No, no, Curt. Ilman Gaimanin Sandman-sarjaa olisi Amerikassa todennäköisesti jäänyt moni myöhempi hyvä fantasiasarjakuva tekemättä (ja ennen kaikkea julkaisematta). Ja olisipa varmaan sarjakuvantekijöiden auteur-asemakin huomattavasti heikompi.
Eli ajattelit että Jack Kirby, Will Eisner tai koko Epic ja First kustantamojen toiminta oli vaan tasan napeilla pelaamista ja esimerkiksi elfquest syntyikin oikeasti vasta paljon Sandmanin julkaisun jälkeen mangahenkisenä pläjäyksenä?
Just just.
Vertigossa on julkaistu paljon hyvää ja sitä myös Gaimanin Sandmanin julkaiseminen suomeksikin on.
RWlle iso käsi että linjassa on myös tuoreempia, kokeellisia juttuja ja mm. Preacher joka kaiken saman, joskin paljon paremmin, ajatuksella ja osan aikaa korkokengissä.
Toivoa sopii että suoraselkäinen linja pysyy ja riski kannattaa kustantajalle myös taloudellisesti.
Pahin ongelma Gaimanin Sandmanissa on että sen mediakuvasta tulee sama kuin Mooren ,Gibbonsin ja Higginsin Watchmenista: jonkinlainen hermeettinen neitseellisesti tyhjästä syntynyt teos joka on jumalainen alfa ja omega.
Saviset jalat ansiostaan huolimatta silläkin on . Sandman ei tehnyt mitään uutta uudella hahmolla eikä edes erityisen hyvin, se vain osui oikeaan hetkeen; oikeaan aikaan oikeassa maastossa. Ihan kaikki, myytit, poikkitaiteelliset kulttuuriviittaukset jne olivat jo olleet monissa sarjakuvissa molemmilla puolin rapakkoa.
Watchmenin, Firstin, dark horsen, dark knight returnsin ja man of steelin vuodesta 1986 pitäsi kai joskus laatia ihan artikkelikin mutta ilman sitä ja 2000ADta ei olisi koko Sandmania.
Se on montaa asiaa mutta ei kylläkään "Oho, tällaistakin voi tehdä!"
Oikeasti lähin, yliarvostava mutta kumminkin, vertaus on elokuvallinen viittaus. Iho jossa elän (La piel que habito) on itsessään erinomainen sovitus kirjasta mutta jos on aikoinaan nähnyt Franjun Silmät ilman Kasvoja (Les yeux sans visage) niin tietää tasan tarkkaan mikä on homage, mikä laina ja mikä varkaus.
Jos ei ole nähnyt silmiä ilman kasvoja iho jossa elän on ainutlaatuinen mestariteos joka kumpuaa yksin Aldomovarin mielikuvituksesta. Jos tietää että se on suhteellisen huonosti tunnetun klassikon modernisointi "uraauurtavuus" menettää tehoja.
Se ei itsessään tee ihosta jossa elän huonoa.
Ainutkertaisuus ei ole itseisarvo.
Mutta kun makuasioista argumentointiin tuodaan faktoja jotka eivät pidä vettä ei rintamalinjaa saada madellettua vaan ainakin osaltani olen valmis syventämään välissä olevan tankkiesteen ja lisäämään telamiinan tai pari.
sillä minun kyseessä ollen:
Ei ”siirappioptimismi”, ”keittiöpsykologia”, nykyään nolot gootit taikka liika mahtipontisuus, jotka mainittiin ketjussa äsken, kuitenkaan ole päällimmäisiä tunteita sarjassa.
ei pidä kutiaan vaan ihan tismalleen: se on ainoa mitä enimmäkseen henkeäsalpaavan piirrostaiteen lisäksi kohdallani jää käteen.
Mutta kuten sanottua :
kohdallani.
Monelle muulle Sandman on se mestariteos joka on parasta mihin sarjakuva pystyy. Ero on myös maailmankuvallinen, GaimanBurton ovat monelle rakennuspalikkasetti, synkeää mutta lopussa odottaa aina valo ilo ja mahdollisesti Johny Depp Helena Bonham Carterin kanssa.
Itse kun mieluummin laitan pyörimään vaikka Suuren hiljaisuuden tai vertigosarjakuvan puolelta Enniksen ja Elliksen(helixin otettua napin otsaan) lisäksi esimerkiksi täysin aliarvostetun Jamie Delanon töitä.
Niistä löytyy ihan yhtä syvää ihmiskuvausta, se vaan ei säästele meitä.
Hyvänä esimerkkinä juurikin se kaksintaistelu Helvetissä johon moni vetoaa nerokkaana oivalluksena esitetty
Toivo? Toivo häviää minä päivänä tahansa epätoivolle, ilman kemiallisia apukeinoja ja usein sittenkin.
Jep, luin Sandmanin vasta aikuistuttuani. Vähän sama kuin yrittää lukea Taru Sormusten Herrasta vasta aikuisiällä...
Mutta siinä se onkin, minä en pidä sarjaa erinomaisena tai ainutkertaisena. Kulttuuriin historiassa taiteenlajista huolimatta parhaiten tunnetaan aina se jonka voi myydä mahdollisimman monelle, joka miellyttää mahdollisimman montaa.
Olen melko varma että suurin osa heistä ei jaa minun makuani ja hyvä niin.
Sarjakuvia ei tehdä vain ainutkertaisen oikeaan makuuni vaan siihen pätee osin sama kuin muihin taiteisiin: niiden kokeminen on subjektiivista.
Toiselle herkin rakkauslaulu ikinä on toiselle atonaalista kakofoniaa ja yhdelle julmin kappale ikinä.
osa kasvaa musiikista yli, osa muotoilee elämänsä sen ympärille, muutama koettaa tavoittaatai ylläpitää omaa maailmankuvaansa sen myötä.
Sama pätee elokuviin, kirjoihin, kuvataiteisiin ja foorumimme nimenomaiseen teemaan.
Ihan helmi! Tuosta saisi myös upean tv-sarjan jollekin Netflixille tai HBO:lle. Epookkina, tietty.
Samoilla linjoilla. Wagner & co ymmärsivät alkuperäisen luomuksen inhimillisyyden ja sijoittivat sen historialliseen kontekstiinsa. kaikkine arpineen ja kipukohtineenkin.