Alkutalven iloksi on kauppoihin saapunut kaksi neliskanttista, värillistä ja kotimaista albumia. Ulkoisista yhtäläisyyksistä, kuten räiskyvistä kansikuvista huolimatta Kung Fu – Iivarin+Tuomisen sekä Rock-Juntusen huumori on sangen eri maailmoista kotoisin. Vai onko?
J. K. Juntunen: Munkit, nunnat ja donitsit. Johnny Kniga 2003.
Timo Iivari – Tomi Tuominen: Kung Fu –poliisit: Nuoret nälkäiset miehet. Otava 2003.
 |
Kuten iloisen 70-luvun hulppeita underground-lehtiä, Jymyä, Huulia ja Soundeja (heh) lukeneet tietävät, on Juho Juntunen vaikuttanut alalla pitkään. Ensimmäinen ennen Suomessa kokematon juttu oli tehdä 16 –sivuinen sarjakuvaliite Juice Leskinen & Coitus Intin levyn Per Vers, runoilija oheen. Sitten poikamme alkoivat musisoida Soundissa kunnes Yuntunen päätti tappaa sarjakuvahahmonsa, kuten Hermon ja Isopossun, lukijoiden kauhuksi. (No, Jeesus ei sentään sattuneesta syystä kuollut vaan päätyi Kinky Friedmanin porukkaan.) R-kioskit eivät vuonna 1977 tykänneet päätoimittaja Juntusen kikkelihumoristisista kansikuvista Huuli-lehteen, vaan heivasivat ennemmin koko lehden pois häiritsemästä niitä, jotka arvostivat enemmän esim. Jallun ja Raton estetiikkaa. Sitten Juho K. tempaisi kirjoittamalla hillittömän Tuuliajolla –reportaas-hik-kirjan (1981) ja sen perään kymmeniä, satoja, tuhansia, miljoonia sanoja eri lehtiin kertoen lähinnä ihmisistä ja olioista jotka tuottavat musiikilliseksi laskettavia ääniä ilmoille.
Sarjakuvien suhteen Juntusella oli pitkä tauko, vasta muutama vuosi sitten, Natsisurffaajien täytyy kuolla – kokoelman ilmestymisen aikoihin, oli Soundin palstoille luikertanut jo joitakin uusia ja ehdottoman kipeitä pilakuvia. Niille vetävät vertoja vain ehkä Willemin ja Kalervo Palsan visiot.
Kourallinen donitseja (Like) oli hieno paluu, joka on nyt saanut jatkoa Munkit, nunnat ja donitsit –teoksen muodossa. Juntunen on säilyttänyt underground-henkensä. Pila- ja sarjakuvilla pitää sanoa jotain joka kolauttaa lukijaa. Joulupukki, jumala, Jeesus, Tuska MC ja erilaiset örkit sekä helvetin olennot piinaavat toisiaan. Rivo irvintä on koulupoikahuumoria kukkeimmillaan, mutta Juntusen parhaisiin kuviin sisältyy syvällisempiäkin ajatuksia. Miksi Mikko Alatalo on kansanedustaja? Miksi ihmiset käyvät rock-festivaaleilla? Mistä johtuu rasismi, väkivalta, Forssa, päihdeongelma? Juntunen ei näitä kysy, hän vastaa. On lukijan, tulkitsijan tehtävä miettiä mikä olikaan kysymys.
 |
Myös Kung Fu –poliisit pohjaavat vahvasti iloiseen 70-lukuun. Näissä visioissa ei kuitenkaan pissa roisku, paljastukset puolustuslajijeppejen virkapaikalta ovat vähemmän räikeitä, mutta hauskoja toki. Närvi Noboru, suolan nuolija Butch ja isällinen Marley ovat NYT jo tuttuja lukijoille. Kaava on samanlainen kuin ykkösteoksessa. Sarjakuvittaja Tuomisen ”kamerajalka” vipattaa jatkuvasti noin 30 asteen kulmassa, vaikka sarjojen muoto pysyy lujasti neliskanttisena. Iivarin teksti on moniulotteista, puoliksi lapsille ja puoliksi nuoreen aikuiseen makuun. Nyt sarjoissa on mukana jopa naisia, kun taas perussuomalainen tapakonna Olli loistaa poissaolollaan. Edelleen teoksesta löytyy kungfupoliisiaanisia tulkintoja mm. Michael Jacksonin ja Nirvanan levynkansista. Sekä pullaresepti! Hiukan venyttelyn makua tässä tosin alkaa olla. Saa nähdä, miten piirtäjän vaihdos tulee vaikuttamaan Kung Fu –poliiseihin. Tuomisen tilalle astuva Ville Pirinen on toki sen tason graafinen ammattilainen, etteivät fanit tule pettymään.
Yhteisenä arviona molemmista albumeista voi sanoa, että ne edustavat suomalaista sanomalehtisarjakuvaa laidasta laitaan. Yhteisenä nimittäjänä on se, että sarjat pitää myydä kahteen otteeseen – ensin lehtiin ja vasta sitten albumiksi, jotta tekijät pääsisivät edes jonkinlaiselle palkkiotasolle. Väripuolelta katsottuna Kung Fut tuntuvat harmonisemmilta, mikä johtunee myös siitä, että albumi on painettu matalle, kun taas Juntusen kuvailut on präntätty kiiltävälle paperille. Kotimaista huumorisarjakuvaa, joka katsoo maailmaa kulmasta sisään. Toinen pitää toisesta ja joku ei kummastakaan. Minä pidin molemmista, sillä niissä on sympaattinen perusasenne – vain ilmaisukeinot vaihtelevat.