Nizzin käsikirjoittama kaksiosainen seikkailu Kanadassa tuli päätepisteeseensä, eikä siinä ihan onnistuttu lunastamaan ensimmäisen osan nostattamia toiveita. Edellisen pokkarin alkusivuilta välittyi hämmästyttävän letkeä tunnelma osuvine herjanheittoineen. Vaikutti vahvasti siltä, että vanha herra Nizzi oli löytänyt ripauksen entistä suuruuttaan ja kirjoittanut ensimmäisen lukukelpoisen tarinansa yli vuosikymmeneen. Siksi tarinaa ei raaskisi oikein moittia. Olihan tässä tapahtumatkin sijoitettu kekseliäästi poikkeavaan ympäristöön, jokipaattiin.
Mutta. Edellisessä osassa sankarimme kukistivat kovin vaivatta laivakaapparit ja jatkossakin meininki on sitä, että vastustajien eliminointi sujuu mallikkaasti ilman suurempia vaikeuksia (en halua spoilata). Missä jännitys? Kunnia Nizzille kelpo suorituksesta, mutta ei tämä pärjännyt edelliselle Rauchin luomalle seikkailulle (TW 10-11). Kelpo aloitus muuten uudelta käsikirjoittajalta.
Olen aina pitänyt Mastantuonon kuvituksesta, mutta tässä tarinassa se ei taipunut samalle tunnelma-asteikolle kuin käsikirjoitus. Nizzi oli varmaankin antanut ohjeet, että päähenkilöillä pitää koko ajan olla jokin typerä virne päällä. Mastantuonon näkemys Texistähän on ollut se, ettei mies juuri hymyile. Hänen Texinsä ilmeettömyys maalaa kuvan armottomasta ja uskottavasta revolverisankarista.
Ei liene spoilausta paljastaa, että jälkimmäisessä osassa on paljon inkkareita kanooteissa. Kun Mastantuonon taiteilemista ruuduista katselee Gros-Jeanin ilmeitä, tulee lukijalle väistämättä mieleen sellainen vaikutelma, ettei Gros-Jeanilla itsellään ole kaikki inkkarit kanootissa. Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että koko hahmo on nykyisellään jokseenkin tarpeeton ja tylsä. Olisi ollut hyvä, jos Gros-Jean olisi saanut sankarillisesti kuulan kalloonsa ja kadonnut koko kuvasta. Olisi tehnyt tästä tarinasta oikeasti hyvän. Valitettavasti linjanahan on se, että myös Tex Willerin kaikki kamutkin ovat kuolemattomia.
