Tämän ketjun keskustelu (nyt kun puolen vuoden tauon jälkeen luin sen läpi) heijastaa paljon samoja ajatuksia kuin historioitsijoiden iänikuinen pohtiminen siitä, voiko menneisyydestä oikeastaan sanoa yhtään mitään mikä olisi edes lähelläkään jonkinlaista "totuutta". Materiaalinen totuushan on olemassa, ihmiset syntyvät ja kuolevat, mutta historia kirjoitetaan sanoin jotka lisäävät tähän materiaaliseen totuuteen aivan uusia ulottuvuuksia. Ihmisistä tulee "punaisia" ja "valkoisia", milloin vihollisia, milloin liittolaisia. Minusta sarjakuva on aivan oivallinen keino kuvata historiaa myös metatasolla, rikkomalla ajan ja paikan rajat ja sotkemalla kuvitteellisen ja todellisen eroa.
Ketjussa keskusteltu monumenttitarina on hyvä esimerkki. Sarjakuvassa voi esimerkiksi rinnastaa saman kohteen kuvia eri aikakausilta tai käyttää ajan kuvakieltä tunnelman luomiseen. Igort & Sampayon sarjakuva jazzsäveltäjä
Fats Wallerista on silkkaa 1930-lukua. Se ei ehkä vastaa kaikkien mielikuvaa ajasta, mutta piirrostyyli on suoraan art deco-grafiikasta. Vaikka tarinassa on myös historiallisia henkilöitä, on tarinan rakenne aika mielenkiintoinen. Sarjakuva ei seuraa Fats Walleria pelkästään henkilönä, vaan se seuraa ehkä enemmän hänen musiikkiaan ja ihmisiä jotka sattuvat kuuntelemaan sitä ympäri maailmaa. Jopa kirkonmiehet ja fasistit nauttivat jazzista. Suosittelen ehdottomasti jos kaipaa uutta näkökulmaa historiaan sarjakuvamuodossa.
Monet ovat ottaneet esille Venäjän vallankumouksen pakolaisten tilanteen. On totta että vasemmistopropaganda on mustamaalannut pakolaiset "valkoisiksi", muttei myöskään Suomen porvaristo ollut kovin ystävällinen heitä kohtaan. Venäläiset olivat itse asiassa Suomen ensimmäinen pakolaisongelma modernissa mielessä - sekä vasemmisto- että oikeistolehdistössä heitä saatettiin kuvata hyvinkin paheksuvasti ökyrikkaina ja "juutalaistuneina", eikä suinkaan avun tarpeessa. Max Engman (
Raja, 2007) ja Max Jakobson (
Väkivallan vuodet, 1999) ovat kirjoittaneet aiheesta enemmän, toinen tutkijana, toinen muistelmien muodossa.
Ehkä sarjakuvan avulla voisi tuoda esiin monipuolisemman kuvan menneisyydestä. Ei relativisoitua, vesitettyä kuvaa, jossa kaikki näkökulmat ovat saman arvoisia, vaan sukellusta tuntemattomaan. Olisi esimerkiksi mielenkiintoista vertailla sarjakuvaversioita Hitlerin elämästä - kuka onnistuu kuvaamaan miehen mielenmaisemaa uskottavimmin? (
Luen Tavaan juuri
Shigeru Mizukin Hitler-mangaa. Se on ahdistava ja jotenkin banaali. Hmm, kuulostaa uskottavalta.)
Vai pitäisikö kysyä: minkälaiseen mielenmaisemaan lukija
haluaa uskoa? Ehkä sitä vain huijaa itseään?
Mielestäni Pratt on suuri nero siksi, että hän onnistui antamaan kaikille hahmoilleen itsenäisen äänen (vaikka tinki autenttisuudesta; yksikään hänen hahmoistaan ei puhu typerällä murteella tai kapulakielellä, vaan kaikki pystyvät keskustelemaan selkokielellä). Etiopialaisesta heimosoturista kapinallisiin irlantilaisiin, kaikki tuntuvat uskottavilta ja heitä voi ymmärtää vaikkei hyväksykään heidän tekojaan. Jos se on huijausta, niin hienoa sellaista. (Nyt olen kirjoittanut ihan liikaa, ihan liian myöhään yöllä.)