Yaman merkki, 6/2017.
Itse en ole hirveästi pitänyt Yama-tarinoista verrattuna Mefistoon. Ovat olleet jotenkin liian synkän yliluonnollisia. Mefisto on kaikesta huolimatta ollut enemmän sympaattinen hullu, mutta Yama on puhtaasti paha. Lisäksi Mefiston kohdalla yliluonnolliset voimat ovat olleet hillitympiä, mutta Yaman kohdalla on kokonainen yliluonnollinen rinnakkaisulottuvuus, joka on tavallista maailmaa suurempi, mahtavampi jne.
Tarinan alku menee sillä samalla Yama-linjalla, että yliluonnolliset voimat ovat tärkeässä roolissa ja tavalliset ihmiset joutuvat niiden riepoteltaviksi.
Kun siirrytään seuraamaan Texin väkeä tunnelma muuttuu välittömästi vanhan kunnon lännentarinaksi. Seuraa paljon ammuskelua useammassakin paikassa, takaa-ajoja, väijytyksiä, autiomaata, aavekaupunki jne...
Mutta tämä ei tunnu tyypilliseltä Boselli-verilöylyltä, missä hyvin suojautuneet ja haavoittumattomat sankarit tekevät selvää kymmenistä kasvottomista tunarikonnista, jotka ryntäävät aivottomasti suoraan tuleen.
Tämä on enemmän Bonellin tyylistä, tilanteet ja ympäristöt vaihtelevat, konnillekin annetaan tilaa miettiä strategiaa ja toimia muutenkin kuin suoraan hyökäten. Ero saattaa olla hiuksenhieno, eivätkä muut ehkä ole samaa mieltä ja voihan olla, että kuvittelen koko jutun, mutta mielestäni juttu toimii ihan eri tavalla kuin monessa muussa Bosellin tarinassa.
Yama itse ei näyttäydy intron jälkeen ja sankarit ovat jakson lopussakin pimennossa, mikä on vain hyvä asia. Jos Yama olisi sotkeentunut taisteluun, niin luulen, että se olisi pilannut jutun.
Civitelli piirtää loistavasti, mutta nythän hänellä on niin paljon klooneja, että sellaista taidoista lumoutunutta tunnetta ei enää pääse syntymään.
Minusta tämä on oikein onnistunut ensimmäiseksi osaksi, vaikka odotukseni eivät olleetkaan kovin suuret, kun en ole mikään varsinainen Yama-fani. Jatkoa odotellessa...
