Cyril Pedrosa, taiteilija

Ks. myös arvostelut Kolme varjoa ja Ekoloogiset

Ranskalainen sarjakuvantekijä Cyril Pedrosa oli kutsuvieraana Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 2011. Lauantai-iltapäivä (17.9.) Postimuseon pienessä auditoriossa oli intiimi hetki, jonka aikana tekijä vilpittömästi kertoi sarjakuvan luomisen riemusta ja tuskasta. Esitys tulkattiin ranskasta suomeksi, ja hyvin tulkattiinkin. Tunnelma oli leppoisa ja hyrähtelevä. Pedrosa oli pukeutunut rennosti; tällä ranskalaisessa herrasmiehellä oli jalassaan valkoiset sukat! Suomessa Pedrosaa on julkaissut WSOY.


Pedrosa Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 2011
Kuva: Jaakko Seppänen

Pedrosa aloitti muistelemalla, kuinka hän jo pienestä pitäen halusi tehdä sarjakuvaa. Vanhemmat suhtautuivat asiaan myönteisesti, mutta totesivat kuitenkin että jos nyt kuitenkin ensin opiskelisit vaikka insinööriksi. Kesti tovin jos toisenkin ennen kuin Pedrosa sai vanhempansa vakuuttuneeksi siitä, että sarjakuvien tekeminen oli hänensä tiensä tässä elämässä; samalla hänen piti saada myös itsensä vakuuttuneeksi siitä, että se todellakin on mahdollista. Mutta antaa taiteilijan kertoa omin sanoin kuinka hän lähti johtotähteään seuraamaan…


Taiteilijan omakuva nuoruusvuosilta

Noin 20-vuotiaaksi asti keskityin niin kouluvuosina kuin opiskellessa lukuaineisiin. Suhtauduin opintoihini kaikella vakavuudella, mutta koko ajan siinä sivussa piirsin ja harjoittelin sarjakuvan tekemistä.

Sarjakuvan pariin tulin tavallaan siirtyneeksi “suppilomaisesti”. Totisten opintojeni parissa olin niin masentunut ja synkkä, että vanhempanikin sallivat minun ryhtyä uudelle uralle. Aluksi tein töitä mainosalalla, mutta se ei tosiaankaan kiinnostanut minua. Sen jälkeen siirryin animaatioelokuvan pariin, ja se oli selvästi jo mielenkiintoisempaa. Se oli myös lähempänä sarjakuvaa, johon suuntaan sitten lopulta lähdin.

On jotensakin vaikeata selittää, kuinka sarjakuvasta tuli ammattini. Motivaatiota ja intoa piirtämiseen riitti, mutta tarinoiden suhteen oli vaikeampaa. En luottanut taitojeni riittävän siihen, että olisin voinut saada valmiiksi jonkin projektin, jota mennä tarjoamaan kustantajille.

Siirtyminen sarjakuvan pariin tapahtui lopulta melkein kuin amerikkalaisissa elokuvissa. Olin töissä Disneyn animaatio-osastolla ja jo luopunut toivosta tehdä sarjakuvaa. En tiennyt, miten kertoa tarinoita sarjakuvan muodossa. Sitten tapasin käsikirjoittajan nimeltä David Chauvel. Hän oli ratkaiseva tekijä. Itse piirsin koko ajan, mutta en osannut kertoa tarinoita. David ei piirtänyt, mutta hän osasi tehdä tarinoita. Siitä lähti liikkeelle minun sarjakuvaurani. Molemmilla oli tarve löytää täydentävä osapuoli sarjakuvan tekemiseen.

Davidin kanssa teimme pitkään yhteistyötä. Olemme tehneet yhdessä vajaat kymmenkunta albumia. Ensimmäinen niistä oli Ring Circus. Sitä tehdessäni opin kaiken siitä, mitä sarjakuvakerronta on ja mitä siihen vaaditaan. Se oli minun sarjakuvakouluni. Ja mikä tärkeintä, sitä tehdessäni sain oivalluksen myös siitä, mitä en koskaan halua tehdä sarjakuvan suhteen…

Itsetutkiskelun aika

Ring Circusta tehdessäni olin aika nuori. Minulla oli silloin vankka itsetunto; uskoin vakaasti, että sarjakuvantekijällä pitää olla oma selkeästi tunnistettava tyyli, joka erottuu kaikista muista. Silloin käytin todella paljon aikaa siihen, että kehitin omaa piirrostyyliäni, juuri sitä minun piirrostyyliäni. Viivan olisi pitänyt olla niin tyylikäs ja niin puhdas. Kesti jonkin aikaa ennen kuin tajusin, että olin sitä kautta sulkemassa itseäni graafisen tyylin vankilaan. Tuon Ring Circus -kokemuksen ansiosta tajusin, että olin ymmärtänyt kaiken väärin sarjakuvan tekemisestä. Tekijän kannalta tärkeintä on, että on jotain kerrottavaa ja että valitsee juuri sen oikean tavan kertoa kyseinen tarina.

Siitä sai alkunsa kehitys, jossa pyrin yhä enemmän kohti kerronnan vapautta: vapautta valita kerronnalle keinot. Se oli kehitykseni ensimmäinen askel. Olen päätynyt siihen, että on turhaa etsiä omaa tiettyä piirrostyyliä. Ei sitä tarvitse hakea. Kun tein töitä Davin kanssa, olin jo jollakin tasolla tietoinen siitä suunnasta, johon olin hakeutumassa. Mutta koska tein töitä toisen ihmisen kanssa, yritin pitäytyä tyylissä, jota kuvittelin Davidin haluavan.

Toinen suuri askel urallani oli se päivä, jolloin päätin yrittää kertoa itse omat tarinani. Halusin kertoa ne niin vapaasti kuin mahdollista ja valita itsenäisesti sen tavan, jolla ne kerron. Nämä kaksi kirjaa, jotka on nyt Suomeksi julkaistu (Kolme varjoa ja Ekoloogiset), niiden kautta annoin vähitellen itselleni luvan kertoa omat tarinani ja valita sen kuvallisen ilmeen, jolla nuo tarinat kerrotaan.

Sarjakuvan kieltä mietitään yleensä sitä kautta, kuinka ruudut seuraavat toisiaan, mitä kuvakulmia valitaan, millainen perspektiivi kuvassa on. Oma johtotähteni ja kiinnostukseni kohde on se, kuinka graafinen tyyli voidaan sovittaa kertovaksi elementiksi sarjakuvassa.

Kun valitsee piirrostyylin jollekin tarinalle, tuo valinta ei ole koskaan merkityksetön. Jos otetaan esimerkki Tenavista, niin jos sitä piirrettäisiin Moebiuksen tyylillä, niin voi olla, ettei se toimisi. Sillä tyylillä Tenavat ei välttämättä olisi niin hauska. Olkoon tämä nyt vain sellanen kärjistetty esimerkki siitä, mitä tyylin valinta voi merkitä.

Vertauskuvallisesti sarjakuvan tekeminen voi olla puutarhan hoitoa. Monella tekijällä on taipumus viihtyä aina samassa paikassa tuossa puutarhassa. Itse kerään tuosta puutarhasta tarpeen mukaan milloin mitäkin, välillä kukkia ja välillä salaattia. Valinnat pitää tehdä tarinan mukaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että joutuu tekemään valintoja mustavalkoisen ja värien välillä, että pitäisikö käyttää tussia vaiko vesivärejä, pitäisikö tyylin olla ealistista vaiko abstraktia. Haluan tehdä nämä valinnat tarinan mukaan. En silti todellakaan halua esitellä kaikkia taitojani lukijoille, omaksi huvikseni, vaan jokaisen valinnan pitää pohjautua harkintaan. Näitä valintoja voisi verrata elokuvan tekemiseen. Aivan kuten elokuvassa halutaan korostaa jotain kohtausta tietyllä valaistuksella, niin minä teen samanlaisia valintoja graafisella puolella sen suhteen, miten tarinaa korostetaan parhaiten.

Otan pari esimerkkiä suomeksi julkaistuista kirjoista. Ekoloogiset koostuvat useista lyhyistä tarinoista. Niiden yleisteemana on itseironia, jossa teen pilaa omasta luonnonmukaista elämää tavoittelevasta aktivismistani. Koska ne ovat niin lyhyitä ja sisältö simppeliä, halusin että myös piirrosjälki on yksinkertaista. Ne pohjautuvat muistiinpanoihini ja luonnoksiini, joten ne on piirretty samalla luonnosmaisella tyylillä. Koska näiden tarinoiden luonne on aina sama, lähtökohtina siis itseironia ja omaelämäkerrallisuus, halusin, että myös piirrosjälki pysyy aina samana kuvallisessa kerronnassa, sillä asetelma ei tarinoissakaan muutu.

Varjo toi valon

Kolme varjoa on pitkä kokonainen tarina: faabeli, melkein kuin eepos. Sen olin kirjoittanut kokonaisuudessaan etukäteen ennen piirtämistä. Tarina on matka, joka sisältää voimakkaita tunnelatauksia. Siitä syystä päätin, että tarinan sisällä sallin itselleni tyylin vaihteluja. Kun tarina oli valmis ja aloin piirtää, niin tein aina yhden kohtauksen kerralla.

Yritin mennä sisään siihen tunteeseen, jonka juuri se kohtaus sisälsi. Sitä kautta yritin sisäistää sen, mitä nämä tarinan henkilöt tunsivat. Sen puin sitten kuvaksi.

Tässä voisi ottaa vertailukohdaksi teatterin. En ole itse tehnyt teatteria, mutta uskoisin että myös teatteriesitystä valmistellessa mennään samalla tavalla sisälle tekstin sisältämiin tunteisiin, jota se voidaan siirtää näyttämölle. Vaikka en itse tarinassa tietenkään esiintynyt, niin toin piirrostekniikan kautta tarinassani haluamani tunteet nähtäville.

Kolme varjoa on toinen kirja, jonka tein kokonaan yksin. Olin vielä vähän arka toteutuksen suhteen ja suojasin itseäni asettamalla itselleni tietyt rajat. Päätin, että piirrän koko kirjan mustavalkoisena ja käytän pelkästään tussia ja sivellintä. Näillä välineillä minun olisi sitten pakko ilmaista niin paljon eri tunteita kuin mahdollista, eri tavoin. Kohtauksissa on vaihdellen isoja tussipintoja ja abstraktimpaa esitystä sekä yksityiskohtia sisältävää selkeämpää tussiviivaa.

Pidin tärkeänä noudattaa tässä kirjassa sitä eettistä ohjenuoraa, että piirsin sitten miten tahansa, tuolla valinnalla piti aina olla jokin merkitys, taitojani en suinkaan halunnut esitellä. Valintojen piti olla perusteltuja ja viedä tarinaa johonkin suuntaan: tietty kohtaus pitää kertoa juuri sillä valitulla tavalla.

Kolme varjoa oli minulle todella merkityksellinen. Siihen asti tekemäni työt olivat ajaneet minut pisteeseen, jossa ajattelin jo lopettaa sarjakuvan tekemisen, koska työ ei tyydyttänyt minua. Tämä kirja soi minulle sen vapautuksen, jonka ansiosta pystyi antamaan itselleni vapaat kädet kertoa tarinoita niin kuin haluan.

Vapaus, ihana vapaus

Tiellä vapauteen minua auttoivat kaksi seikkaa. Ensimmäinen oli se, että ajattelin tämän voivan olla viimeinen sarjakuvateos, jonka teen. Tilanteen oli pakko muuttua, jotta olisin voinut mennä eteenpäin. Vanhalta pohjalta en olisi voinut enää edetä. Se loi tietyn vapauden tunteen, että tämä kirja saattoi olla viimeinen.

Toinen seikka, mikä todella auttoi, oli kohtaaminen Lewis Trondheimin kanssa. Hän oli minun kustantajani Kolmelle varjolle. Lewis oli sellainen henkilö, joka todella kannusti minua eteenpäin valitsemallani tiellä. Hän suorastaan yllytti, että mene vielä pidemmälle: kokeile, anna mennä vain. Hän suhtautui tekemisiini hyvin suopeasti. Lewis Trondheim oli siinäkin mielessä fantastinen, että kustantajana hän ei asettanut minulle mitään rajoitteita sen suhteen, kuinka monta sivua tarvitsen tarinan kertomiseen: teet niin monta sivua kuin tarina tarvitsee. Minulla oli todellakin vapaus tehdä.

Kolme varjoa on minulle henkilökohtaisesti hyvin tärkeä teos. Tarina kosketti minua hyvin läheltä henkilökohtaisesti, ja minulla oli sitä tehdessä tosiaankin tunne, että se saattoi olla viimeinen sarjakuvani. Se ei voinut olla vaikuttamatta luomistyöhönin. Siihen asti tekemäni kirjat eivät olleet myöskään menestyneet mitenkään erityisen hyvin, joten minulla ei ollut suuriakaan odotuksia Kolmen varjon suhteen. Vaan kun se julkaistiin, lukijat löysivät sen ja siitä tuli kohtuullisen hyvä menestys. Sitäkin kautta minulle tuli tunne, että myös lukijat olivat antaneet minulle sen vapautuksen jota olin kaivannut.

Tätä kaikkea mielessäni pohtiessani korostuu entisestään se, että tarvitsen palautetta voidakseni mennä eteenpäin. Lukijoiden palaute oli se keskeinen kannustin, jonka ansiosta tunsin, että minulla on oikeutus mennä aina vain pidemmälle valitsemallani tiellä. Siinä on jotain samaa kuin urheilijalla, joka pääsee parhaaseen suoritukseensa yleisön yllyttämänä.

Kolmen varjon jälkeen minun oli pakko tehdä vaihteeksi jotain kevyempää. Silloin tein tämän Ekoloogiset-albumin, sarjan, jotain hyvin yksinkertaista ja kevyttä. Mutta koko ajan mielessäni oli seuraava isompi teos, jossa voisin taas käyttää hyväkseni tätä saavuttamaani vapauden tunnetta. Halusin ottaa taas muutaman askeleen eteenpäin. Uusin kirjani on juuri tullut Ranskassa kirjakauppoihin, ja sen nimi on Portugal.

* * *

Pedrosa ehti vastata vielä kolmeen yleisökysymykseen. Ensimmäinen koski sarjakuvakoulutusta Ranskassa. Hän kertoi, kuinka sarjakuvakouluja on Ranskassa hirveän paljon ja miten niissä annetaan muodollista sarjakuvan koulutusta. Hänellä ei ole mitään tällaista koulutusta vastaan, mutta pitää tiedostaa että koulutuksessa opetetaan sääntöjä. Sen jälkeen pitää sitten osata leikkiä näillä säännöillä ja kääntää ne nurinpäin ja lopulta tehdä niin kuin itse parhaaksi näkee.

Toinen kysymys koski sitä, kauanko hänellä menee aikaa sarjakuvien tekemiseen. Pedrosa laatii ensin käsikirjoituksen, joka koostuu yleensä 4-5 sivua pitkistä kohtauksista. Hän tekee näistä kohtauksista monta luonnosta, mutta niin pienessä koossa, ettei ole vaaraa jäädä kiinni yksityiskohtiin. Luonnosten tekoa hän vertasi musiikin tekemisiin. Hän etsii teeman, tietyn sävyn, joka on läsnä kohtauksessa, ennen kuin hän alkaa piirtää kokonaisia sivuja. Luonnosten jälkeen hän sallii itsensä improvisoida lopullisia sivuja tehdessään. Kolmen varjon tekemiseen meni runsas vuosi, kirjoittamiseen pari kuukautta ja piirtämiseen kymmenen.

Kolmannessa kysymyksessä häneltä pyydettiin kommenttia Tintistä, jota hän eräässä nettihaastattelussa on kertonut vihaavansa. Pedrosa totesi, ettei hän nyt Tinttiä suoranaisesti vihaa. Tietyllä tapaa hän ihailee Hergén töitä, sillä ei niitä voi huomiottakaan jättää.

Hergén viivassa, täydellisen kontrolloidussa ligne clairessa, puhtaassa viivassa, on jotain melkein pelottavaa. Pedrosa kertoi, ettei todellakaan suhtaudu sellaiseen kevyesti vaan kokee moisen kontrollihalun jopa suorastaan masentavaksi. Pedrosa suositteli luettavaksi Chris Waren teoksia, joissa on sama hyvin hallittu ja tarkasti piirretty ligne claire. Niissä tuo ahdistava kontrolli vastaa täysin niitä tarinoita, joita Ware kertoo, täynnä pakkomielteitä ja tuskaa. Niissä ligne claire toimii.

Kannattaa lukea Chris Warea.


Keskustele Kvaakissa Cyril Pedrosasta