Millainen synti onkaan tehdä itsensä näköistä sarjakuvaa? Johtuikohan festivaalin rahantuoksuisesta luonteesta vaiko mistä, mutta jonkinlainen tukaluus paistoi läpi itse kustakin. En tiedä. Omituinen tilanne.
Varmaan menee krapulan ja univelan piikkiin se omituisuus. Tai siihen, että paneelin yleisössä ei montaa ihmistä ollut, joka ei olisi ollut entuudestaankin sarjakuvaa harrastavaa sisäpiiriä. Ainakin tämä yleisön jäsen ihmetteli sitä, kun arvostavan yleisön edessä ihmetellään arvostuksen puutetta, vaikka pitäisi paukutella henkseleitä ja juonia valoisampaa tulevaisuutta. Vai onko se ahistus ja häppeee niin oleellinen osa näiden raukkojen rajojen taiteilijakuvaa, että pitää mennä matalana kuin mangaka, vaikka yleisö on arvostuksesta soikeana. Nyt pitää siis mennä Ranskaan asti, että voi olla rennosti oma itsensä niin ettei kaverit näe...
Kun nyt melkein heräsi keskustelu sarjakuvan genreluokittelusta, niin ehkä seuraavassa Kupliissa aiheesta tarkemmin? Kun sarjakuva kypsyy/monimuotoistuu taiteenlajina huimaa vauhtia, niin sitä käsittelevän terminologian pitää pysyä mukana kehityksessä.
Ja onneksi raha tuoksui tällä kertaa sarjakuvafestivaaleilla, eikä golf-kentällä. Paitsi että tuoksun sijaan koimme ehkä vain hajuhallusinaatioita, koska vähäpukeiset messuemännät, ilmaisnäytteet, hattarakojut ja poliitikot loistivat poissaolollaan.