvatko? Mutta lukekaa itse.

Panin Poika kullan kirjahyllyyni Pikku Nemojen, Muumien ja Mausin väliin. Sinne se kuuluu, klassikkojen joukkoon. Schrauwen välittää taiteellaan ihmiselämän koko vakavuuden ja koskettavuuden ja on osaltaan rakentamassa sarjakuvataiteen uusrenessanssia. Schrauwen on onnistunut siinä, jonka prerafaeliitit ilmoittivat tärkeimmäksi tehtäväkseen – taiteilijan pitää ilmentää taiteellaan jotain tärkeää.

Linkkejä: